keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Tirana, Albania


Lähdimme aamulla Kotorista kohti Tiranaa, Budvassa tuli kyytiin Joao Portosta, hänen kanssaan vaihdoimme kokemuksia Portugalista. Kuskimme oli joku Mlanen kaveri, jonka englanninkielen taito ei ollut kovin hyvä ja jonka jokainen lause päättyi kysymykseen ”You know?” (Mlanen jokainen lause päättyi kysymykseen ”Understand?”). Rajalla oli kovin janoisia tullimiehiä, joten kuskin piti antaa viisi euroa tippiä. Emme silti saaneet passeihimme leimaa, mikä suuresti harmitti meitä kaikkia kolmea. Heti rajan jälkeen albanialaiset olivat pystyttäneet toripöytiä, joilla huivipäiset mummot myivät tuotteitaan. Yksi pikkupoika myi koiranpentua, jos sellaiselle sattuisi olemaan tarvetta. Olimme etukäteen lukeneet Albaniasta ja kaikki on todellakin totta. Mersuja mersujen jälkeen! Aaseja, hevosia, mopoja eriskummallisine lasteineen. Paljon bensa-asemia ja kaikki varakkaita varten, sillä useimmilla paikallisilla ei ole varaa siihen mersuun tai bensaan. Kuskin sotajuttujen jälkeen teki jo mieli ehdottaa, että laulamme kimpassa Janis Joplinin ”Mercedes Benz” –biisin. Tiranan ulkopuolella oli kilometrikaupalla huonekalukauppoja; mobileri, mobileri, mobileri, tien molemmin puolin. Poliiseja oli matkan varrella kymmeniä, ilmeisesti vain kerätäkseen sakkorahoja muualta tulleilta. Keskustassa liikenne oli kaoottinen, onneksi kuskillamme oli lehmän hermot. Jäimme pois kyydistä ja kuski otti huomaansa pojat, jotka olivat menossa Tiranasta Kotoriin. Johan on nopeaa toimintaa, totesi Joao, kun avasimme auton oven ja heti oli 3-4 pikkupoikaa myymässä kuulakärkikyniä.

Löysimme Trip’n'Hostelin jossa respa tiesikin odottaa meitä (ensimmäinen, joka lausui sukunimeni aivan oikein). Saimme tilavan, todella mukavan huoneen yläkerrasta. Tervetulorakien jälkeen respa saattoi meidät ravintolaan, jossa saimme ruokailla ilman lekëjä, ne kävimme vaihtamassa vasta syötyämme. Ruoka oli yllättävän kreikkalaisvaikutteista; iso kreikkalainen salaatti ja kaksi annosta uunissa haudutettua kasvis-lihapataa (pastitsio oli päässyt loppumaan). Lasku oluiden kera 8,80€. Teimme pienen kävelykierroksen kuvaten ”kaikki” nähtävyydet, kävimme kaupassa ja kahvilla ennen kuin palasimme hosteliin. "Italialaiskahvilan" espresso + tuplaespresso maksoivat muuten yhteensä euron verran. Suihkun jälkeen meillekin valkeni, miksi hostelin nimi on Trip'n. Suurinpiirtein kaikki asukkaat (ml. henkilökunta) pössyttelivät pihalla. Joimme viinimme ja vetäydyimme yläkertaan lepäämään. Suihkutilat olivat siitä erikoisia, että samassa kopissa oli myös wc. Toisin sanoen kaikki kastuu kun käyt suihkussa. Vessanpönttöön ei saa heittää paperia, mutta sehän on meille Kreikasta tuttu tapa.

Yöllä ukkosti ja satoi vettä. Muuten oli hiljaista, sillä valvovat asukkaat istuivat alakerran terassilla rupattelemassa. Musiikkikin taisi loppua jo ennen puoltayötä. Sade lakkasi aamuun mennessä. Suihkun jälkeen menimme alas ja saimme aamiaiseksi "ranskalaisia toasteja" ja/tai paistettuja munia leivän kanssa. Lähdimme ottamaan aikaa kävelymatkalle bussiasemalle. Kun montenegrolaiset ovat pitkiä hujoppeja, albaanit ovat persjalkaisia pätkiä. Kuvasin Piramidan ja kaupungin värikkäitä kerrostaloja. Hannun mukanaolo hidastaa vauhdin puoleen, mutta harhailu ja eksyily pysyy vakiona. Kävimme oluella (minkäs teet; jos maassa ei myydä tummaa olutta edes kaupassa, on tyydyttävä vaaleaan keppanaan) ja etsimme keskustasta eilen huomaamiamme gyros-paikkoja. Löysimme lopulta toisen, ostimme giropitat mukaan ja kävimme kaupassa. Olen koko alkureissun juonut hanavettä, mutta Albaniassa minäkin käytän pullotettua vettä (tosin join kahvilassa/ravintolassa pöytään tuodut jäävedet). Palasimme hosteliin, jossa porukat istuivat terassilla ja mekin jäimme siihen lounaalle. Respalle kaikki oli no problem; hän katsoi meille bussiaikataulun aamuksi, lupasi laittaa aamiaisen ajoissa ja tilata taksin tarvittaessa.


Tuoreita vihanneksia ja hedelmiä myydään ihan joka paikassa ja todella edullisesti. Kotikadullamme myydään kaikenlaista romua (ihan tulee Intia mieleen); käytettyjä kenkiä, kodinkoneita ja – tottakai – huonekaluja. Pienet lapset on puettu kauniisti, täälläkin. 

Trip'n'Hostel
Iltapäiväsiestan aikana taivas selkeni vähän, istuimme alakerrassa kirjoittelemassa ja juttelemassa muiden kanssa, ennen kuin lähdimme syömään ERA Restaurantiin. Viinit, kanacaesar, pinaattitortellinit ja Hannun kansallisruoka fergesë olivat hyviä ja täyttäviä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä kahville. Hostelissa jäimme istumaan terassille ja Eetu kaatoi meille baarissa viinilasilliset. Toivottelimme hyvät yöt ruotsalaisille, amerikkalaisille, tsekeille, irkulle ja Joaolle ja vetäydyimme yläkerran hiljaisuuteen.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kotor, Montenegro

Paikallisbussimaksu Perastista Kotoriin maksoi ainoastaan euron per lurjus. Sää oli pilvinen, sopii hyvin matkapäivälle. Jäimme kyydistä vanhan kaupungin pääportin kohdalla ja löysimme helposti Montenegro Hostelin. Respa tiesikin odottaa meitä ja kantoi tavaramme (”näin kevyet?”) privaattipuolelle, jossa on yhteinen keittiö, olohuone, suihkut ja vain kolme huonetta. Asumme aivan vanhan kaupungin keskellä, jossa päiväsaikaan riittää risteilyturisteja ja päivämatkalaisia. Edellinen majapaikkani on aivan nurkilla. Huoneemme ikkunasta on kaunis näköala Piaca od Cirkulalle ja ylös illyrialaiselle linnoitukselle. Kävimme aukiolla tervetulokahvilla,teimme pienen kävelykierroksen ja palasimme kaupan kautta kämpille. Tein lounassalaatin omassa keittiössä ja vietimme iltapäiväsiestan.


Illalla kävelimme vanhassa kaupungissa ja jäimme Restaurant Bastionin terassille syömään. Iltakahvit joimme Hotel Rendez Vousin terassilla, jossa kävin sanomassa kättäpäivää isännälle. Hän tuskin muisti, että yövyin hotellissa yksikseni neljä vuotta sitten. Hostelin viiden euron illallinen tarjottiin meidän kerroksessamme, kuten vähän pelkäsimmekin. Siinähän on tilavin oleskelutila asukkaille. Kävimme suihkussa ja sulkeuduimme huoneeseemme. Avoimesta ikkunasta näkyi hienosti valaistu Sveti Ivanin linnoitus.

Big Montenegro Tour





Pikkubussi keräsi meidät pääportin edestä ja suuntasimme Lovcenin kansallispuistoon. Sinne ei nykyisin enää ole sisäänpääsymaksua, koska siellä asuvat asukkaat tekivät hallitukselle valituksen ja maksu poistettiin myös satunnaisilta turisteilta. Tie on rakennettu Itävalta-Unkarin vallan aikana ja on edelleen ainoa yhteys Kotorin ja Cetinjen välillä. Pidimme matkan varrella kuvaustaukoja, eteemme aukesi koko Kotorin lahti. Matka jatkui Jezerski Vrhille (Lake Peak), jossa sijaitsee suositun Petar II Petrović Njegošvin mausoleumi. Sinne päästäkseen piti kavuta 450 rappua ylös ja samat alas. Rappuja kävellessämme kuuntelimme hämmästyneinä käen kukuntaa, jotenkin sen mieltää Suomen alkukesään kuuluvaksi.

Kaikilla alkoi olla jo nälkä ja pysähdyimme aamiaiselle Njegusin kylään. Siellä nautimme emännän tekemää hyvää leipää ja talon omaa juustoa ja savustettua kinkkua. Ryhmämme turkkilainen tyttö joi kahvinsa, käänsi kupin puruineen ylösalaisin ja antoi sen kuivua rauhassa. Sen jälkeen hän kuvasi lopputuloksen puhelimellaan ja lähetti kuvat jollekin tietäjänaiselle. Tutustuimme myös savustamoon ja saimme maistaa paikallista rakia. Cetinjessä ei paljon kävelykierroksia tehty, mutta kaupunkihan on minulle ennestään tuttu. Kävimme katsomassa jonkun kirkon ja luostarin ulkopuolelta ja istuimme terassille kahville/oluelle. Turkin tyttö sai tulkinnan kahvinpuruistaan; kaikkea hyvää ja kaunista on odotettavissa.
Ostrog Monastery


Ajomatkan aikana kuski/oppaamme Mlane kertoi alueen historiasta. Pysähdyimme Ostrogin ortodoksiluostariin, joka meidän mielestämme muistutti Hozovitiotissan luostaria Amorgoksella. Matka jatkui Skadar-järvelle, jonka nähtävyydet olivat meille pettymys, sillä järvi oli lähes kokonaan jonkun kasvillisuuden (lily jotain) peitossa. Ei siis ollenkaan mikään järvi, vaan lähinnä joki. Ja nyt sentään eletään kevättä, joten järvi on luultavasti kesäaikaan täysin umpeen kasvanut. Kuvasimme vielä yhden Stari Mostin (vanha silta) ja jäimme lounaalle Poslednja Luka –ravintolaan. Päivänkala ja Hannulle erikseen tilattu pihvi olivat kuivia eivätkä maistuneet juuri miltään.

Lake Skadar
Ennen Kotoriin paluuta ihailimme vielä näköaloja Budvaan ja Sveti Stefanin saarelle, joka on yksityisomistuksessa. Kanadalaistytöt jäivät Budvaan Montenegro Hosteliin, me muut palasimme voipuneina 13 tunnin retken jälkeen omaan hosteliimme. Kävimme lähikaupassa ja istuimme parvekkeelle iltaoluille.
 
View from Castel St. John


Kotona linnut herättävät minut laulullaan aamuneljän-viiden aikaan. Täällä ne laulavat yöt läpeensä. Lisäksi kissat tappelevat ja aamuyöstä ukkonenkin jyrähteli. Saattoi sataa ropistellakin tai sitten se oli unessani. Lopulta heräsimme vasta puoli kymmeneltä. Tarkoitus oli kavuta ylös linnoitukselle aamupäivällä, ennen kuin kaikki risteilyturistit täyttävät polun. Haimme aamiaisen leipomosta ja alkoi sataa. Hannu palasi hosteliin pyykkäämään, minä kävin torilla ostamassa lounashedelmät ja mansikat. Törmäsin taas kiinalaistyttöön (joka oikeasti on Alaskasta ja jonka tapasin jo Banja Lukassa ja Mostarissa). Taivas selkeni sen verran, että uskaltauduimme Sveti Ivanille (sisäänpääsy 3€/hlö). Hannu puuskutti perässäni sitkeästi, hän oli luvannut kavuta linnoitukselle jos huolin hänet mukaani Balkanin retkelle. No can do! Taivas selkeni ja näköala oli taas kerran kaiken vaivan arvoinen. Palasin edeltä hosteliin ja odottelin parvekkeella kylmien oluiden kera, kunnes Hannukin kotiutui. Henkilökunta tarjosi meille kahvit ja rakipaukut.


Tein lounaaksi hedelmäsalaatin ja vietimme siestan hiljaisessa hostelissa. Ilta oli taas aurinkoinen ja lämmin. Auringon laskiessa lähdimme kävelemään vähän vanhan kaupungin ulkopuolellekin, mutta illallisen söimme Rendez Vousin terassilla; shopska-salaatti, kanacaesar ja mixmeatplate. Hostelissa varmistin sähköpostilla paluumme Tiranasta takaisin Kotoriin.

lauantai 24. toukokuuta 2014

Perast, Montenegro




Lähes kolmen viikon kielikylpy päättyi, kun Hannu liittyi seuraani ja sain taas puhua omalla äidinkielelläni. Treffasimme Dubrovnikissa, otimme Tomislavit, kävimme kaupassa ja lähdimme 15.00 bussilla kohti Kotoria. Jäimme kyydistä Perastiin johtavan tienhaaran kohdalla ja kävelimme lyhyen matkan kylään. Paikalliset eivät tunnistaneet majapaikkaamme, mutta soittivat hyvänhyvyyttään isännällemme. Me paikallistimme sen paremmin kuin he, sillä Sergej käveli vastaan juuri siinä kohdassa, missä odottelimme. Saimme oman, ihanan huoneistomme, jossa käytössä on patio ja pesukone. Illalla teimme pienen kävelykierroksen kylällä ja näytin Hannulle, mistä löytyvät harvat kaupat ja ravintolat. Jäimme Konten terassille meren ääreen syömään (jälleen kerran aivan liikaa). 

Hannu haki aamulla marketista aamiaistarvikkeet. Aamupäivän aikana pyöräytimme pari pesukoneellista pyykkiä, mikä olikin tarpeen lähes kolmen viikon reissuni jälkeen. Kävelimme kylän yläpuolelle kuvaamaan merinäköaloja, etsimme sopivaa uintipaikkaa ja kävimme venekyydillä (5€/hlö) kirkkosaarella. Ilma oli mitä mainioin, minun piti suojata Cavtatissa polttamaani nahkaa. Kotimatkalla kävimme kahvilla, ennen kuin palasimme omalle pihalle iltapäiväoluille. Kävin uimassa laiturista, johon retkiveneet parkkeerasivat ja jonka raput olivat täynnä simpukoita. Hannukin sai lounaaksi itsetehtyä tonnikalasalaattia, johon minä olen jo lähes kyllästynyt. Poimimme oman pihan puusta sitruunan, joka oli venähtäneestä ulkonäöstä huolimatta aivan freessi. Kävimme vielä rantakadun varrella kahvilla ja pelinkovacilla ennen siestan viettoa.

Apartment Perasto

Illalla emme viitsineet pitkälle kävellä (eikä tässä kylässä kovin pitkälle pääsekään) vaan jäimme mukavaan Đardiniin (”Puutarha”) syömään. Kun olimme saaneet tilaamamme ruuat ja juomat, tarjoilija toi meille vielä lautasellisen uunikaritsaa ja korillisen lämmintä leipää. Rantakadulla ohitimme mustiin pukeutuneen leskirouvan, josta otin kuvan neljä vuotta sitten. Huomenna tämä kaunis kylä pitää jättää ja siirtyä paikallisbussilla Kotoriin.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Cavtat, Kroatia


Näkymä parvekkeeltani Adrianmerelle
Kävin vaihtamassa kunia (pankin kurssi 7.556) ja lähdin ruuhkaisella iltapäiväbussilla Cavtatiin. Annoin paikkani iäkkäälle rouvalle, kun rasittuneet opiskelijat eivät sitä viitsineet tehdä. Hikinen matka kesti tunnin verran eikä perillä ollut ainuttakaan mummoa tarjoamassa majoitusta. Menin välittäjätoimistoon ja totesin (taas kerran), että hinnat ovat kovasti korkeammat kuin saarilla. Olin kuitenkin hemmottelun tarpeessa ja varasin apartementoksen kolmeksi yöksi hintaan 550kn (73€). Omistaja tuli noutamaan minut ja kurvailimme takaisin ylös rinteeseen. Onneksi sieltä on suora kävelytie, joten matkaa keskustaan ja rantaan ei ole kuin puolisen kilometriä. Wau! Huoneisto on tosi mukava ja parvekkeelta näkyy Adrianmeri. Hain lähikaupasta Tomislavin tervetulo-olueksi ja pistin pyykit likomaan. Ne kuivuivat hetkessä aurinkoisella parvekkeella. Taisin olla talon ainoa asukas, naapureita ei näkynyt, ei kuulunut. Naapurustosta kuului lasten ääniä, viereiset talot ovat paikallisten asuttamia. Illalla kävelin alas rantaan ja totesin tämän olevan vähintään Dubrovnikin hintatasoinen paikka. Olin mennyt pari viikkoa niin pienellä budjetilla, että oli ihan järkytys palata takaisin normihinnoitteluun. Kävelykadulla kuuli vaihteeksi suomea ja ruotsia. Housut kiristivät sen verran, että tyydyin pelkkään salaattiin yhdessä rantaravintolassa aivan veden äärellä. Laskenut aurinko punersi taivaanrannan ja kauempana kimmelsivät Dubrovnikin valot. 
http://www.hotelscombined.com/Hotel/Villa_Adria_Cavtat.htm
 

Heräsin taas varhain, yritin torkkua sängyssä kahdeksaan asti. Hain lähikaupasta aamiais- ja lounastarpeita (maksoivat alle kympin ja niistä riittää huomisellekin). Aamupäivän aikana kävelin niemen toiselle puolelle, jossa ovat isot hotellit ja hiekka/pikkukiviranta. Keskustan lähellä pääsee uimaan rappuja myöten, mikä on pakkokin, sillä pohja on täynnä merisiilejä. Rantapetejä vuokrataan 30 kunalla, mutta sellaista minä en tarvitse. Join kahvit keskustassa, jossa vastaan käveli marimekkolaukkunaisia. Jatkoin kävelyä toiselle niemelle. Nyt on koko kylä nähty ja voin loppuajan ottaa rennosti. Eilen vielä harkitsin osallistumista kokopäivän veneretkelle lähisaarille, mutta olen alkureissun ollut niin sosiaalinen ja pakostakin osallistunut kielikylpyyn, että päätin viettää pari päivää itsekseni. On ihanaa ottaa lopultakin shortsit ja hellemekko käyttöön, täällä ei tarvitse kunnioittaa muslimien tai paljon muidenkaan mielipiteitä. Kämpillä riisuin alusvaatteetkin pois, kun oli niin kuuma. 

Iltapäivällä kävin uimassa, ihanaa! Vesi oli puhdasta, pehmeää ja lämmintä. Lounaaksi Tomislav ja iso kulhollinen itsetehtyä tonnikalasalaattia. Lentokoneet jyristävät Cavtatin yli, mutta siihen olen tottunut jo kotona Vantaalla. Olin niin täynnä salaatista, ettei tehnyt mieli mitään syötävää, mutta olin norkoillut tarpeeksi yksikseni ja kävelin auringonlaskun aikaan alas keskustaan. Konoba Toranjin risotto oli mehevää ja vaihteeksi viinikin kelvollista. Piti vielä punnertaa ylämäki kämpille, kolmannen kerran tämän päivän aikana.


Naapuriin majoittui itävaltalaismiehiä, jotka kotiutuivat kyliltä aamuviideltä. Sain unenpäästä kiinni kuuden jälkeen ja heräsin naapureiden ovien kolinaan kahdeksan pintaan. Aamiaisen jälkeen kävelin Sustjepan-niemen ympäri. Se on täysin rakentamaton, polku on välillä kivinen, välillä tasaista hiekkaa. Nousin vielä Rat-niemen päälle katsomaan Račić-perheen mausoleumin ja kaupungin hautausmaan. Join aamukahvit keskustassa ja kävin kämpillä vaihtamassa uikkarit alle. Ylämäessä ohitin suomalaisen luokkaretkiryhmän jotka (parvekkeelle kuuluvista) äänistä päätellen pelasivat läheisellä urheilukentällä jonkun ystävyysottelun kroatialaisten koululaisten kanssa. Iltapäivän vietin keskustan "rannalla" uiden ja kirjaa lukien. Tyhjensin jääkaapin ja tein lounaaksi taas ison kulhollisen salaattia.

Illalla lähdin vielä keskustaan ja söin Konoba Galijassa täytetyt mustekalat. Pitäähän minun kerran viikossa syödä ne, jos ei muuten niin Hannun kiusaksi. Jäin vielä kotimatkan varrella kantapaikaksi muodostuneeseen ukkokuppilaan tuplaespressolle, ennen kuin viimeisen kerran kapusin ylämäen huoneistooni. Poltin päivällä selkänahkani, kun en yltänyt joka paikkaa rasvaamaan. Nukuinkin yön huonosti, asiaa ei ainakaan auttanut ikkunasta sisälle päässeet hyttyset.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Mostar

Joki tulvi ylhäällä vuoristossakin niin, että hyvä kun maantiet olivat auki. Virta joessa oli voimakas ja viljelykset sen lähettyvillä täysin vettyneitä. Bukojnan jälkeen tuli näkyviin lumihuippuisia vuoria. Tien varsilla näkyi yksinäisiä hevosia, lehmiä ja lammaslaumoja. Siellä täällä oli muslimien hautausmaita; kuin sinne tänne pystytettyjä valkoisia sokeritoppia pitkin rinteitä ja takapihoja. Kolmen tunnin jälkeen pidettiin kahvi/vessapaussi. Vuoristossa oli todella kaunista ja sateenkaari heijastui yhtä vihreää rinnettä vasten. Mitä alemmas bussi laskeutui ja mitä lähemmäs Mostaria tulimme, sitä vihreämmältä Neretva-joen vesi näytti.


Linja-autoasemalta oli lyhyt matka Majdas Hosteliin ja löysin sen saamieni ohjeiden avulla sokkeloisten kujien keskeltä. Emäntä tarjosi cappuccinot ja kääretorttua, kävin suihkussa ja lähdin kaupungille vielä, kun oli valoisaa. Muistin Mostarin paljon pienemmäksi kaupungiksi, johtuen luultavasti siitä, että viimeksi asuin lähellä Stari Mostia. Kävelin vanhan kaupungin läpi sillalle, otin muutamat kuvat ja jäin Restoran Hindin Haniin syömään täytetyt mustekalat. Naapuripöydässä istui nuori suomalaispari. Muutenkin koko kaupunki tuntuu olevan täynnä turisteja. 

Majdas Hostel

Päivän autoretkeen otti osaa kuusi hostelin asukasta, pikkubussissa oli hyvin tilaa (kuski/oppaamme Bata kertoi, että siihen on tunkenut 15 hengen ryhmäkin). Ensimmäinen oppitunti pidettiin Mostarissa, kun Bata kertoi Bosnian historiasta, Mostarin tapahtumista ja omasta elämästään siellä. Hän pakeni pitkäksi aikaa Ruotsiin, mutta palasi jokunen vuosi sitten kotikaupunkiinsa. Hän teki mielipiteensä hyvin selviksi; joen muslimipuolella ei parannuksia juurikaan tehdä, remontoidut rakennuksetkin ovat vain kulissia. Kroaattipuolella taas rakennetaan koko ajan lisää, suuria kauppakeskuksia, hotelleja, kouluja ja urheilutiloja. Kouluihin päästäkseen pitää osata kroatiaa, joka eroaa n. 20% bosnian kielestä. Skismoja on siis edelleenkin, kauan sodan päättymisen jälkeen. Olen huomannut saman erimielisyyden Kroatiassa, siellä ei juuri pidetä bosnialaisista eikä varsinkaan serbeistä. Turistille ollaan joka paikassa ystävällisiä ja minä olen tuntenut oloni mukavaksi ja kotoisaksi niin Kroatiassa, Bosniassa, Serbiassa, Montenegrossa kuin Makedoniassakin. Kaupungista poistuessamme pysähdyimme tilaamaan burekit matkaeväiksi. Batan suosittelemassa paikassa ne paistettiin pannulla avotulella, ei uunissa kuten yleensä.

Mostarista suuntasimme ylös Međjugorjen kaupunkiin. Neitsyt Maria on tehnyt siellä ihmeitä, suonut rikkauksia ja kaupunki onkin kehittynyt huimasti. Sinne tehdään pyhiinvaellusmatkoja ympäri maailmaa ja italialaiset ovat perustaneet Međjugorjeen omat yhteisönsä. Nytkin parkkipaikoilla näkyi lukuisia busseja Italiasta.

Kravica Waterfalls
Matkan varrella Bata pysähtyi juttelemaan tuttujensa kanssa ja muutenkin opastukset veivät ison osan päivästä, kun hän kertoi historiaa, tarinoita ("uskokaa tai älkää") ja omia mielipiteitään. Seuraavaksi rytyyttelimme turbo-musiikin tahdissa (ja kuskin tanssiessa ajaessaan) Kravica-putouksille.
Koko ryhmämme uskaltautui uimaan jääkylmään veteen. Bata kertoi, ettei hän kastaudu siellä edes kesällä. 

Joimme rakit rantakahvilassa ja matka jatkui pieneen Počiteljin vuoristokylään. Kylässä on enää muutama vanha asukas jäljellä. Sieltä on mahtavat näkymät joelle ja linnaan. Kävelimme ylös linnoitukselle, sen jälkeen vierailimme jonkun paikallisen rouvan kotona. Hän tarjosi hedelmiä, kookosleivonnaisia ja makeita kotitekoisia mehuja. Asiaan kuului jättää runsaat tipit, vaikka mieluummin olisimmekin syöneet jotain suolaista. 

Počitelj

Turbovaihteella ja –musiikilla kävimme vielä illan pimetessä katsomassa Blagajn Dervishi-taloa. Iltavalaistuksessa paikka oli todella kaunis. Bata kertoi kallioluolista ja vedenalaisesta luolastosta.
Parkkipaikalta poistuessamme Bata sytytti autossa diskovalot ja laittoi diskopallon pyörimään katossa. Vain aussityttö uskaltautui auton takaosaan, jossa hän yritti pysyä pallillaan Batan kurvaillessa pikkuteitä. Palasimme hosteliin vasta kymmenen jälkeen. Pitkä, mutta antoisa päivä.

Blagaj

Aamulla heräsin linnunlauluun ja kauempaa kuuluvaan vienoon säveleen, joka kuului jostain keskustan moskeijasta. Aamiaiseksi saimme tuhteja, voissa ja kananmunassa paistettuja ”ranskalaisia toasteja” (köyhiä ritareita) jogurtin, aivarin ja hillon kera. Lähdin kävelemään vanhaan kaupunkiin ja siitä ohi kaupunginosaan, jossa edellisen kerran asuin. Tapasin kiinalaistytön (hän on oikeasti Alaskasta) joka tuli samalla bussilla Banja Lukasta Mostariin. Kävin joen toisella puolella oluella ja tungin itseni Stari Mostin yli varvastossuillani liukastellen läpi japanilaisryhmien, jotka sateenvarjoineen ja oppaineen täyttivät kaikki kävelytiet. Sillan läheiset ravintolat olivat täynnä turistiryhmiä. Torilla ei ollut juuri mitään hedelmiä enää myynnissä. Alkoi olla kuuma, istuin pääkadun varrelle Pizzeria Porton terassille varjoon ja söin kalkkuna-juustosalaatin (3,50mk/1,80€). Palasin Majdasiin vähentämään vaatteita. Aussit viettivät siestaa sisällä, minä menin istumaan aurinkoiselle pihalle. Kaikki muut olivat lähteneet tai olivat jollain retkellä. Siivoojarouva tuli heti kysymään, haluanko teetä tai kahvia. Majda saapui äitinsä kanssa ja he alkoivat kattaa puunvarjoon pöytää ruokailua varten. Hetken kuluttua saapui lauma opiskelijapoikia, jotain Majdan sukulaisia. Minäkin sain soppalautaseni leivän kera. 

Kävin suihkussa vasta kuuden jälkeen, auringossa oli edelleen kuuma. Aperitiiviviinin otin Bar Bijelin kattoterassilla, josta oli suora näköala Stari Mostille. Terassia ei pahemmin mainostettu, tein tilauksen tiskillä ja tarjoilija kysyi, haluanko viinin ulos vai ylös (viini ei kyllä ollut mistään kotoisin). Sillalta oli päivällä hypännyt seitsemän paikallista hyppääjää, aussi-Cody päätti olla hyppäämättä, kun Bata piti hänelle eilen pitkän saarnan, kuinka huonosti siinä voi käydä. Joen toiselta puolelta kuului seitsemältä pitkä sävelmä, kun kirkonkellot antoivat aikamerkin. Yritin päivällä Stari Mill –ravintolaan, mutta se oli täynnä japanilaisryhmästä. Menin sinne illalla ja olin ainoa asiakas. Mummot hääräsivät keittiössä valmistaen minulle shopska-salaatin ja ćevapčićin. Join vielä bosnialaisen kahvin, onneksi Bata eilen valisti meitä, miten se oikeaoppisesti nautitaan. Moskeijan minareetista kaikuivat auringonlaskun iltalaulut, sitäkin tulen (yllättäen) kaipaamaan. Hostelissa oli hiljaista, aussit valmistautuivat nukkumaan (he aikovat mennä 7.00 bussilla Dubrovnikin kautta Budvaan), muut olivat vielä retkillään. Olimme jo nukkumassa, kun minareetin yölaulu soi, kuin tuudittaen meidät uneen. Oi, niin kaunista!

Aussit lähtivät varhain hiipien, samoin naapuridormin maltalaiset. En minäkään viitsinyt enää nukkua, kävin suihkussa ja pakkasin tavarani. Yhdeksän jälkeen pelkäsin jo myöhästyväni, kun emäntä veteli aina vaan sikeitä. ”Fastest breakfast ever” hän totesi itsekin paistettuaan minulle munat ja lämmitettyään leivät. Bussi lähti vartin myöhässä, minulle jäi aikaa kuluttaa viimeiset kolikot limupulloon. Rahat pitää lyödä tiskiin, ei yrittää antaa niitä (mies)myyjän käteen. Unohdin tietenkin, että olisin tarvinnut ne kolikot matkatavaramaksuun (jonka olisi varmasti voinut maksaa myös euroilla). Sain siis lisää kolikoita, pienimmät annoin yhdelle mustalaispojalle. Heitä pyöri linja-autoasemalla useita, pieniä ja isoja. Matkani jatkui mukavalla Eurolinesin bussilla.

Passintarkastus rajalla, sekä Bosnian että Kroatian viranomaisten toimesta. Kroatian virkailija vei jostain syystä tarkastettaviksi kolme espanjalaista nuorta, minuun tai passiini kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Rajalla oli ruuhkaa ja kesti aikansa, ennen kuin bussi pääsi jatkamaan matkaansa. Ja sitten alkoivat tietyöt. Toinen passintarkastus rantakaistaleella meni nopeasti. Kahvipaussi pidettiin Bosnian puolella, Neumissa. Ei sentään samassa kahvila-ravintolassa, jonka kohdalla Split-Dubrovnik –bussi hyytyi matkallani v. 2009. Bussimatka Dubrovnikiin kesti 3½ tuntia.

torstai 15. toukokuuta 2014

Banja Luka, Bosnia

Mrs Miami kuorsasi koko yön, nousin jo kuuden jälkeen suihkuun ja lukemaan uutiset. Ostin asemalta ison täytetyn sämpylän ja nousin junaan, jossa oli hyvin tilaa; jokaiselle oma kuuden hengen loosi. Ennen rajaa äyräittensä ylitse tulviva joki tuli näkyviin, siitä ylöspäin nousivat vehreät kukkulat. Rajalla passintarkastus x2. Saksalaispoika naapuriloosissa hätääntyi; hänen olisi pitänyt jäädä pois kyydistä ja vaihtaa Sarajevon junaan, joka juuri lähti viereiseltä raiteelta. Näytin hänelle Lonely Planetin karttaa ja poika roudasi kamansa minun loosiini ja tuli Banja Lukaan saakka jatkaakseen sieltä bussilla Sarajevoon. 
http://www.banjaluka360.com/subcategory/transport_and_parking_getting_around_bosnia.htm 

Koko matkan ja vielä perilläkin satoi vettä. Minulla ei ollut minkäänlaista kaupunkikarttaa eikä paikallista valuuttaa. Kyselin suuntaa keskustaan ja kaikki neuvoivat menemään bussilla. Yksi kuski huoli minut kyytiinsä pummilla, kun ei halunnut ottaa vastaan euroja. Keskustassa kyselin taas oikeaa suuntaa ja sain turisti-infosta kartan ja ohjeet, miten löytää Hostel Centariin. Lopunkaiken olin pyörinyt siinä aivan nurkilla, mutta hostelli on niin piilossa, ettei sitä vahingossa löydä. Sain kolmenhengen huoneen (+2 varavuodetta) parvekkeella ja telkkarilla, kylppäri on vastapäätä käytävällä. Sain maksettua majoituksen euroilla ja lähdin etsimään rahanvaihtoa. Nyt on markkoja ja kävin lähikaupassa ostoksilla. Respan poika kertoi, että vesi on täälläkin juotavaa. Ana oli oikeassa; kyllä tämä todellakin on Serbiaa (Bosnia ja Hertsegovinan serbitasavallan pääkaupunki), varsinkin näin sateenharmaana päivänä. Viiden aikoihin kuului jostain kauempaa moskeijan kutsuhuudot.

Olin lukenut huonosti läksyni (ts. kaikki muistiinpanot jäivät kämpille) enkä löytänyt illalla ainuttakaan ravintolaa. Kaupungissa on kahviloita, baareja ja pikaruokapaikkoja, missä ravintolat? Ehdin jo riemastua, kun kävelin sisälle Pizzeria dal Capoon, mutta sieltä ei saanut lainkaan syötävää. Ajattelin jo luovuttaa ja hakea jostain kioskista mukaani ćevapčićit (mielellään myös salaatin) ja palata hosteliin, onhan minulla siellä tilava huone, kohtuullista punkkua ja tuikkuja mitä polttaa. Jäin kuitenkin matkan varrelle Pizzeria Catiin (tumma olut, chilikana ja tuplaespresso yht. 6€). Ei täällä taida rahaa saada kulutettua kovin paljon. Mukava olla vaihteeksi privaattihuoneessa (joka maksoi saman 15€/yö minkä dormipaikkakin olisi maksanut). 


Sivukadun varrella oli muuten hiljaista, mutta kahden aikaan yöllä paikallinen nuoripari istui hostelin kohdalla kadun reunakivetyksellä kaatosateessa riitelemässä. Ajattelin antaa valomerkkejä parvekevalollani, mutta sähköt olivat poikki. Onneksi on taskulamppu mukana, niin löysin kompuroimatta vessaan. Aamulla telkkari räpsähti yllättäen päälle; sähköt palasivat, mutta nettiyhteys ei toiminut. Koko päivän satoi kuin esteristä ja uutisissa näytettiin tulvivia kaupunkeja, pahoin pelkään, että myös Sarajevossa tulvii. Kävin aamupäivällä leipomossa ja kaupassa. Eilen ostamani tumma olut (Erdinger Dunkel) taisi olla ainutlaatuinen, muissa kaupoissa ei myydä sitäkään vähää. Istuin kahville yhteen savuiseen baariin, täällä poltetaan myös ravintoloissa (ainakin eilisessä pizzeriassa). Perjantaista tuli siis väkisinkin lepopäivä, sain yhden kirjan luettua loppuun. Puolenpäivän jälkeen uutisissa näytettiin Banja Lukan tulvivaa Vrbas-jokea, pakkohan minunkin oli sitä lähteä katsomaan. Kaupunkilaiset olivat kerääntyneet kaupunginsillalle ja joenrannalle ihmettelemään vedenpaisumusta. Käväisin linnoituksella ja isolla tuoretorilla ennen kuin palasin tossut märkinä takaisin hosteliin.
  
Muistiinpanoista tai netistä ei paljoa iloa ole, jos etsimäni ravintola on lopettanut tai muuttanut muualle. Kävelin kauemmas, vaikka sadevesi kastoikin jalkani ja jäin lopulta Marcelloon syömään. Se olikin viihtyisä paikka, tosin sielläkin saa tupakoida "alatasolla". Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että erinomainen pääruoka maksaa ravintolassa alle kahdeksan euroa. Niin paljon kuin itse rakastan ja teen keittoja, tilaan yleensä alkusalaatin, mutta tällä matkalla olen oppinut nauttimaan hyvistä sopista (johtuu ehkä kosteasta säästä). Tulinen kasvis-tomaattikeitto, kalkkunafilét sienikastikkeella, viinit ja tupaespresso yht. 14€. Nyt oli niin tiukka kahvi, ettei taida uni ihan heti tulla. Banja Luka ei nyt näytä parhaita puoliaan minulle, vettä satoi edelleen ja majapaikkakin olisi saanut olla lähempänä. Onneksi hostelissa lämmitys toimi ja pääsin lämpimään suihkuun. Oli taas hiirenhiljaista. 


Houston, we have a problem!

Hiljaisuus jatkui aamulla; ei satanut. Aamupäivällä lähdin kävelemään seuraten Vrbas-jokea. Joenpinta oli noussut Save Kovačevića -kadulle asti ja joenrannan pihat ja talot lilluivat vedessä ja mudassa. Rebrovaki-silta oli suljettu liikenteeltä ja rannat oli reunustettu hiekkasäkein. Sillan kantavuutta mitattiin, ennen kuin se uskallettiin taas avata liikenteelle. Virta joessa oli erittäin voimakas ja se vei mennessään roskia, oksia ja pienempiä puita. Sattumalta löysin yhden etsimäni ravintolan, mutta se on kyllä liian kaukana majapaikastani. Kävelin mutkan kautta juna-asemalle, jossa kukaan ei puhunut englantia. Kysymyksiini huomisista junista minulle vastattiin vain ”ništa”, samoin bussiasemalla. Kävelin suorinta tietä takaisin keskustaan, onneksi turisti-info oli auki ja siellä päivystävä virkailija ymmärsi ongelmani. Hän ei suositellut junia lainkaan (?) vaan soitti bussiasemalle. Tänään ei ole kulkenut ainuttakaan Sarajevon-bussia, huomisen suhteen voi elää toivossa ja sain aikataulut. Nappasin samalla tiskiltä Banja Lukan ravintola-oppaan, jossa oli paljon parempi kartta kuin se, minkä mukaan olen eksyillyt kaupungilla. Punainen Risti järjesti keskustassa verenluovutustilaisuuden tulvien uhrien hyväksi. Kävin leipomossa ja lähikaupassa ostamassa evästä huomista (mahdollista) bussimatkaa varten. Sieltä löytyi toistakin tummaa olutta; paikallista Crni Ðordea.
http://www.banjaluckapivara.com/eng/
Tuuli kuivatti ilman ja kadut, istuin omalle parvekkeelle lounaalle. Hostelin respan nuorimies remontoi kadun toisella puolella isänsä kanssa vanhaa taloa, ilmeisesti kodikseen pienelle perheelleen. Varmuuden vuoksi latasin kaikki akut; jos pääsen huomenna Sarajevoon, siellä saattaa vielä olla sähkökatkoksia. Poika kertoi, että huone on käytettävissä, mikäli en pääse jatkamaan matkaani.
  

Illalla kävelin joen toiselle puolelle, mikä oli onni, sillä sieltä löytyi kaunista asuinaluetta ja näkymä upealle vuoristolle, jota laskeva aurinko väritti. Harmi vain, että aurinko ehti painua mailleen, ennen kuin minä ehdin sitä kuvaamaan. Kävin ensin kahvilla joenvarren ukkokuppilassa, sen jälkeen löysin Kod Mujen, jossa söin ćevapit. Tein kävelykierroksen Obilićecon alueella ja palasin joenvartta takaisin hosteliin. Sain uusia naapureita, tähän asti kylppäri olikin ollut vain minun käytössäni. Hostel on niin lähellä Vrbas-jokea, että virtaus kuuluu parvekkeelleni. 


Bussit ja junat eivät kulkeneet Sarajevoon sunnuntainakaan. Ihmettelin bussiasemalla yhden kiinalaistytön (?) kanssa, mihin mennä. Hän harkitsi Kroatiaa, mutta ostikin bussilipun Mostariin. Sinnehän minun oli tarkoitus mennä Sarajevon jälkeen. Pistin suunnitelman uusiksi ja päätin minäkin lähteä iltapäiväbussilla Mostariin, illaksi perillä. Jätin tavarat säilytykseen, lähdin bussilla takaisin keskustaan ja kävelin majapaikkaani käyttämään vielä wifi-yhteyttä. Peruutin Sarajevon majoitukseni ja varasin petipaikan kolmeksi yöksi Mostarin Majdas Hostelista. 

Sunnuntaista huolimatta kaupat, tori ja hedelmämyymälät olivat auki. Bussiaseman lähettyville oli levittäytynyt iso markkina-alue. Aurinko paistoi, tietenkin kun minulla on matkapäivä. Kävin lounaalla Marcellossa. Sielläkin oli wifi joten sain vielä katsottua kartalta, miten löydän Majdasin. Bussi Mostariin lähti jopa pari minuuttia etuajassa. Sain Majdalta viestin, että matka kestää 5-6 tuntia. Mietin, miten käyttäisin ”ylimääräiset” päivät, jotka nyt säästyivät Sarajevolta. Toki sielläkin voisi poiketa, mikäli tulvatilanne vain sallii. Tai sitten menen Mostarista Kroatiaan suunniteltua aikaisemmin, kunhan vain keksin jonkun uuden, mukavan paikan. Dubrovnik on jo niin nähty.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Zagreb

Vain yksi daami (en minä) kuorsasi dormissamme. Alakerrasta kuului ääniä lähes aamuun saakka. Korvatulpista huolimatta nukuin huonosti, aamun aikainen lähtö ja siirtymiset taisivat vähän jännittää. Poistuessani baaripoika oli vielä alhaalla seurustelemassa jonkun tytön kanssa, jätin hänelle avaimet ja pääsin ulos baarin ovesta. Aamu oli jo lämmin ja aurinkoinen, kadut lähes tyhjiä, vain roskia joka puolella illan juhlinnan jälkeen. Olin asemalla ajoissa ja pelästyin kun lähtötaulussa ei näkynyt lainkaan 7.22 junaani, vaan 7.49 Pécs – Gyekenyes. Juna kuitenkin seisoi jo asemalla ja lähti minuutilleen aikataulussa. Istuin yksin vaunussani. Radanvarrella oli valtavia valkoisenaan kukkivia puita ja asemilla raiteiden välissä kukkivat hehkuvanpunaiset unikot. Unkarissakin on asemilla vielä junanlähettäjiä. Ohitimme pieniä kirkonkyliä, hevosia, haikaroita ja lammaslaumoja. Junassa ei ollut kuulutuksia (näytöstä puhumattakaan) ja se pysähtyi lähes jokaiselle maitolaiturille. Kaposvárissa minulla oli noin kolme minuuttia aikaa vaihtaa junaa. Sain vaunuun seurakseni ihastuttavan 1-2 vuotiaan Yasminen ja hänen nuoren äitinsä.

Gyekenyesin asemalla päivystivät passipoliisit, en arvannut lähteä etsimään kahvilaa tai vessaa, vaan nousin passin näytettyäni Budapestista tulleeseen junaan. Tilaa oli väljästi tässäkin junassa. Koprivnicassa oli pitkä pysähdys, Kroatian puolella taitaa olla eri raideleveys. Maan vaihtuessa junarata ja asemat olivat selvästi siistimpiä kuin Unkarissa. Old Town Hostel löytyi suuntaa kysymällä, Ana oli respassa vastassa. Dormissa oli ennestään vain pieni korealaistyttö Miina. Jätin repun lokkeriin ja lähdin etsimään rahanvaihtopistettä, mikä ei ollutkaan ihan helppo nakki sunnuntaina. Yleensä vaihdan Kroatiassa valuuttaa pankeissa, niissä on paras kurssi. Harhailtuani ympäri kaupunkia Info-pisteen tyttö neuvoi minut kauppakeskukseen, jonka alakerrasta löytyi yksi vaihtopiste. Vaihdoin huonolla kurssilla (7,30) vain vähän valuuttaa, Ana saa odottaa majoitusmaksua huomiseen. Ilma oli hiostava (+26) ja enteili ukkosta. Kävelin ylös katedraalille ja jäin terassille reissun ensimmäiselle Tomislaville. Päätin itsekseni, että tänään on reissupäivä ja jätin kuvaamiset huomiseen. Palasin kaupan kautta kämpille huilimaan ja kirjoittelemaan. 

Äitienpäiväillallisen söin yläkaupungissa. Ulkona tuuli (mikälie bura) niin kovin, että istuin sisälle syömään. Sillä aikaa alkoi rankkasade, sain jalkani ja sandaalini likomäriksi kun kävelin takaisin hosteliin. Siitä ylöspäin kastuin vain siksi, että autot ajavat kaupungissa liian kovaa ja roiskivat sadevedet jalankulkijoiden päälle. Ukkosti ja salamoi, oli mukava kääriytyä peittoihin sängyssä, edelleen vain korealaistyttö seuranani dormissa.

Soulin tyttö lähti aamulla varhain Barcelonaan, jäin yksin kahdeksan hengen dormiin. Privaattihuoneissa on kaksi tyttöä. Ranskalainen harjoitteli aamulla saksofonin lurituksia, hän viettää Zagrebissa viikon ja aikoo osallistua johonkin kilpailuun. Ukkospilvet olivat väistyneet ja oli tulossa taas aurinkoinen päivä. Hain leipomosta feta-pinaattipiiraan ja söin sen Strossmayerov-puistossa, jossa on iltaisin live-musiikkia hauskan näköisellä aukiolla. Eilen soitti rumpuryhmä Zrinjevac-puistossa, ennen kuin alkoi sataa.

Museot ovat kiinni maanantaisin. Museum of Broken Relationships jää siis huomiseen. Aamupäivällä kävin katedraalissa ja katselin yläkaupungin nähtävyyksiä; Kravi Most (Bloody Bridge), tosin silta on purettu jo v.1899, mutta nimi on säilytetty verisen historiansa vuoksi. Kamenita vrata (Stone gate), Neitsyt Marian kappeli, jossa katolilaiset käyvät sytyttämässä kynttilöitä ja pussaamassa patsasta. Seinän laatat ovat ilmeisesti kiitoksia ihmeparantumisista (?). Neitsyt Maria on Zagrebin pääpyhimys. 

Dolac Marketilla on myynnissä hedelmiä, kasviksia, juureksia, mansikoita ym. Torin vieressä, sivukujalla piilossa, on pieni Neitsyt Marian kirkko, jossa oli käynnissä lauluharjoitukset. Kävin vaihtamassa valuuttaa Erste Bankissa (7,53) ja otin oluen yläkaupungin Carpe Diem -kahvilan aurinkoisella terassilla. Paikalliset rouvat ostavat vaatteita kävelykadulla olevista torikojuista. Kotimatkalla ostin torilta lounaaksi mansikoita ja hedelmiä ja kävin vielä kahvilla hostelin läheisellä Mojo Barin terassilla. Sääennusteista välittämättä aurinko paistoi koko päivän ja illlallakin tarkeni istua Restaurant Lanternan terassilla syömässä. Lampunsytyttäjä kävi vanhan tavan mukaan sytyttämässä Opatovina-kadun lamput. Tein Hannun kateelliseksi lähettämällä hänelle kuvan kalamari-annoksestani.

 
Tiistai oli pilvinen päivä, tulikin oikeasti museopäivä. Ensin hain juustopiiraan leipomosta ja kävin rautatieasemalla ostamassa torstaille junalipun Banja Lukaan (111kn/14,75€). Minulle riittää museo päivässä ja kävin katsomassa Museum of Broken Relationshipsin liikuttavan näyttelyn, jonka ympäri maailmaa museolle lähetetyt esineet kirjeiden kera kertoivat lapsen, nuoren, aikuisen tai lapsen ja äidin/isän suhteista ja niiden katkeransuloisista lopuista. Esillä oli mm. kirves, jolla nainen oli silpunnut petturirakastettunsa kaikki huonekalut yhden päivässä. Naisen mukaan terapia toimi oikein hyvin. Kävelin pitkin yläkaupungin katuja ja kujia ja jäin pilvistä huolimatta Pivnica Mali Medon terassille juomaan Grička Vješka -oluen. Paikka oli sisältä mukavanoloinen kellaripubi, sinne voisi tulla illalla syömään.


Illan vaikein rasti oli valita paras ruokapaikka monista hyvistä vaihtoehdoista. Olin katsonut muutaman etukäteen netistä, mutta kävellessäni yläkaupungissa menin randomina Restaurante Kulinarijatiin. Kaikki oli niin puhtaanvalkoista; uudet pöydät, enemmän tai vähemmän kuluneita eriparituoleja. Taustalla soi mukava musiikki. Paikka on mitä ilmeisemmin suosittu hääjuhlien viettoon, ruokaillessani (kermaista pinaattikeittoa ja grillattuja kanafileitä kasvispedillä) kolme tulevaa hääparia kävi suunnittelemassa omistajan kanssa omia juhliaan.
Dormiin oli tullut lisää väkeä; kaksi nuorta pariskuntaa (oh dear!) ja pojat Ruotsista. Ensimmäiset heräsivät jo aamuyöstä ehtiäkseen Norwegianin lennolle. Zagrebissa riittää toreja, aukioita ja puistoja. Yhden puiston penkille istuin syömään kaupasta hakemani täysjyväsämpylän ja juustosiivut. Sää oli tuulinen ja puolipilvinen. Kävelin uuden kaupungin puolelle ja kävin Suomen suurlähetystössä äänestämässä EU-ehdokastani ja join lähetystön tarjoamat vaalikahvit. Ylitin Sava-joen, joka oli pettymyksekseni kapea ja samea. Viimeksi taisin nähdä sen Belgradissa. Pihoilla kukkivat ruusut, pionit ja jasmiinit täyttäen ilman tuoksullaan. Taivaalle kerääntyi sen verran tummia pilviä, että jätin Jarun-järven toiseen kertaan. Zagrebissa olisi mukava liikkua pyöräillen, sekin jää seuraavaan kertaan, jos Norwegian joskus aloittaa tänne suorat lennot Vantaalta. Palasin radan ali vanhan kaupungin puolelle. Naiset kävelevät todella korkeilla koroilla ja koulutytöt ovat ihan yhtä kikattavia ja kovaäänisiä kuin missä tahansa muuallakin. Toisaalta sokea taluttaa toista ja jalaton nainen tulee vastaan kuppi ojossa. Minulle tulee huono omatunto, kaivan lompakosta kaikki kolikot ja käännyn takaisin etsimään naista. 

Pääaukiolla on joka päivä eri katokset ja uudet tapahtumat. Tänään esillä olivat koulut ja opistot, lavalla oppilaat zumbasivat tai soittivat. Teltassa ruokien, juomien, korujen ym. tekijät myivät tuotteitaan. Kävelin ylös Katarina-aukiolle. Kirkko oli kiinni, mutta tasanteelta oli hienot näköalat katedraalille. Jätin museot väliin ja menin kävelykadulle lenkkioluelle (mittariin kertyi tänäänkin 12 km). Palasin hosteliin tekemään hedelmäsalaattia, keittiössä Valentine syö päivittäistä pasta-annostaan. Hänen vuoronsa oli tänään kilpailussa, jonne Anakin oli mennyt kuuntelemaan. En ollut huomannut ulko-ovessa Anan laittamaa ilmoitusta, jossa kerrottiin missä ja mihin aikaan Valentine soittaa. Olisi ollut mukava olla kannustamassa tyttöä, ettei hänen tarvitse tuntea itseään kovin yksinäiseksi. Hän jatkaa kilpailussa huomenna, mutta silloin minä olen jo ihan muualla. Serbiassa, kuten Ana määritteli Banja Lukan (aina nämä sotajutut tulevat paikallisten mieleen). Dormissa brassipoika nukkui sikeästi, hän oli kuulemma juhlinut synttäreitään eilen rankasti. Pitänee harjoitella vähän portugalin kieltä... Tosin poika on niin koomassa, ettei havahdu vaikka minä ja nuoripari liikumme narisevalla lautalattialla. Svedut jatkoivat matkaansa (thank God, sanoo Ana; dirty bad boys). Tilalle tuli puhelias rouva Miamista, jonka puhelimen soittoääni on silkkaa tikotikoa.


Olin ajatellut mennä valkoliinaisten ravintoloiden sijaan Dolac Marketin laidalla sijaitsevaan Amforaan syömään, mutta se onkin lounasravintola. Kiertelin hetken yläkaupungissa ja päädyin lopulta Dolacilla olevaan Da Pieroon. Chefin salaatti ja pieni ćevapčići; hyvää, mutta liikaa minulle. Hostelissa tapasin japanilaisen omistajan (ilmankos kirjahylly on täynnä japaninkielisiä kirjoja, matkaoppaita ja sarjakuvia). Keittiössä oli käynnissä varsinainen hulabaloo, kun jenkkinainen, brassipoika ja aussipari kokkasivat ja keskustelivat kovaan ääneen.