Eksynyt Liguriaan?

Biassa

Yöllisen sateen jäljiltä ilma oli sumuinen, mutta näytti kirkastuvan. Oli siis pyykkipäivä. Kysyin respalta reittiä Porto Venereen ja lähdin kävelemään ajotietä ylöspäin. Ja aina vain ylöspäin, kunnes ohitin kukkulan päällä olevat radiomastot. En löytänyt Porto Venereen mitään opasteita, mutta matka itsessään oli varsin mukava. Tie mutkitteli metsän keskellä, sen varrella olevat kukat ja kukkivat puut tuoksuivat aamupäivän raikkaudessa huumaavasti. 

Tieltä lähti merkitty polku kohti La Speziaa. Ilahduin, kun huomasin pudonneitten koivun kukintojen peittävän polkua. En ole tarvinnut antihistamiinia sen jälkeen, kun tulin Italiaan. Ei ole kovin viisasta lähteä yksin lähes umpeen kasvaneelle, liukkaalle ja kiviselle metsäreitille, jota kaikesta päätellen juuri kukaan ei käytä. Kompuroituani metsän läpi päädyin takaisin maantielle. Hetken päästä tienviitta ohjasi minut mukavalle, tasaiselle hiekkatielle, joka sekin päätyi metsään, mäkiin ja korkeisiin rappuihin. 

Yksin käveleminen on mukavan meditatiivista puuhaa. Sen kun pistää tossua toisen eteen, mikäli jalat ovat kunnossa. Voi miettiä omiaan tai tyhjentää mielensä, puhua tai hyräillä itsekseen. Mitään korvanappimusiikkia ei tarvita, kun linnut pitävät omaa konserttiaan.

La Spezia

Olin jo lähellä La Speziaa, kun näin ensimmäisen tienviitan Porto Venereen. Siinä ei mainittu matkan pituutta eikä aikaa, oletin sen olevan jossain lähellä. Vähän ihmettelin, kun polku jatkui metsään ja ylöspäin, eikö Porton pitäisi olla lähellä merta? 

Biassa

Jossain puiden siimekseksessä vilkkui mukavan näköinen, pieni kylä. Ehkä sieltä saa lounaan ja bussikyydin Porto Venereen? Se mielessäni jatkoin läpi metsän ja piikkisten ruusupuskien. Yli purojen ja korkeiden rappusten. Saapuessani vihdoin kylään tuli jotenkin tuttuuden tunne. Eikä mikään ihme, sillä olin tuntien patikoinnin jälkeen palannut Biassaan!

Aurinko paistoi, minulla oli aikaa ja kävelemäänhän olin tänne tullut. Kävin respassa varaamassa 18.00 paluubussin Riomaggioresta. Kun sinne suuntaan ei kohdalle sattunut bussia, lähdin kävelemään (8 km). Kahdessa tunnelissa oli kapeat jalkakäytävät. Matkan varrella oli huikeat näköalat merelle ja Riomaggioreen. Raput johtivat pieneen poukamaan, jossa istui porukkaa. Kukaan ei tuohon merenkäyntiin uskaltaudu uimaan.

Vihdoin sain ansaitsemani oluen, joka vaati 20 km ja kuusi tuntia kävelyä. Ostin Tutti Frittistä pahvitötteröllisen friteerattuja mustekaloja. Oli pakko lähettää tiskistä kuva Hannulle.

Syötyäni kalamarit löysin piilosta pienen venesataman. 

Palasin 18.00 shuttle bussilla Biassaan, kävin suihkussa ja asetuin läppärin kanssa oleskelutilaan. Tilasin keittiöstä merellisen pastan, johon oli lisätty pähkinöitä. Amerikkalaiset asukkaat halusivat katsoa "Vicky, Cristina, Barcelona" -leffan, seurakseni sain teneriffalaiset kämppikseni. Kävin varaamassa bussikyydin aamulla Riomaggioreen ja illalla takaisin, aikomuksenani kävellä Manarolaan. Respan poika väitti jo osaavansa kirjoittaa nimeni oikein.

Biassa hostellin oleskelutilan ikkunasta katsottuna.