Povóa de Varzim - Esposende 20,3 km. Taas tappavan kuuma vaelluspäivä.

"Tyttöjenhuone" oli hiljainen, mutta tilavuudestaan huolimatta tunkkainen, kun ikkunat olivat kiinni. Nousin ensimmäisenä aamupesulle ja menin keittiöön syömään aamiaiseksi pateeleivän, jogurttia ja hedelmiä. Kirkonkellot löivät kahdeksan kertaa, kun poistuin alberguesta. En ollut nähnyt missään laatikkoa, mihin vapaaehtoisen maksun voisi jättää. Vapaaehtoismies käveli vastaani ja kysyin siitä häneltä. Mies puolestaan kysyi, muistinko jättää avaimen. No en tietenkään, kun en ollut sitä kertaakaan käyttänyt! Jätin hänelle avaimen ja maksun yösijasta. Kävelin kaupungin läpi rantaan, valotolpat soittivat jo aamusta alkaen mukavaa musiikkia tahdittamaan lenkkeilijöiden menoa.

Reitti muuttui taas laudoitetuksi ja seurasi merenrantaa lähes koko matkan. Tunnin kuluttua pysähdyin rantakahvilaan aamukahville ja juttelin englantilaisen Samin kanssa. Kerroin, että hän oli tämän caminoni ensimmäinen britti (Camino Francésillahan tutustuin Davidiin). Hän kertoi asuvansa Sevillassa ja olevansa nyt parin viikon vaelluslomalla. Aguaçadourassa reitti suuntautui sisämaahan päin. Kuljin kivettyä tietä (on siinä ollut pirunmoinen homma aikoinaan!), jonka molemmin puolin oli suuria kasvimaita ja -huoneita. Pienissä kylissä ei ollut tarjolla muuta kuin kirkollisia palveluja. Kivetys päättyi ja muuttui mukavan varjoisaksi metsän läpi johtavaksi hiekkatieksi. Alkoi kuulua yhä kovempaa raikuvaa musiikkia. Poolparty keskellä ei mitään? No ei. Apúlian urheiluseuran (?) aidatun alueen sisällä tolppakaiuttimista raikui musiikki.

Alex, France

Seuraavaksi kuului nokkahuilulla soitettua tutun kuuloista klassista musiikkia. En uskaltanut toivoa enää yhtään mitään. Metsätien varrella ruohikossa istui ranskalainen pillipiipari Alex, hän oli nukkunut yön riippumatossaan. Vähän ennen Fáoa tienvarteen oli parkkeerattu tyhjä, vanha paku, joka mainosti Hostel Eleveniä. Koska porukkaa oli varsin paljon liikkeellä, soitin sinne ja taisin saada viimeisen vapaan sängyn.

Chalé Tapas Bar

Vasta Fáossa oli ensimmäinen kahvila. Oi, mikä kakkutaivas! Harmi, etten ole makean ystävä.

Loppumatkalla ei ollutkaan mihinkään kiire, kun majoitus oli varattuna. Kiertelin Esposenden keskustaa etsien lounaspaikkaa, mutta tässäkin kaupungissa oli kahviloita pilvin pimein, ravintolat olivat jossain hyvin piilotettuina. Sunnuntaimarkkinat olivat levittäytyneet keskustaan. 

Ah, ihana Ana Moura!

Vein rinkkani hosteliin, sain verhoilla erotetun alapetini ja ohjeen, mistä löydän kaupungin parhaan pizzerian.

Pappi Pizzeria

Hetken jouduin odottamaan vapautuvaa pöytää Pappi Pizzeriassa, ennen kuin sain hiostavan päivän aiheuttaman suolavajauksen täytettyä; anjovispizza kapriksilla, oliiveilla ja öljyllä. Heti tuli parempi olo ja palasin Eleveniin suihkuun ja pyykille. Hetken huili mukavassa 6h-dormissa, seurana tsekkinaisia ja italialainen nuoripari. Saksalainen Dagmar, johon tutustuin jo aiemmin, majoittui johonkin toiseen dormiin. Kävin vielä kylillä iltakahvilla, illan vietin keittiössä päivittämässä blogiani. Sen keskeytti iloisella tuulella oleva saksalainen pariskunta. Renata! huusi rouva ja tuli viereeni istumaan. Who the xxxx is Renata? Ja keitä nämä ihmiset ovat, pitäisikö minun tuntea heidät? Kaikki ovat niin eri näköisiä siviilissä, ilman rinkkaa, lippistä ja hikistä naamaa. No ei siinä mitään, juttelimme vaelluksistamme, kunnes oli aika mennä yhdeksältä nukkumaan.