Joulun odotusta

Tänään satoi ensilumi Vantaalle. Nopeimmat kaivoivat jo pulkat ja liukurit esille. Näinköhän jäämme ilman sieniä Teijossa? Näinköhän loppuvat minun rappu- ja mäkitreenini? Kävelylenkillä parin sentin lumikerros tuntuu mukavan pehmeältä tossun alla.

Kävin ensimmäisissä joulumyyjäisissä, ostamassa pullaa. Kunhan Hannu häipyy bänditreeneihin, vaihdan pöytäliinat ja koristetyynyt punaisiin. Pikkujoulua odotellessa etsin radiosta Jouluradion, mutta vain hetkeksi.

Seuraavalla viikolla maantiet muuttuivat liukkaiksi ja minäkin lensin yhden kerran nurin. Nilkka ja isovarvas taittuivat alleni, onneksi ei käynyt pahemmin. Jätin kuitenkin illan joogan väliin ja otin buranan. Kävimme syömässä Ikean joululounaan, samalla ostin lisää kynttilöitä. Kun jouluun oli tasan kuukausi ja Hannu lähti taas soittotreeneihin, laitoin Jouluradion soimaan, vaihdoin keittiöön jouluverhot ja tein piparitaikinan. Harvat joululahjatkin olen jo hankkinut.

https://illusiasianreseptit.blogspot.com/2021/11/maailman-paras-piparitaikina.html

Hannun lähdettyä perjantaina keikalle, laitoin Jouluradion soimaan ja paistoin piparit. Hannu voi kotiin tullessaan taas todeta, että neiti (nykyisin rouva) tuoksuu piparille. Jääkaappiin on kertynyt monta purkkia liköörin teosta jääneitä (vodkassa lionneita) kirsikoita ja herukoita. Huvikseni poistin kirsikoista kivet ja soseutin ne raakahilloksi. Jää nähtäväksi, toimiiko juustojen ja keksien kanssa.

Mirja ja Masa olivat jotenkuten toipuneet koronasta ja tulivat viettämään pikkujoulua kanssamme. Tarjosin glögiä ja chorizo-papusoppaa, myöhemmin anjovismössöä ja tapaksia, kahvin kanssa pipareita ja kaupan joulutorttuja. Illan mittaan katsoimme tämän vuoden reissukuvat.

Black Weekin loppumetreillä ostin itselleni joululahjaksi Salomonin vaelluskengät ja lenkkipoolon.

Tavoitteeni on kävellä 200 kilometriä kuukaudessa, siksi aloin pitää treenipäiväkirjaa. Marraskuun vietimme kotona, joten tavoite oli helppo saavuttaa; kävelyä 215 km, rapputreeneissä askelmia 11.248, mäkitreenejä kolme kertaa, kehonhuoltoa kolme tuntia ja joogaa 12,5 tuntia. Joulukuun lukemat tulevat olemaan aivan erilaisia, sillä olemme vähemmän kotona ja lumentulon myötä rappu- ja mäkitreenit jäävät pois. Samoin jumpat jäävät pitkälle joulutauolle. Niiden tilalle yritän käydä hiihtämässä tai lumikenkäilemässä.
 

Loppuvuoden kirjoja:

Yaa Gyasi "Matkalla kotiin". Raakuudestaan huolimatta ihana, hyvin kirjoitettu kirja. Kultarannikolla (nyk. Ghana) toisistaan tietämättömät siskopuolet ovat hetken saman katon alla; toinen brittikuvernöörin "vihittynä" vaimona ison kartanon huoneissa, toinen sen kellarissa Amerikkaan lähetettävänä orjana. Kirja kertoo sisarusten ja heidän perillistensä tarinan 1800-luvun orjamarkkinoista Harlemin jazzklubeihin ja 1950-60 lukujen mustien mielenosoituksiin, aina nykyhetken huumeongelmiin ja amerikkalaispoliisien mielivaltaan. Kirja loppui juuri niin kuin toivoinkin.

Marraskuu... kaipuun kaljakori kilisee (Miljoonasade)

Meillä ei kaljakorit kilise, korkeintaan omenaviinikori. Tosin Suomen alkoholilain mukaan kotona tehtyä alkoholipitoista juomaa ei saa kutsua viiniksi.

Jarkka poikkesi meille kahvittelemaan perjantaina. Illalla menimme Heurekan pihalle viettämään Tikkurilan Jokirannan toimikunnan järjestämää kekrijuhlaa. Katsoimme Maria Baric Companyn tanssi/lauluesityksen. Väliajalla alkoi sataa ja lähdimme kotiin näkemättä tulishowta.

Pyhäinpäivänä veimme havut ja kynttilän Honkanummelle. Istuttamamme männyn alle oli ilmestynyt uusi hauta, kasvaessaan puu suojaa vainajan viimeistä leposijaa. Päivälenkin tein kävelemällä kotiin. Sunnuntaina menimme kakkukahville juhlistamaan Kaisan synttäriä (kamala kun meillä on vanhoja lapsia).

Olemme jumiutuneet seuraamaan Yle Areenan pentuliveä. Koirakuumetta on selvästi ilmassa!

Andalusia

Mieli tekisi Tampereelle tai Berliiniin (ihan sama!), mutta loppusyksyn rahanmenot olivat niin isot, että päätimme pysyä marraskuun kotinurkilla. Joulukuulle on suunnitteilla pari reissua kodin ulkopuolelle. Norski laittoi iloksemme Malagan lennot Single Day -tarjoukseen ja varasimme Andalusian reissun helmikuulle.

Ja mikä parasta; pääsen koronavuosien katkon jälkeen vihdoin tammikuussa (kunnalliseen) hammastarkastukseen. Vielä kun saisi itsensä raahattua optikolle. Edelleen korona on valloillaan, monet ystävämme ovat viime aikoina siihen sairastuneet. Pelottaa, muuttaako se meidänkin tulevaisuuden suunnitelmia? 

Sieniä ei lähiseudulta löydy, paikallissanomia ja mattoja kylläkin.

Kevään mahdolliseen vaellukseen on viisi kuukautta aikaa. Ennen kuin tulee lunta ja liukasta, nostin rapputreenin 6 > 8 kertaan ja aloin pitää kuntoilupäiväkirjaa. Mitään riskejä en aio ottaa jalkojeni kanssa, joten peruslenkit saavat riittää, kun tulee liukasta. 

Sunkosi Kitchen

Kävin Herttoniemessä joululahjaostoksilla, puhuin Hannun kuskiksi ja tarjosin maittavan lounaan Sunkosi Kitchenissä.
 

Loppuvuoden kirjoja;

Richard Osman "Torstain murhakerho". Koomikko-kirjailija Osmanin teos kertoo +65 seniorikylän asukkaista, joista muutama kasikymppinen perustaa torstaisin kokoontuvan "murhakerhon", jossa he selvittelevät vanhoja rikoksia. Kuin tilauksesta pöydälle tipahtaa tuore murha ja heti perään toinen. Kekseliäs ryhmä puhuu puolelleen nuoren naiskonstaapelin, jonka he keplottelevat poliisilaitoksen murharyhmään. Huumorilla kerrotut tapahtumat säästävät ratkaisun kirjan loppuun.

Tiivis Helsinki-päivä

Toimiston lukupiiri kokoontui pitkän kesätauon jälkeen. Houkuttelin Hannun lounastreffeille, olihan hänellä mahdollisuus tavata pikaisesti serkunpoika tms. Ruotsista. Jätin hänet tekemään viikkosiivousta ja lähdin jo aamupäiväjunalla keskustaan, josta jatkoin ratikalla Hagelstamille. Jätin yhden Björn Weckströmin pronssisormuksen myyntiin (olen siitä harvinainen nainen, että mielestäni minulla on liikaa koruja, enkä niitä koskaan käytä). Koska olin jo hoodeilla, kävelin Sinebrychoffin taidemuseoon katsomaan "Kirsikkapuun alla - japanilaisia puupiirroksia" -näyttelyn.

Pisti vähän kiireeksi, kun olin tehnyt Hannun kanssa lounastreffit Ravintola Pääpostiin yhdeksi ja tämä ilmoitti jo olevansa tulossa. Nordic Weekin kunniaksi tarjolla oli pohjoismaisia herkkuja (plus mangolassia).

Ennen kuin Erkki aloitti Oodissa puheensa yleisölle, kävimme moikkaamassa häntä. Hannu jäi kuuntelemaan keskustelua (ruotsiksi), minä vetosin lukupiiriin, joka tosin alkaisi vasta parin tunnin kuluttua ja poistuin paikalta.

Kävelin Kiasmaan katsomaan "Kompassissa pohjoinen" -näyttelyn. Sen kierrettyäni istahdin lattiatyynyille muokkaamaan kuviani ja pääsin (luvan kanssa) jonkun englantia puhuvan pojan kuvaan. Seurakseni sain pikkuvesselin, joka oli juuri oppinut kävelemään ja tuli tyynyille ihmettelemään. Ilmanvaihtoreiät lattiassa tosin tuntuivat kiinnostavan enemmän taaperoa.

Hans Op de Beeck

Lopuksi menin Amos Rexiin, jossa on aivan hurmaava Hans Op de Beeckin näyttely "The Quiet Parade". Ah! Hämärässä tilassa oli uskomattoman hienoja betonitaideteoksia. Välillä istahdin sohvalle, mutta sekin oli kivikovaa betonia. Tänne täytyy tulla vielä uudelleen, onneksi on Museokortti!

Olen usein ajatellut pyytää Zeljkalta hänen veljensä/serkkunsa/ystävänsä numeroa, ihan varmuuden vuoksi. Mutta en ole kehdannut, jotenkin se tuntuu pahaenteiseltä. Hän oli kaikessa viisaudessaan ja ystävyydessään antanut numeroni veljelleen, joka viestitti minulle, että Zeljka on leikattu ja kaikki meni hyvin. Iso (betoni)kivi vierähti sydämeltäni. 

Viimeinen etappini oli lukupiiri, johon osallistui tällä kerralla vain viisi. Saimme aikaan vilkkaan keskustelun Pamukin kirjasta/kirjoista, Turkista, turkin kielestä, politiikasta ja kaikesta muusta vähänkin asiaa sivuavasta.

Loppusyksyn kirjoja:

Silvia Avallone "Teräs". Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2000-luvun alkuun, toscanalaiseen terästeollisuuskaupunkiin. Lähinnä seurataan kahden perheen elämää ja lapsuudenystäviä Annaa ja Francescaa, jotka ovat kasvamassa teineiksi. Ystävyksistä tulee mieleen Ferranten Napoli-sarjasta tutut Elena ja Lila. Molemmat yhtä teräviä päästään, mutta vain Elena pääsee ahkeruutensa, opettajansa ja stipendin avulla jatkamaan opintoja lukioon ja yliopistoon. Lila naitetaan rikkaisiin naimisiin ja hän aikuistuu huonossa avioliitossaan. Tässäkin kirjassa vain Anna jatkaa lukioon, Francesca jää köyhän perheen loukkoon, jossa julma isä määrää kaikesta. Kauniit tytöt pyörittävät asuinalueen poikia miten tahtovat, tosin Francesca haluaisi olla Annalle enemmänkin kuin ystävä. Pojilla ja nuorilla miehillä ei ole mielessään muuta kuin seksi, huumeet, alkoholi, discot ja autoilla kaahailu. Heillä ei ole tulevaisuuden haaveita tai mahdollisuuksia, ainoa keino hankkia rahaa on päästä töihin terästehtaaseen. Raskas työ tuhoaa terveyden ja koituu monen kohtaloksi. Kirjassa oli liikaa suoraa seksiä minun makuuni, lisäksi parit ristiriitaisuudet häiritsivät lukemista.