Santa Cruz de Bezana - Puente San Miguel - Santillana del Mar 8 km (loput junalla)

En syönyt enää illalla mitään ja se taisi huonontaa yöunia. Oli hiljaista, lämmintä ja junatkin lopettivat kulkemisen yöksi.

Rankin vaellus ever ja olen selvinnyt kahdella pienellä rakkulalla varpaissa. Enkä taida menettää yhtään kynttä! 

Kävin alakerran baarissa aamiaisella, respa kiikutti minulle juna-aikataulun Torrelavegaan ja kopion kartasta, jos haluan kävellä loppumatkan Santillanaan. Pakattuani hän vielä saattoi minut risteykseen, mistä näkyy juna-asema. Luultavasti olisin itsekseni lähtenyt taas väärään suuntaan. Sähläsin automaatilla ja juna lähti nenäni edestä, tyypillistä! Odotin tunnin seuraavaa Pekka Lainetta kuunnellen. Aurinko alkoi paistaa ja kuivatti yöllisen sateen jäljet.

Jäin junan kyydistä Puente San Miguelin asemalla ja kävin kauniissa kappelissa, mutta en saanut sieltä leimaa.

Kappelin kirkonkellot soivat lähettäen porukkaa solidaarisuuskävelylle. Johan nyt, saanko noin paljon porukkaa seurakseni, ehdin jo ajatella, mutta he tekivätkin vain jonkun kierroksen kylällä, ja jatkoin ylämäkeen yksinäistä taivallustani.

Saavuin Santillanaan ja jäin kylän laidalle "viilentämään kättäni" ja kostuttamaan kurkkuani. Kaadoin turhat vedet pois juomapullostani puun juurelle. Vilkaisin Mapsia, majapaikkani Posada Araceli sijaitsi vajaan 300 metrin päässä.

Aah, saanko jäädä tänne? Viehättävä pariskunta vastaanotti minut ja he kysyivät heti, haluanko jäitä kättäni varten. Teillä on niin kylmät vedet, että se kyllä riittää, vastasin. Sain heti huoneeni, joka ei ollutkaan kattohuone, kuten olin kuvista päätellyt. Tilava 2hh kauniilla kylppärillä, kelpaa! Ei olisi kannattanut heittää huulta kylmästä vedestä, suihkusta tuli aivan jääkylmää vettä, lavuaarin hanasta kyllä lämmintä. Onneksi ei ollut tarvetta hiusten pesulle. 

Vaihdettuani kevyempiin vaatteisiin lähdin kävelemään kylille. Vaikka olen ollut täällä ennenkin, olin täysin poissa kartalta. Yritin etsiä aukiota, jonka laidalla viime kerralla söimme hyvin ja joimme iltakahveja, en löytänyt sitä enää. Ehkä pizzeria on lopettanut? Tapasin uudelleen pariskunnan, joka kulkee caminolla koira mukanaan. Harmi, etten ottanut heistä kuvaa, tuskin tapaamme enää.

Vastaani käveli vanha, aasialainen mies rinkka selässään, hän kysyi minulta tietä albergueen. Katsoin karttasovelluksesta suunnan ja näytin katukivetyksessä olevaa camino-merkkiä; noita kun seuraat, pääset perille.

Mahtuisiko rinkkaan pari purkkia? Lueskelin ravintoloiden listoja; lähes jokainen tarjosi menú del díaa, yhdestä saisi pinsa-pizzoja. Valitsemani ravintolan terassille oli jonoa, kävin aperitiivilla ja kun tulin takaisin, keittiö oli mennyt kiinni. Joka ikisessä paikassa! Kun päiväretkeläiset poistuivat busseineen, kaikki paikat suljettiin.

Yhdessä baarissa sai vielä pintxoja, söin yhden chorizolla. Onko mikään ihme, että alkaa jo punainen liha kyllästyttää? Tai menú del díat? Valkoinen leipä ja mitkä tahansa mauttomat ruuat? Huomasin vieressä etsimäni pizzerian, ei aukion vaan parkkipaikan vieressä. Tai onhan se oikeasti aukio, Plaza del Rey.

Nukuin päikkärit ja lähdin syömään. Netistä huomasin, että täällä on ainakin yksi (kaksi) herkkukauppaa, joka menee kahdeksalta kiinni. Taas tuli kiire! Minulla on jääkaappi, mutta ei korkkiruuvia. Pizzeria Bitiniassa törmäsin Angeliin, siellähän tämä taas lirkutteli nuorten naisten kanssa. Ulkona alkoi olla jo viileää, tilasin kana-rucolapizzan ja istuin sisälle baarijakkaralle. Tyttö toi laskun ja pizzan pahvilaatikossa, sanoin että haluan syödä sen täällä, mutta en ulkona. En tiennyt, että tämä oli vain "odotustila", ravintolasali oli piilossa sivummalla. Pizzani ehti jo jäähtyä, kun sitä siirreltiin eestaas, nyt lautaselle. Hyvää oli, mutta taas ihan liikaa yksin syödä. 

Eikö tämä nyt olekin ihanaa? Posada Araceli.

Santander - Peñacastillo - Santa Cruz de Bezana 12 km

Pääsin ristiäisiin. 🙏

Tämä saattaa olla tämän caminoni viimeinen vaelluspäivä. Taas oli kaikenlaisia merkkejä tarjolla. Kaupungissa ne olivat katukivetyksessä. Pysähdyin pikkukahvilaan aamiaiselle, vitriiniin tuotiin juuri tonnarisämpylöitä.

Kaupungin ulkopuolella kadotin merkit ja kuljin taas omia teitäni, ruoholla aina, kun se oli mahdollista.

Peñacastillo oli pettymys, kiersin koko kylän löytämättä kelvollista paussin paikkaa ja kirkkokin oli kaukana ja korkealla. Taisi olla Barrio Cañas, jossa pysähdyin vessakäynnille ja lenkkioluelle.

Baarin kulmalta lähti kiertotie maaseudulle, pääsin nauttimaan hiljaisuudesta ja navettojen ödeereistä. Ja löysin taas keltaiset nuolet.

Ennen Santa Cruz de Bezanan keskustaa on kirkko, jonka ovi oli auki. Menin pyytämään leimaa vaelluspassiini, mutta siellä oli ristiäiset menossa. Kun toimitus kesti ja kesti, lähdin etsimään albergueta. 

Tein parin kilometrin hukkalenkin, sillä albergue on suljettu. Olin toivonut viettäväni viimeisen camino-yön vielä yhteismajoituksessa. Kävelin nöyränä tyttönä takaisin, opaskirjassakin mainittuun Hotel Bezana Lagoon. Sain 2hh (40€) ja menin suihkuun.

Kysyin respalta, mistä saa päivällä ruokaa, ja baari onkin ihan hotellin kulmalla, pidemmälle ei tarvinnut enää kävellä. Taitaa kuulua samaan puljuun. Lista oli lyhyt, lähinnä pikaruokaa. Kympin lounas; hamppari kaikilla herkuilla (muuten hyvä, mutta sämpylä oli täysvalkoinen ja kuivahko) ja kaksi lasia paikallista punaviiniä. Meteli ja meininki oli melkoinen, onhan lauantai. Välillä miehet intoutuivat laulamaan kuorossa.

Nukuin päikkärit (Areenassa soi Levylautakunta) ja menin kuuden jälkeen baariin iltakahville. Sama porukka kokoontui viettämään iltaa, lyömään korttia ja metelöimään. Palasin hotelliin lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Avoimesta ikkunasta kuului, kun viereisellä jalkapallokentällä joku joukkue teki maalin ja kannattajat hurrasivat. Suljin ikkunan ja huomasin, että huoneeni patterit ovat lämpimät. Pesin vielä nyrkkipyykin, onhan pesukone käytössä vasta Burgosissa.

Huomenna olisi edessä liki 30 kilometriä nousua pitkin kävelytietä. Jalkapohjat ovat jo nyt niin hellinä kovalla alustalla kävelystä (ensimmäinen rakkula tuli tänään varpaaseen), että taidan ottaa bussikyydin. Tämä on ollut välillä aivan kamalaa, mutta välillä aivan ihanaa. Kuten elämäkin.

U2 "In a Life". Onnittelut 50 vuotiaalle! 💓

Güemes - Santander 15 km

Patteri alkoi vihdoin lämmetä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä kun tyttö jätti ikkunat yöksi auki. Olemme korkealla vuorella, sumua ja kosteutta riittää. Otin toisenkin huovan silkkimakuupussini päälle. Pyykit olivat onneksi kuivuneet ulkona jo illalla.

Aamiainen oli tarjolla alakerrassa, kiitin henkilökuntaa ja yksi vapaaehtoismiehistä auttoi rinkan selkääni. Kysyi vielä, pitäisikö hänen lähteä mukaani jeesaamaan. Lähde vaan, voit kantaa rinkkani ja pitää minut oikealla reitillä. Oli vielä sumuista, kun laskeuduin vuorelta ja lähdin päivän vaellukselle kohti Santanderia. Ei tuullut yhtään, joten sumu roikkui vuoren rinteillä pitkään. Mila meni edelläni, jätin sopivan välimatkan, koska haluan vaeltaa yksin. Ensimmäisten talojen kohdalla kiharahiuksinen pikkupoika harjoitteli fillarointia appareitten kanssa. "Como se llamas?" kysyi hän. Vatsani oli ruikulla ja kävin ensimmäisen kylän baarissa vessassa ja join kalliin tuoremehun (olutkin on halvempaa). Sen jälkeen kadotin reittimerkit ja kävelin pitkään päällystettyä kävely/pyörätietä, siitä käännyin peltotielle.

Loredossa poikkesin terassioluelle (ja vessaan), ei ollut enää kuin muutama kilometri lauttarantaan.

Olikin mukava reitti; ensin kävelyä hiekkarannalla, sitten pitkin laudoitettua kävelytietä ja nousevaa metsäpolkua, joka johdatti minut satamaan.

Taas näin veneen "perävalot", se oli juuri lähtenyt rannasta. Penkillä istuva papparainen sanoi seuraavan menevän tunnin kuluttua. Kävin kahvilla ja palasin satamaan. Onneksi, sillä vene lähtikin jo puolen tunnin kuluttua. Angel ja muita vaeltajia tuli kyytiin.

Sumu ja pilvet jäivät toiselle puolelle merta, kun rantauduimme Santanderiin. Albergue ei ollut kaukana ja se oli avautunut jo yhdeltä. Sain valita petini, jätin rinkan naulakkoon ja lähdin syömään.

15€/yö. Sain ruinattua peiton itselleni, kerään säälipisteitä sinisenmustalla kädelläni.

Luulin olevani kovinkin nälkäinen, olihan kello jo lähes kolme, ja valitsin menú del dían. Pelkkä alkuruoka, pasta bolognes, olisi riittänyt. Pääruuan kana oli täysin mautonta, siitäkin jaksoin vain puolet. Jälkkärin vaihdoin kahviin. Hollantilaisdaamit laskeutuivat katedraalin portaita ja vaihdoimme kuulumiset. He ovat varanneet täältä huoneiston kolmeksi yöksi. Miksi, mietin itsekseni, liian iso kaupunki ainakin minulle. Hekin ovat tiistaina Santillana del Maressa ja majoittuvat luostariin. Jäin miettimään sitä vaihtoehtoa, onhan minulla yksi ylimääräinen yö käytettävissä.

Dormissa oli jo ranskalainen mies, hän oli majoittunut jo eilen. Suihkun ja päikkäreiden jälkeen kävin katedraalissa sytyttämässä kynttilät edesmenneille läheisilleni, myös Tommin puolesta. Hain leiman katedraalin toimistosta.

Perjantai-ilta, kaikki kadut ja terassit olivat täynnä ihmisiä. Löysin mukavan pikkukahvilan - seinän leveydeltä kirjoja - jossa oli 43-likööriä mutta ei appelsiinimehua. Ei appelsiinimehua Espanjassa! Samoin kuin andalusialaisessa baarissa ei ollut brandya. Kahvila ilman kahvia? Jos asuisin Espanjassa, hankkisin ensimmäiseksi sähkökäyttöisen sitruspuristimen. Appelsiinit saisi edullisesti joltain tarhalta vaikka itse poimien. Menin isompaan/hienompaan kahvilaan, joka näytti olevan vanhempien rouvien ja pariskuntien suosiossa. Tarjoilija täytti lasin jäillä ja katsoi minua silmiin samalla, kun kaatoi 43:sta lasiin. Että sano sitten kun riittää. Kuinkahan monta appelsiinia hän puristi drinkkiini? Oli hyvä lääke löysään vatsaani. Palasin albergueen hammaspesulle ja punkkaan katsomaan "Unelmia Italiassa". Olimme saaneet seuraa saksalaisesta pariskunnasta (molemmat kuorsasivat), miehen poika asuu Helsingissä. Neljä yläpetiä jäivät tyhjiksi.

En löytänyt Santillanan luostarin majoitushintaa tai sähköpostia, ainoastaan puhelinnumeron, joten varasin privaattihuoneeni Posada Aracelista kolmanneksi yöksi, kun se kerran oli vapaana.

Pobeña - Castro Urdiales - Islares 24 km

Oli yllättävän hiljaista näinkin suuressa dormissa, tosin minunkin yläpetini jäi tyhjäksi. Ihmettelin jo aiemmin, miten isot meikkipussit ja toilettilaukut katalaanitytöillä oli, lisäksi Bea (se Katri Riihilahden näköinen Espanjan serkku) kulki aamutakki päällä dormeissa. Nyt selvisi sekin; heillä oli "torikassissa" ylimääräiset tavarat, ilmeisesti onnistuivat jotenkin lähettämään sen eteenpäin.

Alexandra, Bea ja heidän guardian Angel. 

Söin aukion baarissa kunnon aamiaisen, kun tiesin mäkiä olevan taas edessä. Baarista lähti Tero Vesterisen näköinen mies hirmuisen kokoinen rinkka selässään. Yritin katsoa, mihin päin mies jatkaisi, mutta hänkin näytti pyörivän aukiolla. Kun itse lähdin, kävin alberguen lähellä ja löysin ensimmäiset caminomerkit (ihan eri suunnasta mitä oletin).

Alkoi nousu kaunista metsäpolkua. Juuri, kun ajattelin kaivaa arskat rinkasta, alkoikin sataa ja laitoin sadeviitan päälleni.

Onneksi en eilen jatkanut Ontóniin, vaikka aikaa ja voimia olisi riittänytkin. Siellä ei ollut kerta kaikkiaan yhtään mitään, alberguekin näytti suljetulta. Kirkkokin oli kiinni, joten jäin ilman leimaa. Siinä ihmetellessäni hollantilainen pitkä-Claudia sai minut kiinni. Kerroin ohittaneeni tarkoituksella vuorille johtavan polun vähän aikaa sitten, koska haluan nousta tietä pitkin hieman loivempaa mäkeä. Hän kääntyi ympäri ja lähti vuorille. Ontónin jälkeen saavuin Cantabrian maakuntaan, Baskimaa jäi taakse.

Mioñoon tullessani olin viluissani ja reisistä alaspäin aivan märkä. Vaihdoin oluen brandykahviin, Claudia saapui paikalle, hetken kuluttua katalaanitytöt suojelusenkelinsä kanssa. Claudia kertoi pysähtyvänsä Castro-Urdialesiin vain lounaalle ja majoittuvansa Islares Hosteliin. Vaihdoin suunnitelmaa ja päätin jatkaa viisi kilometriä pidempään mitä oli tänään tarkoitus, onhan se pois huomisesta.

Hain leiman kaupungintalolta, eteisessä istui Joulupukki reessään. Sihteeri ei ymmärtänyt, kun sitä hänelle hämmästelin.

Metsäreitti vaihtui välillä maantiehen ja tietöihin. Castrossa näin vain yhden camino-merkin maassa, kun kävelin kaupungin läpi. Satoi hetken, kun lähestyin Cerdicoa. Toivoin pääseväni siellä vessaan ja vaikka oluelle, olinhan jo lähellä määränpäätäni. En nähnyt edes karttaan merkittyä kirkkoa. 

Tästä puuttuu vain rantabaari ja reggae! Onneksi en saanut sitä olutta, sillä reitti jatkui kivistä polkua, jossa sai olla väsyneillä jaloilla tosi varovainen.

Maisemat sen kun komistuivat, kun polku läheni rantajyrkännettä. Nyt sai olla tarkkana, sillä laitumella sijaitseva polku oli miinoitettu lehmänläjillä ja lampaiden papanoilla.

First things first! Juuri ennen kääntymistä hosteliin oli Taberna Elisan mainos, käännyin toiseen suuntaan 100 metriä ja jäin ulos aurinkoon oluelle, samalla kuivattelin kosteaa takkiani.

Islares Hostel onkin täysin self service. Lähetin aamupäivällä varauksen sähköpostilla, mutta siihen ei kukaan vastannut. Kun ihmettelin lukitulla ovella, joku asukas kehotti soittamaan ovessa olevaan numeroon, siellä pyydettiin tekemään on-line sisäänkirjautuminen. Maksettuani majoituksen (25€) saisin ovikoodin. Samassa espanjalaispoika, se Amsterdamissa asuva, avasi oven ja kehotti tulemaan sisälle. Hänen mielestään minun on aivan turha maksaa mitään, hän voi antaa minulle oman koodinsa käyttööni. Ei nyt sentään! Jätin kengät ulos tuulettumaan ja hain oman, numeroidun alapetini. Liettualainen Pavel oli jo kotiutunut. Kävin suihkussa, samalla pesin sukat ja alusvaatteet, jotka voi viedä (taas ovikoodilla) takapihalle kuivumaan. Claudia saapui, hän oli päivällä pysähtynyt Castroon lounaalle. Ja kavunnut tietenkin kaikki vuoret. Joku tyttö kyseli, mistä olemme tänään aloittaneet. Niinpä! Katsoimme Pavelin kanssa toisiamme, minun oli pakko kaivaa blogi puhelimesta, että sain tarkistettua viime yön sijainnin. Paikka vaihtuu joka yö, niin eihän noita kukaan muista.

Suihkunraikkaana kävelin Taberna Elisaan, vaikka arvasinkin, ettei sieltä tähän aikaan ruokaa saa. Otin russiansalaatin ja oliivit tapaksina ja palasin kämpille.

Muut jäivät syömään omia eväitään (Claudia oli käynyt Castrossa kaupassa, kun joku oli kertonut hänelle, ettei täällä ole muuta kuin bensa-asema), kun lähdin vielä illalla kannattamaan Elisaa kolmannen kerran. Ei ollut nälkä, mutta jotainhan kai pitää syödä. Tilasin mix salaatin, nyt muistin pyytää etikat ja öljyt erikseen. Keräsin pyykkini takapihan narulta, eivät olleet yhtään ehtineet kuivua. Hain kaapista peiton itselleni, yhdeksältä kaikki olivat jo punkissaan. Monta petiä jäi tyhjäksi, useimmat olivat menneet kunnalliseen albergueen (donativo). Meren tyrskyt kuuluivat sisälle saakka. Tai sitten se oli ilmastointi.