Hospital de Sierrallana

Kyselin Duoccarin tyypeiltä neuvoa ja täällä ollaan! Lähdin aamupäivällä vain kahvin juotuani kävelemään kohti Sierrallanaa (4,5 km), mutta jäin kylän ulkopuolella yhdelle levennykselle liftaamaan. 74v Sergio keräsi minut kyytiinsä ja vei minut päivystyksen ovelle asti. Hän kertoi olleensa töissä tässä Peijaksen kokoisessa sairaalassa. Istuin eri odotussaleissa, kävin haastattelussa, sitten röntgenissä ja lopulta jonotin toimenpidehuoneeseen. Kaveri totesi viestillä, ettei minua kai muuten saa pysymään aloillani. Saakohan täältä jostain leiman vaelluspassiin? Tai ruokaa, en ehtinyt syödä aamulla mitään. Sosekeittoa osastoilla? Huvitti, kun minua kutsuttiin joka paikkaan kahdella etunimelläni. Olettivat tietenkin, että toinen etunimeni on ensimmäinen sukunimeni, kuten täällä on tapana.

Vai että pieni paketti! Pari tuntia odotettuani pääsin kipsattavaksi ja siinähän meni koko käsivarsi pakettiin. Nyt tuleekin hienot rusketusrajat! Pyysin leimaa ja tädit tekivät töitä, kunnes löysivät jostain toimistosta sairaalan leimasimen. Vaelluspassini kiersi kädestä käteen. Tätä leimaa ei (toivottavasti!) monella ole.

Tädit tilasivat minulle taksin ja vilkuttivat vastaanottotiskin lasin takaa, kun poistuin sairaalasta. Jäin kyydistä Aracelin lähellä ja kuski lähetti kuitin sähköpostiini. Ehkä vakuutus korvaa sen, jos vielä tulee lisäkuluja? Sairaalakäynti hoitui EU-Kelakortilla.

Kävin huoneessani vessassa, ennen kuin lähdin lounaalle. Henkilökunta kokoontui taas voivottelemaan kättäni ja lupasi auttaa tarvittaessa. Kävelin luostarin lähellä olevaan Casa Cossioon ja tilasin jotain helposti vasurilla syötävää; pasta-kanakeittoa ja (ensimmäiset!) sardiinit salaatilla. Ruokaa odotellessa juttelin australiaistrion kanssa, vanhempi rouva oli jo aiemmin kävellyt alkupään Irunista, tällä kerralla hän jatkoi Santanderista alkaen nuorenparin kanssa.

Tiesin hollantilaisdaamien saapuvan tänään Santillanaan ja siinähän nuo seisoivat aukiolla, kun tulin maksamasta laskuani. Otettiin yhteiskuvat ja todettiin, että ehkä tapaamme vielä illalla. Kävelin Arcanseliin ja Coral teippasi käteni muovikassiin. Suihkun jälkeen tuntui, etten ehkä sittenkään jaksa enää lähteä mihinkään. Coral lupasi selvittää minulle huomiset bussiyhteydet Burgosiin. Oli vähän kummallinen ilma, toivottavasti yöksi tulee ukkonen.

Santillana del Mar, lepopäivä

Oli hiljaista, kunnes vieressä oleva tietyömaa pärähti kahdeksalta käyntiin. Kävin suihkussa, jossa lopultakin tuli lämmintä vettä. Oikeastaan kuumaa tai kylmää, säätäminen oli hiuksenhienoa.

Ja taas mennään! Tosin sandaalit jalassa ja vain päivälenkin verran. Hollantilainen vaelluskaverini Margot (Via de la Plata 2023) vaeltaa parhaillaan Primitivoa ja sanoo senkin olevan kovin vuoristoinen.

On se kaunis!

Olohuoneeni Posada Aracelissa.

Santillana oli aamupäivällä rauhallinen, vielä ei ollut tietoakaan päiväturisteista ja baaritkin olivat kiinni. Ainoa auki oleva, minkä löysin oli Plaza del Reyllä sijaitseva kahvilabaari. Ja taas valkoista leipää! Pollet saivat toisen puolikkaan. 

Hollantilaisdaamit majoittuvat ilmeisesti tähän luostariin huomenna. Minä olen tyytyväinen omaan, kauniiseen huoneeseeni. Pitäkää luostarinne, dui dui!

Kylä on isompi mitä muistinkaan. Luultavasti asuimme maaseudulla toisella puolella Plaza del Reytä, kun niin usein jumituimme sen ravintolaan. Nyt asun toisella puolella, vain puisto erottaa majapaikkani aukiosta.

Lähdin kävelemään kylän kujia, hetken seurasin caminomerkkejä, vein leivänpalan hevosille ja kävin kämpillä vaihtamassa vielä kevyemmät vaatteet.

Que blancos! Ensimmäinen päivä shortsihameessa. Pusikoissa, nokkosissa ja mudassa oli pakko vaeltaa pitkissä housuissa.

Nyt en aio missata lounasaikaa, mutta kello oli niin vähän, että otin tietoisen riskin ja jäin ap(eritiiville)pelsiinimehulle luostarin aukiolle. Vain varjossa olevia pöytiä oli vapaana, tungin itseni kahden italialaisvaeltajan aurinkoiseen pöytään.

Kolme viikkoa Camino del Nortella ja vihdoin sain hyvän menú del dían (20€). Jätin tippiä ja lähetin suukot keittiöön. La Viga. Palasin Araceliin ja siellähän ne italiaanot jonottivat sisäänpääsyä.

Voi näitä! Emäntäni Coral oli vaihtanut pyyhkeet ja siivonnut huoneeni, vaikka eilen sanoin, ettei todellakaan tarvitse. En malttanut nukkua päikkäreitä (tietyö jatkui ikkunani takana), vaan menin kauniiseen puutarhaan lukemaan, samalla kuuntelin Areenasta maanantai-illan musiikkiohjelmaa. Jumppasin kättäni samoilla ohjeilla kuin syksyllä 2024, kun solisluuni murtui. Myöhemmin ilahdutin Coralia laittamalla Dubrovnikin korallikorvikset, kun lähdin ulos. Jäin yhdelle vielä aurinkoiselle aukiolle päivittämään blogia. Kun palasin Araceliin, isäntä vuorostaan kyseli käteni vointia ja nyt keskusteluun vedettiin jo anoppikin mukaan. Kukaan ei puhu englantia, joten joudun kaivamaan aivoistani kauan sitten oppimani espanjankielen sanat. Madre mia!

Santa Cruz de Bezana - Puente San Miguel - Santillana del Mar 8 km (loput junalla)

En syönyt enää illalla mitään ja se taisi huonontaa yöunia. Oli hiljaista, lämmintä ja junatkin lopettivat kulkemisen yöksi.

Rankin vaellus ever ja olen selvinnyt kahdella pienellä rakkulalla varpaissa. Enkä taida menettää yhtään kynttä! 

Kävin alakerran baarissa aamiaisella, respa kiikutti minulle juna-aikataulun Torrelavegaan ja kopion kartasta, jos haluan kävellä loppumatkan Santillanaan. Pakattuani hän vielä saattoi minut risteykseen, mistä näkyy juna-asema. Luultavasti olisin itsekseni lähtenyt taas väärään suuntaan. Sähläsin automaatilla ja juna lähti nenäni edestä, tyypillistä! Odotin tunnin seuraavaa Pekka Lainetta kuunnellen. Aurinko alkoi paistaa ja kuivatti yöllisen sateen jäljet.

Jäin junan kyydistä Puente San Miguelin asemalla ja kävin kauniissa kappelissa, mutta en saanut sieltä leimaa.

Kappelin kirkonkellot soivat lähettäen porukkaa solidaarisuuskävelylle. Johan nyt, saanko noin paljon porukkaa seurakseni, ehdin jo ajatella, mutta he tekivätkin vain jonkun kierroksen kylällä, ja jatkoin ylämäkeen yksinäistä taivallustani.

Saavuin Santillanaan ja jäin kylän laidalle "viilentämään kättäni" ja kostuttamaan kurkkuani. Kaadoin turhat vedet pois juomapullostani puun juurelle. Vilkaisin Mapsia, majapaikkani Posada Araceli sijaitsi vajaan 300 metrin päässä.

Aah, saanko jäädä tänne? Viehättävä pariskunta vastaanotti minut ja he kysyivät heti, haluanko jäitä kättäni varten. Teillä on niin kylmät vedet, että se kyllä riittää, vastasin. Sain heti huoneeni, joka ei ollutkaan kattohuone, kuten olin kuvista päätellyt. Tilava 2hh kauniilla kylppärillä, kelpaa! Ei olisi kannattanut heittää huulta kylmästä vedestä, suihkusta tuli aivan jääkylmää vettä, lavuaarin hanasta kyllä lämmintä. Onneksi ei ollut tarvetta hiusten pesulle. 

Vaihdettuani kevyempiin vaatteisiin lähdin kävelemään kylille. Vaikka olen ollut täällä ennenkin, olin täysin poissa kartalta. Yritin etsiä aukiota, jonka laidalla viime kerralla söimme hyvin ja joimme iltakahveja, en löytänyt sitä enää. Ehkä pizzeria on lopettanut? Tapasin uudelleen pariskunnan, joka kulkee caminolla koira mukanaan. Harmi, etten ottanut heistä kuvaa, tuskin tapaamme enää.

Vastaani käveli vanha, aasialainen mies rinkka selässään, hän kysyi minulta tietä albergueen. Katsoin karttasovelluksesta suunnan ja näytin katukivetyksessä olevaa camino-merkkiä; noita kun seuraat, pääset perille.

Mahtuisiko rinkkaan pari purkkia? Lueskelin ravintoloiden listoja; lähes jokainen tarjosi menú del díaa, yhdestä saisi pinsoja. Valisemani ravintolan terassille oli jonoa, kävin aperitiivilla ja kun tulin takaisin, keittiö oli mennyt kiinni. Joka ikisessä paikassa! Kun päiväretkeläiset poistuivat busseineen, kaikki paikat suljettiin.

Yhdessä baarissa sai vielä pintxoja, söin yhden chorizolla. Onko mikään ihme, että alkaa jo punainen liha kyllästyttää? Tai menú del díat? Valkoinen leipä ja mitkä tahansa mauttomat ruuat? Huomasin vieressä etsimäni pizzerian, ei aukion vaan parkkipaikan vieressä. Tai onhan se oikeasti aukio, Plaza del Rey.

Nukuin päikkärit ja lähdin syömään. Netistä huomasin, että täällä on ainakin yksi (kaksi) herkkukauppaa, joka menee kahdeksalta kiinni. Taas tuli kiire! Minulla on jääkaappi, mitta ei korkkiruuvia. Pizzeria Bitiniassa törmäsin Angeliin, siellähän tämä taas lirkutteli nuorten naisten kanssa. Ulkona alkoi olla jo viileää, tilasin kana-rucolapizzan ja istuin sisälle baarijakkaralle. Tyttö toi laskun ja pizzan pahvilastikossa, sanoin että haluan syödä sen täällä, mutta en ulkona. En tiennyt, että tämä oli vain "odotustila", ravintolasali oli piilossa sivummalla. Pizzani ehti jo jäähtyä, kun sitä siirreltiin eestaas, nyt lautaselle. Hyvää oli, mutta taas ihan liikaa yksin syödä. 

Eikö tämä nyt olekin ihanaa? Posada Araceli.

Santander - Peñacastillo - Santa Cruz de Bezana 12 km

Pääsin ristiäisiin. 🙏

Tämä saattaa olla tämän caminoni viimeinen vaelluspäivä. Taas oli kaikenlaisia merkkejä tarjolla. Kaupungissa ne olivat katukivetyksessä. Pysähdyin pikkukahvilaan aamiaiselle, vitriiniin tuotiin juuri tonnarisämpylöitä.

Kaupungin ulkopuolella kadotin merkit ja kuljin taas omia teitäni, ruoholla aina, kun se oli mahdollista.

Peñacastillo oli pettymys, kiersin koko kylän löytämättä kelvollista paussin paikkaa ja kirkkokin oli kaukana ja korkealla. Taisi olla Barrio Cañas, jossa pysähdyin vessakäynnille ja lenkkioluelle.

Baarin kulmalta lähti kiertotie maaseudulle, pääsin nauttimaan hiljaisuudesta ja navettojen ödeereistä. Ja löysin taas keltaiset nuolet.

Ennen Santa Cruz de Bezanan keskustaa on kirkko, jonka ovi oli auki. Menin pyytämään leimaa vaelluspassiini, mutta siellä oli ristiäiset menossa. Kun toimitus kesti ja kesti, lähdin etsimään albergueta. 

Tein parin kilometrin hukkalenkin, sillä albergue on suljettu. Olin toivonut viettäväni viimeisen camino-yön vielä yhteismajoituksessa. Kävelin nöyränä tyttönä takaisin, opaskirjassakin mainittuun Hotel Bezana Lagoon. Sain 2hh (40€) ja menin suihkuun.

Kysyin respalta, mistä saa päivällä ruokaa, ja baari onkin ihan hotellin kulmalla, pidemmälle ei tarvinnut enää kävellä. Taitaa kuulua samaan puljuun. Lista oli lyhyt, lähinnä pikaruokaa. Kympin lounas; hamppari kaikilla herkuilla (muuten hyvä, mutta sämpylä oli täysvalkoinen ja kuivahko) ja kaksi lasia paikallista punaviiniä. Meteli ja meininki oli melkoinen, onhan lauantai. Välillä miehet intoutuivat laulamaan kuorossa.

Nukuin päikkärit (Areenassa soi Levylautakunta) ja menin kuuden jälkeen baariin iltakahville. Sama porukka kokoontui viettämään iltaa, lyömään korttia ja metelöimään. Palasin hotelliin lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Avoimesta ikkunasta kuului, kun viereisellä jalkapallokentällä joku joukkue teki maalin ja kannattajat hurrasivat. Suljin ikkunan ja huomasin, että huoneeni patterit ovat lämpimät. Pesin vielä nyrkkipyykin, onhan pesukone käytössä vasta Burgosissa.

Huomenna olisi edessä liki 30 kilometriä nousua pitkin kävelytietä. Jalkapohjat ovat jo nyt niin hellinä kovalla alustalla kävelystä (ensimmäinen rakkula tuli tänään varpaaseen), että taidan ottaa bussikyydin. Tämä on ollut välillä aivan kamalaa, mutta välillä aivan ihanaa. Kuten elämäkin.

U2 "In a Life". Onnittelut 50 vuotiaalle! 💓