Güemes - Santander 15 km

Patteri alkoi vihdoin lämmetä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä kun tyttö jätti ikkunat yöksi auki. Olemme korkealla vuorella, sumua ja kosteutta riittää. Otin toisenkin huovan silkkimakuupussini päälle. Pyykit olivat onneksi kuivuneet ulkona jo illalla.

Aamiainen oli tarjolla alakerrassa, kiitin henkilökuntaa ja yksi vapaaehtoismiehistä auttoi rinkan selkääni. Kysyi vielä, pitäisikö hänen lähteä mukaani jeesaamaan. Lähde vaan, voit kantaa rinkkani ja pitää minut oikealla reitillä. Oli vielä sumuista, kun laskeuduin vuorelta ja lähdin päivän vaellukselle kohti Santanderia. Ei tuullut yhtään, joten sumu roikkui vuoren rinteillä pitkään. Mila meni edelläni, jätin sopivan välimatkan, koska haluan vaeltaa yksin. Ensimmäisten talojen kohdalla kiharahiuksinen pikkupoika hafjoitteli fillarointia appareitten kanssa. "Como se llamas?" kysyi hän. Vatsani oli ruikulla ja kävin ensimmäisen kylän baarissa vessassa ja join kalliin tuoremehun (olutkin on halvempaa). Sen jälkeen kadotin reittimerkit ja kävelin pitkään päällystettyä kävely/pyörätietä, siitä käännyin peltotielle.

Loredossa poikkesin terassioluelle (ja vessaan), ei ollut enää kuin muutama kilometri lauttarantaan.

Olikin mukava reitti; ensin kävelyä hiekkarannalla, sitten pitkin laudoitettua kävelytietä ja nousevaa metsäpolkua, joka johdatti minut satamaan.

Taas näin veneen "perävalot", se oli juuri lähtenyt rannasta. Penkillä istuva papparainen sanoi seuraavan menevän tunnin kuluttua. Kävin kahvilla ja palasin satamaan. Onneksi, sillä vene lähtikin jo puolen tunnin kuluttua. Angel ja muita vaeltajia tuli kyytiin.

Sumu ja pilvet jäivät toiselle puolelle merta, kun rantauduimme Santanderiin. Albergue ei ollut kaukana ja se oli avautunut jo yhdeltä. Sain valita petini, jätin rinkan naulakkoon ja lähdin syömään.

15€/yö. Sain ruinattua peiton itselleni, kerään säälipisteitä sinisenmustalla kädelläni.

Luulin olevani kovinkin nälkäinen, olihan kello jo lähes kolme, ja valitsin menú del dían. Pelkkä alkuruoka, pasta bolognes, olisi riittänyt. Pääruuan kana oli täysin mautonta, siitäkin jaksoin vain puolet. Jälkkärin vaihdoin kahviin. Hollantilaisdaamit laskeutuivat katedraalin potaita ja vaihdoimme kuulumiset. He ovat varanneet täältä huoneiston kolmeksi yöksi. Miksi, mietin itsekseni, liian iso kaupunki ainakin minulle. Hekin ovat tiistaina Santillana del Maressa ja majoittuvat luostariin. Jäin miettimään sitä vaihtoehtoa, onhan minulla yksi ylimääräinen yö käytettävissä.

Dormissa oli jo ranskalainen mies, hän oli majoittunut jo eilen. Suihkun ja päikkäreiden jälkeen kävin katedraalissa sytyttämässä kynttilät edesmenneille läheisilleni, myös Tommin puolesta. Hain leiman katedraalin toimistosta.

Perjantai-ilta, kaikki kadut ja terassit olivat täynnä ihmisiä. Löysin mukavan pikkukahvilan - seinän leveydeltä kirjoja - jossa oli 43-likööriä mutta ei appelsiinimehua. Ei appelsiinimehua Espanjassa! Samoin kuin andalusialaisessa baarissa ei ollut brandya. Kahvila ilman kahvia? Jos asuisin Espanjassa, hankkisin ensimmäiseksi sähkökäyttöisen sitruspuristimen. Appelsiinit saisi edullisesti joltain tilalta vaikka itse poimien. Menin isompaan/hienompaan kahvilaan, joka näytti olevan vanhempien rouvien ja pariskuntien suosiossa. Tarjoilija täytti lasin jäillä ja katsoi minua silmiin samalla, kun kaatoi 43:sta lasiin. Että sano sitten kun riittää. Kuinkahan monta appelsiinia hän puristi drinkkiini? Oli hyvä lääke löysään vatsaani. Palasin albergueen hammaspesulle ja punkkaan katsomaan "Unelmia Italiassa". Olimme saaneet seuraa saksalaisesta pariskunnasta (molemmat kuorsasivat), miehen poika asuu Helsingissä. Neljä yläpetiä jäivät tyhjiksi.

Loja - Castillo - Güemes 15 km

Ibumaxilla jatketaan!

On se hyvä, etten ole katolinen, muuten olisivat vihkisormukset jumittuneet oikean käden sormeen!

Aamuvarhaisella joku yläkerran asukas kopisteli kengät jaloissa huoneessaan. Claudia oli varannut aamiaisen (12€) itselleen, mutta tarjoilu alkaisi vasta kahdeksalta, silloin minä jo lähdin. Pitkä hollantilaismies kulki edelläni, muita ei näkynyt.

Söin kolmen euron aamiaisen baarissa ennen Castilloa. Olisi pitänyt pyytää sieltä leima vaelluspassiin, kaikki ohittamani kirkot llivat kiinni.

Reitti oli tosi mukava ja hyvin merkitty, tein vain pari pientä harharetkeä.

San Miguel de Meruelon jälkeen päätin välttyä pidemmältä (+6 km) matkalta ja isommalta nousulta ja kävelin loppukilometrit pitkin maantietä, jota käyttivät lähinnä fillaristit.

Ihan oli kuin Bromarvissa; meidän mieleinen moottoripyörätie. Loppukilometreillä viihdytin itseäni soittamalla puhelimesta Led Zeppeliä ja Hozierin biisiä "Take me to churc". 

Güemes näytti yhtä hiljaiselta ja tyhjältä kuin Norten muutkin pikkukylät. Kirkon vieressä oli kuitenkin avoinna oleva ravintola. Istuin terassilla, kun kuljetusautot toivat ruokatarvikkeita keittiöön. Olisi loistava paikka, mutta 1,5 kilometrin matka vuorelta alas ja taas ylös ei houkutellut. Onneksi alberguessa on tiedossa dinneri. Mutta vasta kahdeksan hoodeilla.

Viimeinen puuskuttava mäki ylös ja saavuin Albergue Cabaña del Abuelo Peutoon. Onpa hieno paikka! Pääsin heti valitsemaan petini ja pääsin suihkuun. Pyöritin kaikki pyykkini koneessa, kolikoita ei ollut tarpeeksi kuivaajaan ja ripustin vaatteet pihalle kuivumaan.

Tero Vesterisen Belgian serkku Iif on myös täällä! Soitin hänelle Vesterinen yhtyeen "Onnellinen mies" -kappaleen. Iif halusi tietää, mistä se kertoo. "Niin minäkin ja komea on mies!" hän totesi nauraen. Iif päätti jäädä tänne vapaaehtoiseksi puutarhuriksi, kun on niin hieno paikka eikä hänellä ole mitään aikataulua. Lucky man!

Pääsin jo yhdeltä majoittumaan, ensimmäisenä tähän dormiin. Myöhemmin sinne saapui Pavel, saksalaistyttö Sarina, nuori poika Kanadasta ja sveitsiläinen levoton mies, joka rouskutti koko ajan pähkinöitä sängyssään. Ei taida mies tietää, että syöminen dormissa on kielletty (bed bugs). Kakkos- ja kolmoskerroksen yläpedit jäivät tyhjiksi. Mila majoittui naapuridormiin, Angel jonnekin (tytöt olivat jo palanneet kotiin ja töihin). Ulkona oli taas lämpimämpää kuin sisällä. Olisin sulkenut ikkunat, mutta Sarina valitti, että sisällä haisee pahalta. Totta tosiaan, jonkun miehen jalkahiki (vaikka tossut jätettiin ulos)! Olisivat hyvin voineet jakaa dormit erikseen naisille ja miehille, kun kerran tilaa oli.

Alberguessa on laajat yhteistilat niin ulkona kuin sisällä. Kaikesta päätellen tänne on kokoontunut ryhmiä eri puolilta maailmaa meditoimaan ja filosoimaan.

Ennen illallista kokoonnuimme "kappeliin" kuuntelemaan abuelo Ernesto Peuton (89v) juttuja alberguen historiasta, hänen filosofian ja teologian opinnoistaan ja lukuisista matkoistaan. Hän on pappi, eikä ole vieläkään jäänyt eläkkeelle. "Kappelin" idean sen malliin hän oli saanut Suomen Lapista, tarkoittaen ilmeisesti kotaa. Juttuaa riitti (käännettynä espanjasta englanniksi) niin pitkään, että väsyneimpiä/nälkäisimpiä alkoi heikottaa. Meitä on alberguessa kymmeniä, 13 eri kansallisuutta. Viime vuonna tänne oli majoittunut yhteensä 22 suomalaista, olemme listan häntäpäässä.

Vihdoin saimme ruokaa (sisältyy hintaan, donativo), hyvää kasvissosekeittoa ja minun niin toivomaani pastaa.

Vaari ei vieläkään malttanut lopettaa puhumistaan, vaikka moni toivoi jo pääsevänsä nukkumaan.

Liendo - Laredo - Santoña - Loja 21 km

Taisi olla tämän caminon ensimmäinen kunnolla nukuttu yö. Oli hiljaista, lämmintä, eikä jalkoja särkenyt lainkaan. Lähdin ensimmäisenä liikkeelle puoli litraa jogurttia vatsassa hölskyen, kun muut jäivät keittiöön syömään aamiaisiaan. Jätin pöydälle kympin ja terveiset Suomesta.

Oli vielä niin kosteaa, että rillit huurtuivat jatkuvasti. Kylän läpi käveltyäni alkoi ensimmäinen nousu vuorille. Pidin paussin tasanteella, josta meri näkyi. Samalla riisuin takin, vaihdoin rillit arskoihin ja söin pähkinöitä.

Luulin nousun jo loppuneen, mutta se jatkui edelleen ja polku muuttui eilisillan sateen ansiosta mutaiseksi ja liukkaaksi.

Näihin mutiin (ja lehmänpaskoihin?) liukastuin ja kaaduin piikkipensaisiin. Onneksi tuli syksyllä 2024 harjoiteltua solisluun murtuman kanssa vasenkätiseksi. Nyt on oikea ranne kipeä, mustelmilla ja turvonnut.

Lopulta mutaiset polut loppuivat ja laskeuduin Laredoon. Vastaani tuli punaisin ja sinisin rinkansuojuksin varustettuja nuoria, olikohan tämä joku koululaisten Summit Spain -joukkuekisa? Caminomerkit johdattivat minut kirkkoon, jossa sain leiman ja ilmaisen sisäänpääsyn. Kun kävin yhden baarin vessassa, joku koputti oveen ja siellä jonotti Mila! Kerroin kaatumisestani ja hän riensi heti avaamaan repustaan jotain tukisidepakettia. Kieltäydyin ja sanoin käyväni itse apteekissa, jos tulee tarvetta. Saman baarin terassille saapuivat myös hollantilaisdaamit, Mila jatkoi matkaansa ja kiinalainen poikakin ohitti meidät.

Etsin lauttarantaa päästäkseni Santoñaan, mutta kävelin vahingossa huvivenesatamaan. Sieltä oli nelisen kilometriä oikeaan rantaan.

Missasin yhden veneen, kun etsin laituria. Vene lähtikin suoraan rannasta. Pääsin päivän (onhan keskiviikko!) viimeiseen venekyytiin. Mahtoivatko hollantilaisdaamit päästä lainkaan yli?

Santoñassa söin lounaaksi puolikkaan annoksen rapsakoita mustekaloja.

Saavuin Lojaan ja etsin Arillo Hotellin. Maps.me johdatti minut jonnekin sen takapihalle, lukitun portin taakse. Respassa oli hollantilainen pitkä mies (Liendon majoituksesta) kirjautumassa sisään. Kyllä se kesti! Respa puhui vain espanjaa, miehen kortti ei tuntunut toimivan ja hän käytti myös toista korttiaan. Kun tuli minun vuoroni, samat ongelmat jatkuivat. Tarkistin pankkitilini ja summa oli veloitettu kahteen kertaan. Tumpelo respa lupasi jonkun kolleegan hoitavan hyvityksen.

Olin sähköpostilla kysynyt pyykinpesukonetta, mutta kukaan ei siihen vastannut (en enää yhtään ihmettele). Sain parvekkeellisen huoneeni - merinäköalalla - ja menin suihkuun. Pesin pyykkini ammeessa ja viritin ne parvekkeelle kuivumaan. Lähdin kylille etsimään ruokaravintolaa. Viinibaareja, kahviloita ja leipomoita kyllä löysin, mutta en ravintolaa. Ai niin, onhan nyt keskiviikko! Hain auki olevasta kirkosta leiman vaelluspassiini, jostain kumman syystä en halunnut sitä hotellista.

Kylän ainoa auki oleva ravintola taisi olla hotellissamme, jonne myös Claudia oli majoittunut. Hän sanoi käyneensä uimassa. Menimme kahdeksalta dinnerille tyhjään ruokasaliin, jonne hetken kuluttua tupsahti vähintään bussilastillinen eläkeläisiä. Claudia kertoi olevansa neljän lapsen äiti ja jääneensä reilu 10 vuotta sitten leskeksi.