Heureka, Vantaa

Synttärilahjaksi vein naapurin 6- ja 8-vuotiaat veljekset Heurekaan. Hannu lähti kuskiksi, mutta jäi joenvarteen lukemaan.

Daniel oli käynyt luokkansa kanssa tutustumassa Heurekaan ja minäkin olen jo nämä näyttelyt nähnyt, mutta Marcukselle käynti oli ensimmäinen. Hän halusikin nähdä aivan kaikki ja kokeilla kaikkia vempaimia, kun isoveli olisi jo viipottanut menemään seuraavaan kohteeseen. Rakensimme autoja, joiden purkaminen (kipeällä kädellä) vei enemmän aikaa kuin niiden kasaaminen, katsoimme jääkauden mammutit, kiersimme vesielementit ja testasimme avaruusosaston laitteet. Kaikkiin laitteisiin eivät näin pienet pojat päässeet. Pidimme ruokatauon Heurekan ravintolassa ja Hannu liittyi seuraamme. Marcukselle ei ruoka maistunut, hän pelkäsi, että viisi tuntia on liian vähän aikaa kiertää vielä näkemättä jääneet paikat. Syötyämme menimme ulkoalueelle, sieltähän poikia ei millään meinannut saada pois. Lopulta Marcus oli niin märkä jokivedestä, että komensin pojat kuivattelemaan ja lähdimme kotiin. Seuraavan kerran otamme omat eväät mukaan ja syömme ne ulkona.

Torstaina kävin taas Kuusijärvellä uimassa. Ranta oli jo täynnä lapsiperheitä ja -ryhmiä. Vedessä ei minun lisäkseni uinut kuin jokunen saunoja, vaikka mittari näytti jo +19. Kotimatkalla huomasin, että Keravanjoessakin uitiin jo, taidankin siirtyä sinne. Kauppareissuineen kilometrejä kertyi 11.

Suunnittelin junareissua Tammisaareen juhannuksen jälkeiselle viikolle, mutta huomasin VR:n sivuilta, että silloin pitää ratatöiden takia vaihtaa Riihimäellä ja matka-aikaa tulee kolme tuntia suuntaansa. Pitääkin tehdä retki jo ensi viikolla! Heinäkuun lauttamatkoja en ole vielä arvannut tehdä, kun ei vielä tiedetä, millä kulkuneuvolla lähdemme Viroon. Suvi varaili minua lokakuulle koiravahdiksi, joten reissuja riittää.

 

Kesäkuun kirjoja;

Otto Latva - Maarit Leskelä-Kärki "Meri ja Tove - elämää saaristossa". Hieno tietokirja Tove Janssonin kesien vietoista Pellingin saaristossa, ensin perheensä ja myöhemmin puolisonsa Tuulikki Pietilän kanssa. Olemme menossa Tammisaareen katsomaan Chappen Klovharu-näyttelyn, hyvä kun sattumalta huomasin tämän teoksen kirjastossa. "On yllättävän paljon ihmisiä, jotka kulkevat ympäriinsä ja unelmoivat saaresta. Joskus nämä ovat päämäärätietoisia ihmisiä, jotka etsivät saarensa ja valloittavat sen, joskus saari on uinuva symboli sille, mitä ei voi saavuttaa. Saari: vihdoinkin yksityinen, kaukainen ja läheinen, pyöreä kokonaisuus ilman siltoja ja aitaa."

Kipsi viisi viikkoa, uusi passi viikossa

Syreenit ja lupiinit kukkivat jo, pihan kielot vielä hetken ja pian avautuvat myös juhannusruusun nuput. Käki kukkuu lähimetsässä kaiket yöt.

Sain kipsin pois, kun aikaa oli kulunut tasan viisi viikkoa. Iho oli kuin sammakon nahka. Yritin varata aikaa fyssarille, mutta käskettiin tehdä saamiani jumppaohjeita 1-2 viikkoa. Jos kipu ei häviä, niin sitten vasta fyssarille. Varmistin vielä, mitä saan ja mitä en saa tehdä. Sovittiin, etten voi siivota ainakaan viiteen viikkoon. "Ja sano miehellesi, että laittaa sen riippumaton varjoiseen paikkaan, ettei tule liian kuuma!" 😉

 

Hain uuden passini Ärrältä, poikkesin samalla käynnillä asukastilan luontopäivässä kakkukahvilla. Kotona harjasin hilseilevän ihon pois käsivarresta ja vedin Helosania päälle. Kiersin ranteen ympärille sideharsoa, että muistan itse varoa kättäni. Ja että muut osaavat varoa minua, ihmiset tulevat niin iholle julkisissa kulkuneuvoissa ja yhteistapahtumissa.

Lenkin jälkeen keräsin pihalta vuohenputken lehtiä ja tein oman versioni Nizzan salaatista. Hannu oli vuorostaan käynyt lääkärillä ja elättelee nyt toivoa Hondalla ajosta. Minä suhtaudun skeptisesti; ei enää luunmurtumia, kiitos! Itse voisin tehdä siirtymät Virossa mieluusti bussilla (tai vaikka kävellen), mutta hänelle toinen vaihtoehto on auto, jos moottoripyöräily ei onnistu. Teinkin alustavan suunnitelman, ensimmäiset ja viimeinen majoitus on varattuna, Saarenmaa ja Pärnu jäivät vielä harkintaan.

 

Kuten aiemmin kirjoitin, kipsi auttaa vähän, IF paljon. Saan korvauksen tähänastisista kuluista, joita ei todellisuudessa ole paljoakaan, kun Espanjassa vilautin EU-kelakorttia. Lenkillä vasta tuli mieleen, että onneksi en murtanut (väärin luutunutta) solisluuta uudelleen. Siinä olisinkin ollut ihmeissäni yksin vuorella rinkan kanssa!

 

Ehdin heittää talviturkin toukokuussa Kuusijärveen. Mittarin mukaan veden lämpötila oli +15, tekee hyvää kipeälle kädelle ja kuluneille jaloille. Ranta ja laiturit olivat täynnä koululaisia, joista yksikään ei uskaltautunut veteen. Kävin uimassa savusanojen läheisestä laiturista. Toisen kerran pidemmältä laiturilta, kun koululaiset olivat poistuneet. Kaupanpäälle tuli yhdeksän kilometrin kävelylenkki. Illalla olisi ollut hieno Yle100-konsertti Tikkurilassa, mutta kun en vielä uskalla fillaroida, katsoin sen telkkarista.

 

Vietin lauantain aamupäivän naapurin pikkupoikien kanssa. Samuel on oikeasti oppinut kutsumaan minua mummuksi. 💓

Illaksi saimme Ritun ja Tiinan vieraiksemme. Tiina oli ensivierailulla ja esittelin hänelle remontoidun talomme, sen jälkeen istuimme pihalla nauttien kesäisestä kelistä, grillikasviksista ja salaateista.

 

Tv:n kesäsarja; Yle Fem/Areena "Kesän paras päivällinen". Reipasta ruotsalaista meininkiä upeissa maisemissa; kokkausta, kattauksia ja kirpparilöytöjä.

 

Toukokuun kirjoja;

Maxim Fedorov "Minun Ukrainani" (2023). Maxim Fedorov - isä venäläinen, äiti ukrainalainen - kaikkien tuntema Ylen toimittaja, joka rauhoittavaan tyyliinsä kertoo kameraan katsoen uutislähetyksissä Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan pommien paukkuessa taustalla. Tässä esikoisteoksessa hän kertoo omasta ja Ukrainan historiasta, sodan alkuvuosista ja eri taustoista tulevien tuttaviensa tarinoita ja heidän suhtautumisestaan sotaan.

Ihana toukokuu!

Hah, kuvien lisääminen onnistuu sittenkin! Minun piti vain kirjautua johonkin Google-tililleni, mitä en ollut aiemmin hoksannut. Nyt meneekin aikaa lisätä kuvia monen viikon päivityksiin.

Viikko on kulunut kotosalla keväästä nauttien ja kotihommia tehden, sen mitä yksikätinen ja toinen lonkkavaivainen nyt voi tehdä. Sain aikaiseksi myös loppuvuoden kalenterin täyttämisen. Olen pitkään miettinyt syksyn synttärimatkaa; Balkan, Portugali vai Unkari-Slovenia-Istria (joka peruuntui koronan takia). Päätin jättää Portugalin ensi kevääseen (Fisherman's Trail, joka peruuntui vuosi sitten) ja lähden Balkanille. Zeljka vei siis voiton! Lisäksi varasin Matildan mökkiviikot lokakuulle ja jouluksi. Perinteinen Viron kierros on vielä puolivaiheessa, riippuu Hannun lonkista, pääsemmekö matkaan Hondalla.

Kielsin Hannua leikkaamasta nurmikkoa, ennen kuin olen kerännyt voikukkien kukinnot pois, ja olisihan niitä pitänyt jättää pölyttäjillekin. Keväällä leikkasin meidän molempien omenapuista oksat täsmälleen samalla tavalla. Nyt minun (kaneli vai valkeakuulas?) puussani on lähes jokaisen oksan päässä kukkanuppujen rypäs, Hannun perheomenapuussa ei ole ainuttakaan kukkaa. Keräsin voikukat ja tein niistä makeaa siirappia. Toiseen purkkiin upotin kuusenkerkkiä, joita olen syönyt myös suoraan puusta, kun alkuillasta olen istunut kuusen vieressä lukemassa. Pitäisi auttaa tulehduksiin; minulla on taas joku kummallinen kesäyskä, mahtaako johtua koivuallergiasta?

Kohdalle on sattunut tosi vähän sateita, ukkosia ei senkään vertaa. Keräsin takapihalta tuoreita vuohenputkien lehtiä, pienimmät salaattiin ja isommat kuivuriin. Kuivattua yrttiä tuli onnettoman vähän, täytyy vain toivoa että Anu viljelee tänäkin vuonna lehtikaalia palstallaan. Torstai-illan vietimme naapurin terassilla juhlistaen Greten synttäreitä. Isommat pojat leikkivät sisällä, mutta Samuel viihtyi kanssamme (kakun lähellä) ja opetin hänet sanomaan "mummu". Olenhan hänen vanaema Soomest!

Perjantaina Hannu jäi kotiin tekemään viikkosiivousta, kun lähdin Myyrmäkeen. Kävin katsomassa Artsin "Empatia"-näyttelyn, jossa videonäytöt oli suljettu siksi ajaksi, kun päiväkotiryhmä vieraili näyttelyssä. Kävin kirjastossa, ennen kuin menin Wanda's Kitcheniin lounastreffeille. Tarjolla kermaista lohisoppaa, jossa ei ollut pihistelty kalasta. Oli taas niin hyvä salaattipöytä, etten jaksanut kuin lämpimiä kasviksia ja muutaman lihapullan. Tapasimme Tertun kanssa pitkästä aikaa. Juttua riitti niin kauan, että henkilökunta alkoi tyhjentää puffetpöytää. Sovimme, että nähdään uudestaan, kunhan Terttu kotiutuu myöhemmin kesällä mökiltään. Illalla alkoi ukkostaa, vihdoinkin!

Lauantai-illan vietimme Mirjan ja Masan mukavassa seurassa ja kas, taas muistelimme ihania Kreikan-reissuja!
 

Toukokuun kirjoja;

Elizabeth Strout "Lucy meren rannalla". Ihana, ihana Elizabeth Strout! Muista Stroutin kirjoista tutut Lucy ja William - ex-pariskunta - ovat eron jälkeen pysyneet ystävinä ja osallisina toistensa elämässä, jo tyttärienkin takia. Lucy on vuotta aiemmin jäänyt toisesta avioliitostaan leskeksi ja William on eronnut toisesta (vai kolmannesta?) vaimostaan. Nyt William on tiedemiehenä huolissaan viruksesta, joka on alkanut levitä ympäri maailmaa. Hän pyytää Lucya pakkaamaan laukkunsa, "vain pariksi viikoksi, ota myös passi, jos vaikka käväistään Kanadassa". Hän on vuokrannut talon Mainesta, kovin kaukana New Yorkista, johon kevät on juuri saapunut ja josta Lucy ei haluaisi poistua. Hän inhoaa taloa, hän inhoaa kylmyyttä ja vesisadetta! Kun Lucyn ystäviä joutuu sairaalahoitoon tai kuolee, hän lopulta tajuaa, että on kyse jostain epämukavuuksia vakavammasta. Palasin omiin korona-tunnelmiini ja luin blogiani maaliskuusta 2020 eteenpäin. Olihan se varsin kummallista aikaa! Stroutin kirjat pitää lukea aikajärjestyksessä, sillä tarinoissa esiintyvät usein samat henkilöt. Tässä kirjassa vilahtaa myös Olive Kitteridge.

Carolina Pihelgas "Rajalinja". Kertojaminä on hiljattain eronnut pitkästä, väkivaltaisesta suhteesta vanhempaan mieheen. Hän päättää viettää kesän sukunsa mailla jossain Võrun lähellä. Talo ja piha vaativat kunnostusta, lähellä puolustusvoimat harjoittelevat ja meteli häiritsee pienen kylän elämää. Äitisuhde on tässäkin virolaiskirjassa vaikea (?) ja suhde pikkusiskoon on etäinen. Kun nainen päättää vuokrata asunnon talveksi Tallinnasta palatakseen seuraavaksi kesäksi taas maalle, puolustusvoimat haluaakin lunastaa kaikki rajaseudun maatilat.

Joel Haahtela "Talvikappeli". Pienoisromaanin tarinasta tuli jo alkumetreillä mieleeni kaksi kirjaa; Anneli Kannon "Rottien pyhimys" ja Sven Mikserin "Vareda". Niissäkin maalataan pyhiä kuvia mestareiden oppien mukaan. Haahtelan kirjassa italialainen ruhtinas on 1400-luvulla tilannut freskomaalarin kuvittamaan rakennuttamansa kappelin sisäkaton. Kaunista kieltä, mystiikkaa, kristillisyyttä, taattua Haahtelaa.

Elokuva; Yle Teema "Women talking" (2022). Todellisuuteen perustuva elokuva uskonnollisesta suljetusta yhteisöstä, jossa naisella ei ole mitään sananvaltaa, ei edes mahdollisuutta koulutukseen. Kun naiset ja tytöt heräävät aamuisin huumattuina ja raiskattuina, he ilmiantavat miehet, jotka pidätetään. Kun kylän muut miehet alkavat kerätä lunnasrahoja vangittujen vapauttamiseksi, naisille jää kolme vaihtoehtoa; antaa kaiken jatkua entisellään, taistella miehiä vastaan tai kerätä lapset mukaan ja paeta.

Kotiin, menoks! Sanoi Annie Lennox.

Mikä maa, mikä majapaikka, missä kylppäri, mietin kun heräilin yöllä, kunnes tajusin, että kotona ollaan ja omassa sängyssä. 

Maanantaina kävelin Tikkurilaan ja takaisin käydäkseni passikuvassa. Saanko AI:lla rypyt pois, kiitos! Jalkasäryt olivat pysyneet liki kuusi viikkoa poissa, mutta heti, kun lähdin kävelemään asvaltoitua kävelytietä, puukkoa iski taas jalkapöytään.

Kuvanoton jälkeen poikkesin Tikkurilan kirkkoon, aulassa juttelin jonkun henkilökuntaan kuuluvan naisen kanssa. Kun kerroin sairaalakokemuksistani Espanjassa, tämä tilasi itselleen siltä istumalta EU-kelakortin, josta ei ollut koskaan kuullutkaan. Minä sen sijaan kuulin jonkun miehen laulavan kirkkosalissa ja menin avoimista ovista takapenkille istumaan. Mies lauloi komeasti, etupenkissä istuva nainen nauhoitti esitystä puhelimellaan. Kiitin laulusta, kun se loppui ja pahoittelin, etten voi taputtaa. Mies hämmästyi minut huomatessaan, juttelimme hetken viime aikojen menetyksistä (puolin ja toisin) ja pariskunta kysyi, voivatko he yhdessä laulaa minulle jotain. Vaikka "Niin kaunis on maa", ehdotin, sitähän tässä on kuunneltu niin monissa hautajaisissa. Ja kuten niin monesti, pilvet väistyivät ja aurinko valaisi upeasti kirkkosalin laulun aikana. "Tämän täytyy olla johdatusta" sanoi pitkä mies halatessaan minua pois lähtiessään. 🙏 Meinasi pistää taas kiireeksi, kun kävelin kaupan kautta kotiin ehtiäkseni oman seurakuntani kevättapahtumaan ja kahveille. Illalla, kun lueskelin hiljaisessa talossa, kuulin käen kukkuvan lähimetsässä, ensimmäisen kerran kotimaassa.

Tiistaina muistin, että olin luvannut itselleni sushit monen viikon paussin jälkeen. Hannu sai hoitaa omat ruokailunsa cittarin salaattipuffetin avulla, minä rasitin kättäni vain tekemällä tuoresalaatin. Harkitsin kevään viimeistä hathajoogatuntia, mutta pakko siitä oli luopua, kun mietin kaikkia liikkeitä, joissa tarvitaan joogavyötä. Sen sijaan menin Heidi Tuulian luontokuvien näyttelyn avajaisiin, jossa hän kertoi esillä olevista valokuvista. Illan valvoin viisukarsintoja katsellen. Minun suosikkikolmikkoni Suomi, Puola ja Kroatia pääsivät kaikki finaaliin, loppuhöttö voi puolestani vaikka heti matkustaa kotiin. 

Keskiviikkona oli taas aika kerryttää sairaalarannekkeitten kokoelmaa. Voi, näin mustavalkoinen! totesin itsekseni, kun sain Peijaksen päivystyksessä Apotin rannekkeen. Tällä kerralla minulla oli aika varattuna ja selviydyin 1,5 tunnissa ulos. Röntgen, lääkäri, konsultaatio ja kipsin siistiminen. Murtuma on luutunut hyvin, mutta liian lähelle niveltä. Tietää siis särkyä, fyssaria ja jumppaa. Kipsiä joudun pitämään vielä pari viikkoa, hoitaja vaihtoi likaantuneen päällimmäisen siteen puhtaaseen (siniseen!) ja saksi sormille lisää tilaa liikkua, niitä kun pitää pestä ja jumpata. Sain mukaan hoito-ohjeet, joita olisin tarvinnut jo Espanjassa; kättä ei saa käyttää esim. avaimen kääntämiseen, kädellä saa nostaa enintään puhelimen tai kahvikupin (lue; viinilasin) painon verran. Ilmankos käsi kipuilee edelleen! Toisaalta olin Espanjassa niin monta päivää yksin, että oli pakko käyttää kumpaakin kättä. Harhailin Peijaksen käytävillä ja kysyin yhdeltä lasikopissa istuvalta hoitajalta, miten täältä pääsee ulos. "Ei täältä pääse pois!" tokaisi tämä vakavalla naamalla. Sää lämpeni ja istuimme takapihalle grillaamaan. Vaellusreissuni ajoitus meni säiden puolesta nappiin, mutta koivun siitepölyltä en säästynyt ja jouduin aloittamaan lääkityksen heti Suomeen palattuani. Sen sijaan kielot olivat odottaneet minua ja poimin ensimmäiset kukinnot kauppareissulla, pihan kieloissa ei vielä näy edes nuppuja. 

Aamuisin on niin kylmä, että ulos mennessä pitäisi laittaa käsineet käteen. Voisin kuitenkin laittaa sen vain vasempaan käteen, kun oikea käsi on kipsattu. Tumput? No ei, mutta onneksi puin pipon ja hupullisen takin, kun helatorstaina kävelin Honkanummelle katsastamaan haudan. Hannu tuli perässä autolla hoidettuaan pihahommia. Kotimatkalla haimme tarjouspizzat, minun kokkailuni riittävät edelleen vain salaatin tekoon. Kerään pihalta tuoreita vuohenputken lehtiä, ketunleivät ovat lähes hävinneet pihaltamme ja lipstikkaa on vasta niin vähän, etten raski vielä poimia sitä. Talven varalle on kuivattava runsaasti yrttejä, viime vuotiset loppuivat kesken. Kielsin Hannua leikkaamasta nurmikkoa, ennen kuin olet kerännyt voikukkia siirappia varten. Ja pitäähän niitä jättää pölyttäjillekin. Terttu otti yhteyttä kuukausien hiljaiselon jälkeen ja teimme lounastreffit ensi viikolle. Iltapäivällä joimme kahvit ensimmäisen kerran puutarhapenkillä ja menin naapurin pihalle moikkaamaan pikkupoikia, joita en ole nähnyt moneen viikkoon. 💓 Torstain viisujen semifinaalissa oli ennakkotiedoista poiketen paljon paremmat ehdokkaat (Bulgaria! Armenia! Norja!) kuin tiistaina, minun mielestäni. Muutenkin koko show oli paljon hauskempi kuin tiistaina.

Kun vuosi sitten pidin Timon tuhkauurnaa kotona muutaman päivän, mainitsin, että onneksi ei ole mikään räyhähenki. Vai onko sittenkin? Jo kaksi kertaa hänen kehystetty valokuvansa on pudonnut hyllystä vinttikamarin lattialle. 👻 

Perjantaina Hannulla oli taas siivousvuoro, lounaan söimme Ravintola Tammistossa. Lauantaina taivas kirkastui iltapäivällä ja istuimme pihalla lukemassa. Illalla minä kannustin Suomea viisuvoittoon, Hannu pakeni petiin. Pidin viisukatsomoa Zeljkan ja Suvin kanssa. 🇫🇮🇭🇷🇵🇱🇳🇴🇧🇬🏳️‍🌈

Toukokuun kirjoja;

Heikki Aittokoski "Kunnon kansalainen". Ville - ohimolahdekkeinen setämies - on intohimoinen saunoja, joka ylikaiken kunnioittaa saunarauhaa ja hiljaisuutta. Mikään ei voisi häntä enempää ärsyttää kuin turhanhölöttäjät, miehet jotka eivät kykene istumaan lauteilla hiljaa muita häiritsemättä. Työssäkäynnin, yleisissä uimahalleissa saunomisen ja 1500 metrin uimisen lisäksi hän yrittää ylläpitää suhdetta teini-ikäiseen vegaani-ateisti-anarkisti -tyttäreensä, joka kitkerässä erossa muutti äitinsä kanssa pois. Vaihtelua tuskin tuovat vierailut isoveljen luona, joka ankean lapsuuden päätteeksi päätyi mielisairaalaan. Iloa elämään tuo naapurirapun punaponnarinen Marli, joka Villen tavoin arvostaa enemmän hiljaisuutta kuin äänisaastetta. Aittokoski yllättää huumorillaan! Pitkän päälle ärsytti, että kaikki sanonnatkin oli väännetty synonyymeiksi, erisnimien vääntäminen olisi riittänyt. 

Tallinna; Oopperan kummitus

Kipsikäsi Edwina pääsi ohituskaistaa laivaan. Matka sujui taas mukavasti lukien ja lounaspaikkoja etsien. Pääsimme majoittumaan heti sataman lähellä olevaan Hyatt Placeen. 

Jätimme laukut huoneeseen, vaatteet henkariin ja kävelimme Pikk-kadun Restoran Portsiin. Hannun fish & chipsiä ei ollutkaan ravintolan lounaslistalla, joten hän valitsi Amsterdam kapsalon -annoksen (varsinaista mättöä). Minun rapsakka kanaburgeri briossisämpylällä oli hyvä. Aikaa oli vielä Juhan Kuusi Dokfoton aukeamiseen, joten poikkesimme matkalla Vallibaariin Millimallikkaalle ja salmarille. 

 

Lähdin kävelemään Telliskiveen ja katsoin Claus Rohlandin hienon valokuvanäyttelyn, jonka kaikki kuvat taitavat olla Intiasta (Delhistä?). Ilahdutti isosti, kun lattioilla oli värikkäitä mattoja! Treffit teimme naapuriin, Põhjalan terassille, jossa nautimme auringonpaisteesta ja hyvistä oluista. Hannu lähti hotelliin, minä kävin Selverissä, kävelin Vana-Kalamajan kautta ja istuin Kalarannassa penkille aurinkoon. Harmitti, kun ei ollut kirjaa mukana! Maresta ei ollut kuulunut mitään enkä kehdannut poiketa heille kutsumatta. Illalla kävimme aulabaarissa yksillä.

 

En tiedä, kuka on arvioinut hotelliaamiaisen huonoin arvosanoin, minä en keksi, mitä siihen voisi vielä lisätä. Sali oli lähes täynnä, istuimme kahden vaasalaisrouvan pöytään. He ovat ryhmämatkalla ja menossa musikaalin iltanäytökseen. Kolmen maitokahvin ja runsaan aamiaisen jälkeen kävelin Sadamaturgiin ostamaan rosékuoharin jääkaappiin. En ollut ajatellut kellonaikaa lainkaan, kun myyjä totesi, että alkoholia saa ostaa vasta kymmeneltä. Tein heräteostoksia muutaman minuutin ja juttelin espanjalaistyttöjen kanssa, olivat Pamplonasta kotoisin. Puolenpäivän jälkeen kävelimme lähimmälle pysäkille ja odottamaan 8-bussia. Toivottavasti numero ei ole huono enne! Olimme Unibet Areenalla (ent. Saku Areena) 1,5 tuntia ennen näytöksen alkua, menin Rocca al Mareen etsimään kahvilaa. Hannu päätti jättää kävelyt sikseen ja meni edeltä Areenalle. Meillä oli hyvät paikat 2-tasolla, josta näki suoraan näyttämölle. Esityksen tarina ja musiikki olivat vanhastaan tuttuja, vaikken olekaan nähnyt sitä koskaan livenä. Se oli todella hieno, jopa liikuttava, välillä huomasin, etten edes hengitä. Tähän Tallinnan esitykseen Andrew Lloyd Webber on henkilökohtaisesti valinnut esiintyjät, upeita kaikki! Väliajalla kävin vessassa ja ohitin invawc:n jonossa kaksi korkkarein ja timantein varustautunutta parimetristä naista. Toinen totesi, että murtunut käteni ei tee minusta yhtään enempää invalidia kuin heistäkään. "Yes, I noticed it!" totesin ja kun oli minun vuoroni, sanoin vielä "This can take some time with one hand". 😈 

 

Musikaalin loputtua palasimme 8-bussilla keskustaan (pankkikortilla 2€) ja menimme Mere Restoon syömään. Minulle savustettua ankkafilettä ja Hannulle butter chickeniä. Palasimme Hyattiin ja keitimme Vana Tallinn -kahvit. Loppuilta kului taas lueskellen ja musiikkia kuunnellen.

Kotimatkallekin pääsin ohituskaistaa kaikkien lastenrattaiden joukossa. Vähän hämmästyin, kun ohitseni pyyhälsi pariskunta Onnin pituisen teinipojan kanssa. No, lapsiperhe on lapsiperhe kunnes teini täyttää 18! Matka kului Aittokosken kirjaa ja Julia Thurénin blogia lukien. Taxfreestä hain vain hyvän valkkaripahvin. Helsingin ratikkalinjat olivat vielä sunnuntaina sekaisin ja saimme seikkailla eestaas. Siitä oli se hyöty, ettei tarvinnut tunkea itseään täyteen ratikkaan laukkuineen ja kipseineen. Kotimatkalle osui kahdet lipuntarkastajat. Hannu käveli kotiin hakemaan auton, minä kävin kaupassa ja odotin noutajaa. Kotona avasimme grillikauden takapihalla.

Toukokuun kirjoja;

Pirjo Tuominen "Mariaana Vantaan tytär". Ei mitään kartanoromantiikkaa! totesin, kun Irene ehdotti kirjaa lukupiirille. Ei olekaan, vaan Vantaan historiaa, hän vastasi. Noh, molempia oli tarjolla tässä teoksessa. Tuomisen ensimmäinen (viidestäkymmenestä!) teos, minulle ensimmäinen Pirjo Tuomisen kirjoittama kirja. Hienoa Vantaa-historiaa, upeita luonnekuvauksia. Avoimet ovet -tapahtumasta tuttuja Pitäjänkirkonkylän taloja, joihin toivottavasti pääsen toistekin tutustumaan. Alkuun hieman häiritsi sanajärjestys, onko se tyypillistä Tuomiselle vai 1700-luvun kirjoitustyylille? Täytyy käydä Pyhän Laurin kirkolla katsomassa kirjan yhden päähenkilön ja adoptiopojan hautapaikka.

Takaisin pisteeseen A; Madrid, ja kotiin!

To do -lista Madridiin; Topolino, Hannun paavikuva, Aperolspritz Plaza Mayorilla ja jäätelö.

Aamupäivällä kiitin Ávilan isäntäämme Ribeiroa ja kävelimme aamiaiselle lähelle juna-asemaa. Asemalla yksi suloinen koira olisi niin halunnut lähteä mukaamme. Madridiin menevä juna oli myöhässä ja nyt lähes täynnä. Principe Piolla onnistuin lataamaan metrokorttini (1,50) ja Hannu ostamaan itselleen uuden kortin. Yhdellä vaihdolla (Opera) pääsimme Solille. Siellä jatkuu ikuinen meteli, mikä lie mielenosoitus kaupungintalon edustalla tällä kerralla. Aikaa majoittumiseen oli vielä puolisen tuntia ja vessaankin piti päästä. Hotel Europan terassilla otimme reissun kalleimmat oluet 2×7,50 (tosin ne olivat isot) nauttien samalla auringonpaisteesta ja ihmisvilinästä. En ollut vielä lukenut saamiani sisäänkirjautumisohjeita, mutta ovikelloa pimputtamalla pääsimme sisään ja saimme huoneemme. 

Asumme Solilla, ranskalainen parveke on onneksi sisäpihan puolella. Rakennuksessa on tosi kaunis rappukäytävä. Kaikki ovet avautuvat numerokoodeilla, ei ole avaimia hukattaviksi.

Hoidimme Topolino Gardenin puffélounaan (17,95€/hlö) pois To do -listalta jo tänään. Vähän harmittaa, etten jaksa syödä paljoa kerralla, nytkin vain alkusalaatteja, vähän paellaa ja kanaa ja puoli palaa Sacherkakkua. Muut näyttivät täyttävän lautasensa moneen kertaan. Oli tuulista ja aurinkoista, istuimme digestiivikahveille ulos, jos vaikka jymähdämme loppuillaksi kämpille. Olimme aivan edelliskerran hostelimme nurkilla (siksi halusinkin Topolinoon, vaikkei Hannu muistanutkaan meidän käyneen siellä). Huoneemme on kolmelle, minä menin päikkäreille leveämpään sänkyyn, Hannu sai tyytyä kapeampaan.

Niinhän siinä kävi, että ruuansulatustorkkujen jälkeen ei enää lähdetty minnekään, vaan jäimme kämpille lukemaan. Aloin seurata Nelosen Tähdet, tähdet -ohjelmaa. Olen aiemmin kirjoittanut, ettei Madrid hiljene yölläkään. Luultavasti näin onkin, mutta nyt on niin hiljainen majapaikka (Solilla!), että kun käytävillä kulkeminen loppui, mistään ei kuulunut mitään ääniä.

Aamiaisen söimme lähikahvilassa, jaoimme kinkku-juustotäytteisen croissantin ja kaksi kylmäsavulohileipää. Päivä oli todo-listan mukainen. Ensin suoritimme paavipäässä-rastin. 

Kuninkaanlinnan kohdalla erkavoiduimme ja lähdin etsimään Madridin lempikaupunginosaani, La Latinaa. Siellä kukkii huumori! Paperikartta, johon olen merkinnyt myös lempikatuni, jäi kämpille ja kävelin randomina löytämättä muraaleja, mutta paljon muuta kuvattavaa löytyi. 

Luin mukana kulkevaa kirjaa aina, kun aurinko paistoi ja sopiva istumapaikka löytyi. Teimme treffit kämpille ja lähdimme siitä lounaalle. 

Ávilassa kävimme kiinalaisessa, nyt oli turkkilaisen Bosforos-ravintolan vuoro. Minulle hyvä pita, Hannulle plate. Olemme jo lähes sekaisin siitä, kuka on velkaa kelle, kun Hannu unohti yhteistilimme pankkikortin kotiin. Olisi niin paljon helpompaa! Oli kuitenkin minun vuoroni tarjota digestiivit ja istuimme brandykahveille aurinkoiselle terassille, jonka läheisyyteen jäin lukemaan, kun Hannu palasi kämpille.

1,5 tuntia Solilta lentokentälle! Selvittiin ratikka metro kasista. Jäin taas lasten paperisaksista kiinni turvatarkastuksessa ja tietenkin meillä oli vihonviimeinen lähtöportti. To do -listasta jäi uupumaan vain jäätelö. Savupaprikat unohdettiin ostaa, mutta ainahan on Pirkka. Nyt ei ollut aikaa taxfree-ostoksille, kun turvatarkastuksesta selvittyämme juoksujalkaa menimme lähtöportille. Jäi 43:n ostamatta, mutta sitä saa Tallinnastakin. Minulle oli arvottu paikka hätäuloskäynnin kohdalla, mutta minut vaihdettiin nopeasti tervekätiseen mieheen. Laskin, että minulla oli reissun ainana 22 eri majoituspaikkaa. Yhtään tavaraa en hukannut tai jättänyt jälkeeni! Vaelluskilometrit jäivät alle 300:n johtuen yhdestä bussi- ja junamatkasta.

Torstaina hyvin nukutun yön jälkeen minulla pisti kiireeksi; kevään viimeinen pilatestunti, jossa pystyin hyvin tekemään jalka- ja vatsaliikkeet. Ohjaaja huomioi kohteliaasti kipsikäteni; "ne jotka eivät voi käyttää käsiä, voivat tehdä näin..." Hanne parturoi päästäni pois kuuden viikon hiustenkasvun. Kaupan kautta kotiin ja Hannun avustamana tein lohisalaatin, ennen kuin lähdin kevään viimeiseen lukupiiriin. Ilta kului pikkuhiljaa pakkaillen; aamulla lähdetään taas reissuun.

Valladolid 🚂 Ávila 💕

Aamulla oli tarjolla kaikkea hyvää; munakokkelia, churroja, suklaadonitseja. Johtui luultavasti siitä, että opiskelijat nukkuivat vielä. Olimme pakanneet jo illalla, asemalle kävelimme ajoissa. Madridin juna lähti minuutilleen ja löysimme istumapaikkamme. Matkalla katselin tasaisia maisemia ja luin lukupiirin kirjaa.

Perillä oli tuttu, suora tie Barraca Breweriin, otimme hyvät oluet, ennen kuin jatkoimme majapaikkaamme Doña Juanaan. Ávila toivotti meidät tervetulleiksi kunnialaukauksin ja vappumarssein. Huoneemme ei ollut vielä valmis, mutta saimme jättää tavarat yhteen tyhjään huoneeseen. Lähdimme kävelemään tutuille plazoille ja varjoisille kujille. Aurinkoiset terassit olivat täynnä. Palasimme hostaliin ja kirjauduimme sisään. Siisti perushuone, ikkuna sisäpihan puolelle. Iso kylpyhuone, jossa oli pikkupulloja pesuaineita ja yksittäispakattuja pesulappuja, joita Hannu arveli käytettävän altaan pesemiseen. Minulle (yksikätiselle) ne olivat arvaamaton apu suihkussa. Ystävällinen isäntämme antoi minulle muovipusseja kipsikäden verhoamiseen. Suihkun jälkeen huilailimme ja ohitimme tietenkin taas lounasajan.

Lähdimme kuitenkin ulos nauttimaan auringonpaisteesta, puin shortsihameen päälle. Hannun muistin mukaan täällä ei ennen ole ollut näin paljon turisteja. Pitkä viikonloppu on saanut ihmiset liikkeelle. Illalla kävimme vaihtamassa pidempää päälle ja menimme pizzalle Vhola Amalfatiman terdelle. Iltakahvit joimme lähiaukiollamme Plaza Santa Teresalla.

Lauantaina ripotteli vettä, kun lähdimme aamukahville. Onneksi 100 Montaditos on Santa Teresalla ja lyhyt matka on osittain kaariholvien suojassa. Tein jo lähtiessä selväksi, että minulle riittää maitokahvi ja yksi täytetty sämpylä. Valitsin laajasta valikoimasta lohi-guacamoletäytteen, Hannu tietenkin makkaraa ja homejuustoa. 

Erkavoiduimme ja lähdin kävelemään muurien ulkopuolella olevalle näköalatasanteelle. Matkalla poikkesin edelleen auki oleville käsityömarkkinoille, ja ostin lempitunikaani sopivat Monican (joka muistutti kovasti jotain espanjalaista näyttelijää) tekemät keraamiset korvikset. Näitä kyllä mahtuu rinkkaan! Säästin n. 8€ kun kävin juna-asemalla ostamassa liput Madridin junaan maanantaille, enkä varannut niitä Omiosta. Matkalla oli pakko käväistä pasqualla ja poikkesin jonkun hotellin baariin. Rosélasillinen 4€, taisi olla joku parempikin pytinki! Sain paikan pystybaarista vanhemman herran pöydästä, hetken kuluttua rouva liittyi seuraan. Kun he keskustelivat keskenään, minun oli pakko kysyä, mistä ovat kotoisin, kuulosti jotenkin niin tutulta. Unkarilaispariskunta oli bussiretkellä jonkun ryhmän mukana. Juttelimme rouvan kanssa englanniksi ja hän käänsi tärkeimmät miehelleen. "En vielä tiedä" tokaisi rouva miehelleen, ainakin siltä se kuulosti! Kun jatkoin juna-asemalle, minut ohitti mies, jonka vasen käsi oli kipsattu. Hän oli sentään saanut sideharsosta tehdyn kantositeen käteensä, toisin kuin minä. "Hola, amigo" huusin ja mies kääntyi kysyäkseen, mitä minulle on sattunut. "Nähdään" toivotti vielä, kun tiemme erosivat. Renfen luukulla oli mukava mies, joka kehui espanjaani, kun toimitin asiani. Kuusi viikkoa Espanjassa tekee minustakin espanjalaisen, totesin. 

Teimme treffit Barracaan ja kävin ensin tilaamassa oman juomani. Sain monisivuisen olutlistan ja kieltäydyin tapaksesta. Hannulle ne toki kelpasivat, olihan nyt tarjolla perunaa ja friteerattua mustekalaa. Myöhemmin kuuntelin radiosta vanhaa Enskaa. Mitä seuraa, jos syö liikaa espanjalaisia pikkupurtavia? Siitä tulee paha tapas! 🤣

Olen jo kyllästynyt Espanjan pöperöihin ja ehdotin, että syömme lounaan katedraalin lähellä olevassa kiinalaisessa Restaurante Gran Murallassa. Olet missä tahansa, kinkkiin voi aina luottaa! Niin nytkin; raikasta, herkullista, riittävästi ja edullista. Lisäksi tarjoilijaneitokainen, joka puhui täydellistä englantia. Kyseessä on kaikesta päätellen perheravintola, tyttö kertoi syntyneensä Ávilassa, on ilmeisesti käynyt kansainvälisen koulun.

Taivas selkeni ja jäin ulos lukemaan, Hannu lähti edeltä kämpille. Illalla istuimme vielä aurinkoisella terassilla, tosin tuuli alkoi olla jo viileä. En olisi halunnut syödä enää mitään, mutta lasillisten mukana saimme kinkku- ja tortillasämpylät.

Olisi pitänyt juoda iltakahvi, aamulla heräsin päänsärkyyn. Kun Hannu jäi odottamaan hissiä, siivooja osui kohdalle. Huoneemme ei tarvinnut siivousta, mutta hän jätti meille uudet vesipullot. Olisi pitänyt pyytää lisää niitä mainioita pesulappuja. Yllättäen 100 Montaditoksessa on sunnuntaisin (ja keskiviikkoisin) euronpäivät. Olisimme muutenkin menneet siihen aamukahville, kun sieltä saa pieniä sämpylöitä (pitufo). 

Aamiaisen jälkeen lähdimme omille kävelyillemme, minä taas hiljaisille pikkukaduille ja kujille. Kirja repussa odotti sopivaa, kohdalle osuvaa aurinkoista puistonpenkkiä. Sellaista en löytänyt, kun alkoi ukkostaa ja sataa. Seisoin hetken lehtevän puun alla, mutta kun sade rankkeni, pakenin ovensuuhun, johon oli jo suojautunut irlantilaispariskunta. Rouva piteli reppuani sillä aikaa, että sain (onneksi!) mukaan ottamani muovipussin peittämään kipsin, herran avatessa sateenvarjon suojaamaan jalkamme roiskeilta. Pidettiin siinä kolmistaan sadetta ja vaihdettiin matkakokemuksia omista ja Euroopan muista maista. Tämäkin mukava pariskunta oli ryhmämatkalla, joka oli päiväksi pysähtynyt Ávilaan. Kun sade hiljeni, juoksin lähimpään löytämääni kahvilaan kuivattelemaan ja varaamaan Viron majoituksia heinäkuulle. 🇪🇪🏍 Niin odotan Viron reissua! Kesää! Syksyn sienimetsiä ja Matildan mökkiviikkoa! Toteutuneita toiveita ja odotuksia. 🙏

Vaikka olimmekin sopineet syövämme tänään kinkissä, ehdotin salaattilounasta 100 Montaditoksessa ja iltakäyntiä El Rincónissa, muuten se jää kokonaan käymättä. Se sopi myös Hannulle ja treffasimme Montaditoksessa. Ei huono; salaatti, yksi bitufo (sipseineen) ja lasillinen Riojaa yht. 6,50€! Taivas selkeni ja poikkesimme vielä digestiiveille, ennen kuin palasimme (minä jalat ja vaellussandaalit märkinä) kämpille suihkuun ja huilimaan.

Teimme kuten toivoinkin; menimme illansuussa El Rincóniin, toki liian aikaisin (ruokaa saisi vasta kahdeksan jälkeen), mutta meille riittivät mainiosti kerrankin omavalintaiset tapakset, jotka sisältyivät viinilasien hintaan; kanaa, etanoita, boquerones ja nautaa (yht. 12,40€). Olemme nukkuneet yöt ikkuna avoinna. Kun tulee pimeää, pulutkin lopettavat jokapäiväisen pulinansa.