Sarajevo - Gradac, Kroatia

Yöllä oli vähän vilakkaa, kun nukuimme ikkuna auki. Olin hereillä jo seitsemän jälkeen, tein pienen aamiaisen ja pakkasin laukkuni. Damir tilasi meille taksin portille yhdeksän jälkeen (12,50 mk bussiasemalle). Bussikuskille taitaa olla kunnia-asia pysyä aikataulussa; hän soitti torvea hitaammille rekoille ja henkilöautoille ja manasi itsekseen, jos nämä eivät antaneet tietä. Kahvipaussi pidettiin tutussa paikassa Neretvan mutkassa. Käytimme siinä viimeiset markkakolikot, ehkä saamme loput setelit vaihdettua Gradacissa.

Passitarkastus rajalla (×2) meni sujuvasti ja pysyimme hyvin aikataulussa. Viimeisellä paussilla Kroatian puolella muistutin kuskia, että jäämme pois Gradacin pysäkillä. Siitä ei ollut pitkä kävelymatka (silkkaa alamäkeä) majapaikkaamme, joka sijaitsee päätien ja rannan välissä. Lora Apartmentsin isäntä (tai oikeasti hänen appiukkonsa) oli ulkona kun kävelin laukkua vetäen paikalle. Jäin odottamaan Hannua ja saimme huoneistomme. Tsekkasin paikat, varsinkin keittiövarustuksen ja lähdimme laskeutumaan suoraan rantakadulle.

Otimme Tompat ensimmäisellä rantaterassilla, missä sitä myytiin. Laskun (8€) sai maksaa kortilla, ehkä tästä tulee meidän Gradacin treffipaikkamme. Kävelimme rantakadun toiseen päähän, sen varrelta löytyy vain baareja tai pari hintavampaa ravintolaa.

Syömään jäimme Bistro Marinero No1:n terassille. Koko päivä syömättä, silti jaettu pizza ja kanasalaatti tuntuivat turhan  paljolta. Toki hyviä ja laskun (40€ viinin kanssa) sai maksaa yhteiskortilla. Hienoa palata takaisin ns. sivistyneeseen maailmaan. 

Kävin läheisessä kaupassa ostamassa aamiais- ja salaattitarpeita, kananmunat ja maito piti jättää huomiselle, kun hyllyssä oli enää vain suuria pakkauksia. Olin suunnitellut iltauintia, mutta ykskaks hupsahti pimeys ja vaihdoin sen aamu-uintiin. Samalla voin hakea tuoreen leivän. Suihkun jälkeen istuimme parvekkeella kuuta katsellen, nauttien illan (ja rosén) viilenemisestä.

Heräsin seitsemältä kirkonkellojen soittoon, enää emme kuule rukouskutsuja. Ennen yhdeksää lähdin aamu-uinnille, samalla hain kaupasta tuoreet sämpylät. Tämän kun voisi tehdä joka aamu! 

Aamiaisen jälkeen lähdin kävelemään rantatietä pitkin Bristiin. Matka on muuten tasaista, mutta Gradacin kirkko on mäellä, joten on ensin noustava ylämäki ja sen jälkeen laskeuduttava yhtä jyrkkä alamäki.

Bristissä oli tosi hiljaista, vain leipomo ja Hotelli Rivan ravintola olivat auki. Jopa meidän kantakuppilamme, Sidra, oli suljettu. Luulisi turisteja riittävän vielä syyskuulla tännekin. Viime vuonna olimme Kroatiassa alkukesästä ja silloin oli paljon enemmän turisteja näissä rantakohteissa. Tämähän takaa meille rauhan, mutta silti ihmettelen. Hyvä tietää, että Riva on auki, kävelen sinne joku päivä hyvälle kanacaesarille. Hotellin rannalla tapasin Rymyn Kroatian "serkun", Figaron. Sain pusut ja kuvat, ennen kuin käännyin takaisin Gradaciin. Ennen kirkonmäkeä rannalla oli paljon uimareita/auringonottajia, ilmeisesti lähellä on hotelleja.

Kapusin mäen ylös kämpille ja suihkuun. Hannu oli poissa ollessani käynyt uimassa. Menimme yhdessä rantakadun varrelle syömään Butica O'Spizen hyvät döner kebabit (9€/kpl). Jälkkäriksi ostimme kirsikka-jogurttijäätelöt. Samalla näytin Hannulle satamassa olevan rantaravintolan, jossa kävimme Pirjon kanssa illallisella, kun vietimme täällä yhden yön. Ehkä mekin poikkeamme sinne?

Kokki matkassa mukana. Torkuimme päikkärit ja helteen helpottaessa istuimme partsilla. Illalla tein meille tonnarisalaatin, johon lisäsin mukana kulkevia kuivattuja suppareita. Jätin iltauinnin väliin, kun nahka kuivuu muutenkin. Hannu varasi meille bussiliput Makarskaan, busseja kun menee sunnuntaina harvemmin. Sovimme jo eilen isäntämme kanssa, että hän heittää meidät bussipysäkille päätien varteen.

Perjantain vastaisena yönä satoi ja tuuli paukutti parvekkeen ovien sälekaihtimia. Aamulla oli kuitenkin tyyntä ja tiet kuivuneet, joten lähdin aamu-uinnille ja kauppaan. Jotkut äänettömät itikat ovat pistelleet minua. Sikäli ei haittaa, koska joudun muutenkin verenluovutuksesta kuukauden karanteeniin Balkanin reissun jälkeen (Länsi-Niilin viirus). Muutenhan saisin luovuttaakin jo lokakuun alussa.

Aamiaisen jälkeen otin kirjan (ja varuiksi Timon villapaidan) mukaan ja lähdin kävelemään Cradacista toiseen suuntaan, joka viime vuonna tyssäsi tietöihin.
 

Nyt pääsin jatkamaan matkaa rappuja alas niemenkärjen ympäri pitkin sementoitua kävelytietä, joka pian päättyi rantaan. Palasin takaisin ja ennen keskustaa jäin penkille istumaan ja lukemaan. Taivas selkeni, kun palasin kämpille. Hannu oli silittänyt pesemäni puuvillapaidan ja käynyt uimassa. Tasasimme lenkkioluen ja tein meille tonnari-sienimunakkaan. Isäntä kävi näyttämässä, kuinka kapselikahvikone toimii, kun se ei meiltä oikein luonnistunut.

Suihkun ja päikkäreiden jälkeen laskeuduimme rantakadulle. Meillä oli kolme vaihtoehtoista ravintolaa, päädyimme Havanaan meren tuntumaan. Taas tilattiin liikaa! Omat pikkukalani olivat hyviä, kuin paistettuja muikkuja.

Željka lensi tänään Zagrebiin sairaalaan, nyt jännitämme mitä tutkimuksissa selviää. 🙏 

Sarajevo, hyvin tarkenee!

Aamulla ei ollut tarjolla kuin kahvia ja jogurtit. Tarkoitus oli hakea leipomosta täytetyt sämpylät matkalle mukaan, mutta kun kerroin, kuinka hankalaa aidatulle bussiasemalle on päästä, päätimme jättää eväät ostamatta ja menimme suoraan asemalle. Siellä jo pakattiinkin laukkuja Sarajevon bussiin, meidät ohjattiin etupenkkiin kenenkään edes katsomatta nettilippujamme, kun huomasivat Hannun kulkevan kyynärsauvoilla (itse asiassa ne olivatkin meille lippuihin merkityt paikat). Reitti seuraa pitkän matkaa Neretvaa, kunnes joki jää jonnekin alemmas. Rinteistä näkee, että täällä ei ole satanut aikoihin, kaikki on aivan kuivaa ja kuollutta. Motoristeja tuli paljon vastaan, samoin meitä ohittavia. Matkalla pysähdyttiin pari kertaa, perillä olimme noin tunnin aikataulusta myöhässä. Onneksi oli päiväsaika eikä mihinkään kiire. Ehdotin, että selvitämme heti jatkoyhteydet ja saimmekin bussiliput keskiviikolle suoraan Gradaciin. Ja sain ne maksettua kortillani! Viimeinenkin taksi oli lähtenyt, hetikös siinä oli yksi epävirallinen "taksi", joka lupasi viedä meidät majapaikkaamme 15 markalla. Maksoin 20:lla ja sain takaisin kaksi "euroa", mitä lie pennyjä varustettuna Ellun kuvalla. Mutta hyvästä tarinasta kannattaa aina maksaa vähän, vai? Majoituimme vanhastaan tuttuun Apartments Dijanaan (omistajan kanssa sovittu hinta 90€/3 yötä), kävin vessassa ja lähdin vanhaan kaupunkiin vaihtamaan lisää valuuttaa. Treffit teimme katedraalin eteen, mutta pitkään sain odottaa Hannua, sen verran on mäkinen maasto. Otimme Tompat Caffe Terrazan terdellä ja lähdimme syömään.

Vähänkös ollaan taas tylsiä? Samalle terdelle oluelle ja samaan paikkaan syömään kuin ennenkin. Tosin edellisestä kerrasta on jo seitsemän vuotta.

Syötyämme hyvät kylmät annokset Hannu lähti kämpille ja minä etsimään sitä ainoaa ruokakauppaa, jonka tiedän tässä kaupungissa. Tietenkin se oli kiinni, onhan sunnuntai. Jatkoin eteenpäin ja kysyin poliisilta jotain food shoppia/markettia, ei tiennyt. Löysin Konzumin, kiinni. Löysin pikkukaupan, jossa myytiin lähinnä kalliita juomia. Se sai kelvata, ostin juotavat jogurtit, mehua ja valkkarin ("tottakai kortti kelpaa!" vaan ei kelvannutkaan). Jos joku uskaltaa valittaa, saa itse lähteä ostoksille. Hannu oli vasta puuskuttanut pihalle, kun palasin. Kävimme suihkussa, kotiuduimme ja huuhtaisin alusvaatteeni. Ei todellakaan jaksettu enää lähteä minnekään pimenevässä illassa. Iltarukoukset kuuluvat täällä kauempaa kuin Mostarissa, mutta nyt ei ole liikenteen melua häiritsemässä. Tätä varten halusin palata Bosnia & Hertsegovinaan; että saan kuulla nämä rukouskutsut. Noh, minun suunnittelemani reissu, taas täynnä haasteita; pitkät siirtymiset, eri valuutta, pankkikortti ei kelpaa jne. Sitä saa mitä tilaa!

Maanantai oli pilvinen päivä, sopiva ilma kävelylenkille. Aloitin aamun käymällä lähikaupassa (jonne kelpasi pankkikortti). Olen ennenkin todennut, että olisi hyvä käydä pikkulenkillä jo ennen aamukahvia, mutta sitä ei tule tehtyä kuin Lohjalla, kun olen koiravahtina. Aamiaisen jälkeen lähdin tutulle lenkille; nousin ajotietä pitkin Yellow Fortnessille, josta on hieno näköala alas kaupunkiin, viereisille vuorille ja suurelle muslimihautausmaalle.

Poikkesin rappuja pitkin pikkukujille ja nousin ylemmäs White Fortnessille, joka ei ollut vielä auki. Tuskin olisin sisälle mennytkään, tarkoitushan oli vain lenkkeillä. Laskeuduin takaisin vuoristokylään, jossa tuntui olevan enemmän kauppoja - varsinkin hedelmä/vihannesmyymälöitä - kuin alakaupungissa. Ennen keskustaa poikkesin hautausmaalle, jossa suurin osa haudoista on Balkanin sodan jäljiltä.

Meille on jo muodostunut muutama treffipaikka Sarajevossa. Hannu odotti minua pulujen saartamana Baščaršija-aukiolla. Laskeuduin sinne hautausmaalta mukavien kahviloiden ohitse.

Kävimme Terrazassa Tompalla. Eilen tarjoilijatyttö pyysi minua toistamaan, kun luin suomeksi wifin salasanan (pitkä rivi numeroita). Hän väitti sen kuulostavan laululta. Joku muu on sanonut jossain samaa, vaikka se meistä kuulostaakin uskomattomalta.

 

Hannu lähti edeltä köpöttelemään tuttuun (vaikkei hän muistakaan käyneensä siellä) Restoran Galijaan, joka sijaitsee kotikatumme päässä. Matkalla en nähnyt Hannua missään, itselleni olin valinnut Maps.meen reitin. Sain odottaa häntä tovin jos toisenkin (kirsikkarakin verran), ennen kuin hän saapui. Olimme etukäteen tutkineet listaa ja aamun kauppareissulla vielä varmistin, että korttimaksu käy. Jaoimme merellisen pizzan ja kolme kana-sienitäytteistä pikkupiirasta, joista yksi lähti mukaan iltapalaksi. Suihkun ja huilin jälkeen vietimme illan kirjoja lukien ja musiikkia kuunnelleen. Välillä piti laittaa (Ylen) radio kiinni, että kuulin rukouskutsut avoimista ikkunoista.

 

Tiistaina oli jo syksyn tuntua ilmassa. Hyvä sää jatkaa rapputreenejä. Nousin talomme yläpuolella olevaan kaupunginosaan, jonka läpi kulkee jonkunlainen kehätie. Postimies pysyy kovassa kunnossa, kun ramppaa näitä mäkiä kävellen kaikki arkipäivät! Ensimmäisellä Sarajevon käynnilläni löysin rinteestä toisen isohkon muslimihautausmaan ja juutalaisten hautausmaan, mutta ne jäivät nyt löytymättä. Luultavasti minulla oli silloin paperikartta tai Lonely Planet mukana. Laskeuduin toisia rappuja keskustaan ja lähdin harhailemaan itäpuolen basaarikujia.

Samalla katselin mahdollista lounaspaikkaa. Parhaat ja taatusti paikalliset kahvilat ja ravintolat löytyvät itäpuolelta. Olimme tehneet treffit vakikahvilan terassille, viileähköstä säästä huolimatta otimme Tompat. Hyvästelimme tarjoilija-Anitan, joka kyseli Suomen keleistä ja päivän pituudesta.

Jaoimme lounaalla ćevapit ja maukkaat makkarat. Kotimatkalla kävin vielä kaupassa, turhaan maksoin kortilla, nyt niitä markkoja jää lompakkoon, mikäli emme saa niitä huomenna kulutettua. Illalla kuulimme vielä viimeiset iltarukoukset kaupungin minareeteista.

 

Syyskuun kirjoja;

Michael Cunningham "Päivät". Koronavuodet 2020-2021. Niin kummallista aikaa. Isabel, Dan ja heidän lapsensa Nathan ja Violet elävät varsin tyydyttävää perhe-elämää. Yläkerrassa asustaa Isabelin veli Robbie, joka on hylännyt lääketieteen opiskelut ja toimii opettajana. Hänestä on iso apu ja turva perheen lapsille, mutta aikuisen miehen on aika muuttaa omilleen, että Nathan saa yläkerran itselleen. Isän ennakkoperinnön turvin Robbie matkustaa kuudeksi viikoksi Islantiin vuoristomökkiin miettimään tulevaisuuttaan. Koronavirus estää paluun Amerikkaan ja tietämättään hän on saanut jo ennen lähtöä virustartunnan. Korona muuttaa koko perheen ja sen dynamiikan. Mikään ei enää palaa entiselleen.

"Leskeksi jäätyään (Isabelin ja Robbien) isä ei ostanut yhtään alle 75w lamppua, ikään kuin hän tarvitsisi mahdollisimman paljon valoa nähdäkseen yksinäisyytensä kunnolla."

"Hänestä (Isabelista) puhuttaisiin jatkossa vain vieraille joille sanottaisiin puoliääneen; olen pahoillani, mutta hän kuuluu kalustoon. Talo oli puoli-ilmainen, eikä sille mahda mitään." Isabelilla oli tapana vetäytyä pakoon perheeltään kodin rapuille istumaan ja sinne hän unohtui usein itseltäänkin.

Mostar, BiH

Tulikin pitkä matkapäivä. Lähdimme Željkan luota jo ennen kahta ja olimme bussiasemalla ajoissa odottamassa 16.00 lähtevää bussia, joka saapui vasta 17.30. Kuski kehotti Hannun menemään keppeineen takaovesta ja saimme kahdestaan käyttöön koko alakerran looshin, muut matkustajat kiipesivät yläkertaan. Vain baari puuttui! Seuraavaksi jumitettiin rajalla, siinä meni toiset puolitoista tuntia. Ennen tullipoliisit ovat tulleet bussiin pistoolit vyöllä keräämään passit. Ilmeisesti nykyisin on vähemmän virkailijoita ja matkustajat menevät jonossa näyttämään passinsa ja kuvauttamaan naamansa. Paitsi me kaksi. Ilmeisesti suomalainen passi on edelleen niin vahvassa maineessa, että meidän naamakuvia ei tarvittu. Mutta saatiin leima passiin! Se on harvinaista herkkua. Kun vihdoin jatkoimme matkaa, ei ajettu kuin hetken ja oli paussin paikka jonkun leipomon kohdalla. Vielä kurvattiin jollekin bussiasemalle noutamaan yksi matkustaja kyytiin. Kun vihdoin pääsimme Mostariin, kello lähenteli yhtätoista ja ehdimme juuri tilata oluet bussiaseman baarista, kun sekin meni kiinni. Emäntämme oli jättänyt avaimen oveen, joten hänen ei tarvinnut vaivautua paikalle öiseen aikaan.

 

Odottelin Zenaidaa aamulla saapuvaksi, ennen kuin lähdin kauppaan. Kun häntä ei kuulunut, laitoin viestin ja ihmettelin, missä hän viipyy. Pahoitteli, kun hän oli unohtanut ilmoittaa, että auton kanssa on ongelmia, mutta äiti saapuu myöhemmin. Jätin tasarahan (112€) Hannulle ja kävelin Konzumiin. Olimme laskeneet, että maksamme Bosnia & Hertsegovinan majoitukset euroilla ja käytämme muuten pankkikorttia. Eipä yhteiskorttimme kelvannutkaan kauppaan, eivätkä eurot. Palasin tyhjin käsin kämpille ja lähdimme pankkiin vaihtamaan valuuttaa. Jatkoimme sillan yli kroaattipuolelle, hain leipomosta burekit ja istuimme kahville.
 

Seutu vehreine puineen tuntui tutulta ja löysimmekin Caffe Moccan ja istuimme päiväoluelle.

 

Kahvilasta lipsuttelimme vanhan kaupungin liukkaille mukulakivikaduille, Hannu palasi vanhan kaupungin läpi kämpille, minä jatkoin seuraavalle sillalle, josta saa parhaat kuvat Stari Mostista. Miehet eivät enää hyppää Neretvaan sillalta (ehkä joessa on vettä siihen liian vähän), vaan heille on rakennettu matalampi hyppyteline. Ei mitään vaarantuntua enää ilmassa! Kävin kävelykadun ruokakaupassa, mutta kortti ei kelvannut sinnekään. Kohta on nekin käteiset käytetty. Kotimatkalla tuli mieleen, että vika on (käteis)kortissa ja kämpillä käytyäni menin uudelleen Konzumiin testaamaan oman Mastercardini. Johan kelpasi! Päätin ostaa Sarajevon bussiliput valmiiksi sunnuntaille, mutta bussiasemalle kelpasi ainoastaan käteinen. Uskomatonta!

Ukkonen rymisteli ympärillä, mutta luvattua sadetta ei tullut. Kävin suihkussa, kello oli jo niin paljon, ettei kannattanut enää nukkua päikkäreitä. Olimme molemmat bonganneet kotikadun varrella olevan Pizza Napolitanon, johon menimme illan tullen syömään. Epäilin, että nettikuvat salaateista ja pizzoista ovat liioiteltuja, mutta niin taas syötiin liikaa, kun tasasimme tonnarisalaatin ja bbq-kanapitsan (viinin kanssa 40 markkaa/20€, vain käteinen). Olimme illan ensimmäiset asiakkaat, hetken kuluttua toiseen pöytään istui pariskunta, joka osoittautui suomalaiseksi. Omatoimimatkaajia hekin!

Lauantai oli pilvinen päivä, hain meille leipomosta burekin aamiaiseksi. Hannu varasi bussiliput huomiselle Sarajevoon. Kahvit juotuamme laitoin tossut jalkaan ja lähdin kävelemään. Sovimme, että kumpikin syö mitä syö ja maksaa omilla korteillaan, jos vain mahdollista. Käväisin kävelykadun varrella pienellä muslimien hautausmaalla.

Käveltyäni vanhan kaupungin ympäri kävin kroaattipuolen keskustassa, mutta liikenteen melu oli niin kova, että palasin nopeasti pienemmille kaduille ja kujille. Tein empiiristä tutkimusta; kaupungin ainoa tummaa olutta tarjoava paikka taitaa olla Kaffe Mocca. Istuin sen terassille lukemaan mukana kulkevaa kirjaa. Samalla ehdin kuunnella puolenpäivän ja yhden rukouskutsut, jotka kantautuivat läheisestä minareetista.

Hindin Han on yksi harvoista Mostarin ravintoloista, joka ilmoittaa kelpuuttavansa maksukortin. Ilmankos olen käynyt siellä usein. Niin nytkin. Tällä kerralla en tilannut täytettyjä, vaan grillatut mustekalat. Suosittelen! 

Tänään sillalla olikin joku hyppäämässä jokeen. Jatkoin kämpille kävelykatua pitkin väistellen turistiryhmiä.

Kuten arvasin, Hannu oli syönyt vain jonkun sämpylän (tällä kerralla hänen korttinsa ei kelvannut kaupassa). Suihkun ja hetken huilin jälkeen annoinkin vaihtoehdot; joko haen kaupasta jotain tai menemme jonnekin syömään kevyesti. Päädyimme jälkimmäiseen ja kävelimme Pizza Napolitanoon jakamaan hyvän tonnarisalaatin. Seuraksi saimme neljä eri kokoista kissaa. Ja ranskalaisen pariskunnan viereiseen ulkopöytään.

Huomenna Sarajevoon! 

Yle Areena -suositus; Keinaan, mee takas Somaliaan!