Vía Dolorosa; Mendata - Guernica - Larrabetzu 22 km

Kanadalaiset kuorsasivat, ainakin rouva. Nukuin taas huonosti, vaikka peitto lämmittikin mukavasti. Muiden jäädessä aamiaiselle lähdin liikkeelle. 

Päällystetyn tien loppuessa siirryin metsäpoluille, puro solisi taas vieressä. Yhdessä risteyksessä kadotin camino-merkit ja laskeuduin päällystettyä ajotietä kirkolle, josta merkit ohjasivat Guernicaan. Söinkin aamiaisen vasta siellä.

Tänään en tavannut muita tuttuja kuin italialaisen Andreaksen, joka istui Guernica-replikan edessä. Minulta kului noin tunti hukkaan kaupungissa, kun yritin saada leimaa vaelluspassiini ja etsin camino-merkkejä. Luultavasti kiersin pidemmän lenkin päällystettyä tietä pitkin, ennen kuin löysin camino-merkit. 

Sitten alkoikin varsinainen kärsimysten tie! Ylämäkiä jatkuvalla syötöllä, kuraa ja kiviä. Kartassa merkityissä "kylissä" ei ollut mitään palveluja, onneksi sain sentään kahdessa paikassa juomapullon täytettyä. Yhdessä kohdassa olin jatkamassa maantietä pitkin, mutta metsästä pois pyöräillyt mies kertoi, että tämä on camino way. Ei olisi pitänyt kääntyä, siitä tuli vain lisäkilometrejä ja kuraa kenkiin. Käki kukkui! Kävelin koko matkan näkemättä muita vaeltajia. Loppukilometreillä pariskunta käveli vastaani (!), vaikka kello oli jo kolme, päivä kuumimmillaan ja heillä edessä isot ylämäet.

Neljältä saavuin lopulta Larrabetzuun. Totuttuun tapaan otin ensin oluen. Katsoin puhelimesta, voinko palkita itseni hostellilla tai peräti hotellihuoneella. Mitään muuta ei ollut tarjolla kuin alberguen 11 petiä (donativo). Meinasi tulla kiire, mutta onnistuin saamaan pedin itselleni. Emily (uuden brittipojan kanssa), Chris ja intialais-ranskalainen pari olivat jo majoittuneet. Respan rouva kertoi olevansa ikäiseni, nuoriahan tässä vielä ollaan!

Tämä on taas niitä kyliä, joista ruokaa saa vasta kahdeksalta, jos silloinkaan. Söin parit pintxot, ennen kuin kävin vaihtamassa arskat rilleihin. Luxusta; alberguessa on hissi käytössä! Varasin Bilbaosta kahden yön majoituksen hostelista, näin ei ole kiirettä huomenna.

Menin uudelleen ulos, siellä Chris pesuineen etsi ruokapaikkaa.

Tämä päivä onkin mennyt pitkälti leivällä, liityin seuraan ja söin hyvän rapuleivän (pintxo ja tinto verano yht. 4€). Palasin albergueen päivittämään blogiani, ovi sulkeituisikin jo 21.30. Porukat pelasivat vielä korttia, mutta kymmeneltä rouva sammutti valot ja toivotti hyvät yöt. Tänään emme kuulleet Emilyn iltasatua ja -lauluja.

Markina-Zemein - Mendata 25 km

Totuushan on, että jokaisen alamäen jälkeen on vielä kamalampi ylämäki. Koivut kukkivat jo!

Palelin koko yön jääkylmässä luostarissa, peittoja ei ollut tarjolla. Olisi pitänyt olla joku munkinkaapu matkassa mukana. Vasta aamuyöstä sain nukuttua ja heräsin 7.11 luultavasti viimeisenä. Kahdeksalta viimeisetkin ajettiin ulos. Reitti jatkui kaupungista pois päin solisevan puron vartta. Kolmisen kilometriä käveltyäni söin aamiaisen Irutsubietassa. Siitä alkoikin pitkähkö nousu.

Kävelin läpi pienten kylien ja täytin vesipulloni aina kun se oli mahdollista. Yhdessä mäessä jäin puuskuttamaan, hyvä syy pysähtyä oli utelias aasi, joka tuli heti lähelle kerjäämään syötävää. Aina pitäisi olla omena taskussa!

Poikkesin Monesterio de Zenarruzaan, kirkon ovi oli auki, mutta leimasinta ei näkynyt.

Laskeuduin mukavia puuportaita ja pysähdyin Munitibariin virvokkeelle.  Pian tämän vaelluksen Camino Family saapui paikalle. Hollantilaiset Chris ja Rouberto, intialais-ranskalainen nuoripari ja London girl Emily joka eilen illalla luki ja lauloi meille. Chris kysyi onko tuo vihkisormukseni (kyllä muru, olen jo naimisissa) ja ihmetteli, miksi pidän sitä vasemmassa kädessä. Kaikki muut taitavat olla katolilaisia, jos kuuluvat mihinkään.

Nousun jälkeen reitti siirtyi taas metsäpoluille, jotka olivat vain vähän kuraisia. Kun matkaa albergueen ei ollut enää kuin kilometri, istuin matkan varrella olevan baarin terassille ansaitulle oluelle. Loppuperhe tuli seurakseni ja tarkistuslaskennan jälkeen huomasin, että majapaikka onkin parinsadan metrin päässä. Emilie jatkoi Guernicaan, muut majoittuivat kanssani Andiketxeen. Varasin yösijan etukäteen jo eilen, mutta vielä jäi muutama vapaa peti. Korkeaan ikääni vedoten pyysin alapetiä ja sen myös sain. Kaikki yli 17-vuotiaat ovat caminolla vanhoja, totesi respa. Kai se on joku paikallinen sanonta?

Todella hyvä albergue. Kävin suihkussa ja nyrkkipyykillä, pyykit sai ripustaa telineisiin terassille, josta on hienot näköalat alas laaksoon ja hevoslaitumille. Levytin hetken, sillä illallinen tarjottiin vasta 19.30. Peti (lakana, tyynyliina ja peitto) ja dinneri yht. 30€.

Illalliselle kokoontui sekalainen seurakunta Ranskasta (tietysti, Nortehan alkaa sieltä), Saksasta, Kanadasta, Hollannista, intialais-ranskalainen nuoripari, yksi italialainen ja yksi suomalainen. Saimme hyvää kasvissosekeittoa, possunposkia riisin kera ja säilöttyjä omenaviipaleita. Puoli kymmeneltä meidän dormissa oli jo hiljaista, jätin ledivalot lattialle viimeisiä tulijoita varten.

Deba - Markina-Xemein, bussilla

Jalkoja särki koko yön. Tämän päivän vaellus olisi 25 kilometrin pituinen, jyrkkänousuinen ja ilman mitään palveluja. Lisäksi luvassa on +25-27 astetta. Päätin säästellä itseäni ja mennä bussilla, juna ei sinne kulje. Kävin lähibaarissa aamiaisella (ei toastia enää minulle!) ja lähdin etsimään bussiasemaa. En alkuun tajunnut, ettei täällä mitään asemaa ole, ainoastaan pysäkki. Paikallinen herrasmies tulkitsi minulle aikataulun ja painotti vielä, että nyt on pyhä. Pääsiäistä ei ole näkynytkään missään muussa, ainoastaan ruuhkaisilla terasseilla ja vaelluspoluilla. Ja minä kun niin odotin näkeväni pääsiäiskulkueita! Hannu taitaa olla siinä oikeassa, että baskit eivät vietä uskonnollista pääsiäistä, kunhan muuten juhlivat pitkää lomaa. Bussia odotellessa näin britti-isin poikansa kanssa lähtevän ilman kantamuksia junalla jonnekin.

Pääsin bussilla (1,95€) Ondarraoon, mukavan näköinen kaupunki sekin. Porukka meni kantamuksineen rannalle, kun minä odotin jatkoyhteyttä Markina-Xemeiniin. En heti tajunnut, että Bilbaoon menevä bussi poikkesi sinne ja päästin yhden kysymättä menemään. Tämäkin väli maksoi vain 1,95€, kuka enää viitsii kävellä?

Albergue avautuisi vasta kolmelta, kyselin taas ruuan perään. Mieli teki salaattia, vasta kolmas kysymäni paikka, Vega, lupasi ruokaa, mutta vain sisällä ravintolassa. Sopi minulle, ulkona alkoi olla jo liki +30. Tarjolla oli menu del día 15€, tilasin mix salaatin ja kalaa. Jälkiruokaa en halunnut vaan tilasin espresson. Olisi pitänyt syödä se jälkkärikin, sillä kahvi lisättiin hintaan.

Markina-Xemein on sekin viehättävä pikkukaupunki; puistoja, aukioita ja kukkivia puita. Menin luostarin aukiolle istumaan, porukkaa alkoi saapua perille. Pääsin ensimmäisten joukossa majoittumaan (maksoin 10€). Ei kerrossänkyjä, jes! Kävin suihkussa ja pesin nyrkkipyykin, jonka voi viedä pihalle kuivumaan. Kaksi suomalaisnaista majoittui albergueen. Sain varattua huomisen yösijan Mendatasta, joten minun ei tarvitse ravata verenmaku suussa. Useimmat vaeltavat Guernikaan, mutta sen albergue on suljettu ja katsomani majapaikat varsin kalliita.

Huilin jälkeen kävin vielä aurinkoisella aukiolla iltapalalla, ihan vaan iltalääkkeen takia.

Jo edellisestä alberguesta tuttu nuoripari oli vetänyt sängyt yhteen ja torkkui yhteisen makuupussin alla. Sermin takana tyttö luki "iltasaduksi" kirjaa Radio four, sen jälkeen hän lauloi kaikille tuttuja kappaleita pop-musiikista oopperaan. Hollantilaismies kauempana yhtyi joihinkin lauluihin. Tämä juuri on ihanaa albergueissa! Nuoriso-osasto lähti vielä illalliselle, minä ajattelin katsoa näkemättä jääneet tv-sarjat, mutta huono wifi ei jaksanut avata niitä. Viimeinen sammuttaa valot!

Zarautz - Zumaia - Deba 23 km

Kaikki hostelin asukkaat eivät olleet vaeltajia, sen saimme kokea karvaasti yhden hoodeilla, kun keittiössä metelöitiin. Olikohan argentiinalainen Nico tuonut baariseuralaisensa sisälle kikattamaan? Yläpetini mies kävi huomauttamassa asiasta ja seurue siirtyi ulos, meidän ikkunamme taakse jatkamaan metelöintiään. Aamulla join vain respan tytön eilen antaman kapselikahvin, keräsin edelleen kosteat pyykkini telineeltä ja pakkasin rinkan.

Vaellusoppaan ohjeen mukaan vältin ensimmäisen jyrkän mäen ja kävelin aidattua kävelytietä tyrskyjä ihaillen ja vältellen Getariaan. Siellä pysähdyin maitokahville ja pääsiäisleivonnaiselle, joka harmikseni oli jo kuivahtanut ja mahdottoman makea. Seuraavan nousun jälkeen luovuin jo takistani.

Päivän vaellus oli maisemiltaan ja maastoltaan hieno, mutta taas melko raskas. Laskeuduin Zumaiaan, jonka katedraalin kellot kalkattivat yhdentoista messuun. Kävin sisällä pyytämässä leiman passiini. Nuori pappi (tms.) neuvoi minut sakastiin ja kysyi, mistä olen kotoisin.

Zumaiasta jatkui nousujohteinen reitti, jonka täyttivät sunnuntailenkkeilijät ja päiväretkeilijät.

Nää on yhtä väsyneitä kuin minä!

Retkeilyalueella oli paljon perheitä, jotkut miehet grillasivat herkullisen tuoksuisia pihvejä. Kun tervehdin vastaantulijoita "Hola!" nämä vastasivat jotain epämääräistä "Chop" tai sinne päin. Illan ravintolassani luin paperista, että se on euskaraksi "Kaixo" (kaicho).

Kyllästyin väistelemään vastaantulijoita ja valitsin toisen (merkityn) reitin. Toivoin välttäväni tällä valinnalla nousut. Vielä mitä!

Kohta näytän tältä, jos nämä vuoret pitää joka päivä ylittää. Ehkä joku vielä löytää vaalenneet luuni.. 

Olen joka päivä ylittänyt tavoitteeni perille pääsystä vähintään tunnilla. Vihdoin laskeuduin tosi jyrkkää tietä Debaan ja suoraan jollekin aukiolle. Kävelin juna-asemalle, jossa ystävällinen VR-mies neuvoi minut viereiseen Albergue Geltokiin. Näyttää joltain vanhalta asemarakennukselta. Respassa kasikymppiset vapaaehtoismiehet yrittivät parhaansa mukaan selvitä tulijoiden tulvasta. Pasajesissa tapaamani hollantilaismies tervehti minua ohimennen. Sain petini (8€), levitin sille edelleen kosteat pyykkini ja menin jääkylmään suihkuun. Onneksi ei ollut tarkoituskaan pestä hiuksia. Lähdin ulos etsimään ruokaravintolaa. Aukiolla oli vain kahviloita ja ne kolme ravintolaa joihin poikkesin, kertoivat keittiön olevan jo kiinni. Niin myös alberguen lähellä oleva, jossa söin tuoreen chorizo-pintxon nälkääni. Ruokaa saisi vasta kahdeksalta. Yritin hetken huilia, en kuitenkaan viitsinyt edes vaatteita vaihtaa. Luultavasti joudun nukkumaan tämän päivän hikistyneissä trikoissani, sillä tarjolla ei ole peittoa ja ne ovat ainoat pitkät housuni (ulkohousujen lisäksi).

No voi että! Pikkuravintola Zalburdi alberguen tien toisella puolella osoittautuikin varsin hyväksi. Ilmankos kaikki pöydät oli varattu, kun seitsemän jälkeen menin sinne päivittämään blogia. Kysyin, voinko syödä baaritiskillä, mutta henkilökunta kantoi minulle terassilta pöydän ja yhden tuolin sisälle. Kalaa ei ollut ja kana oli leivitettyä, joten tilasin possun posket. Melkein jää Tallinnan yönylisavustetut possunposket toiseksi. Meteli oli taas melkoinen, musiikki soi taustalla täysin turhaan.