Islares - Liendo (Hazas) 16,2 km

Dormiimme majoittuivat Claudia, Pavel, hiljainen omissa oloissaan pysyttelevä nuorimies ja minä. Kaikki yläpedit jäivät tyhjiksi. Naapuridormissa nukkuivat Amsterdamin poika kahden tytön (saksalaisia?) kanssa. Tilaa siis oli ja hiljaista. Hiljainen nuorimies oli illalla kirjoitellut päiväkirjaansa ja jätin hänet omaan rauhaansa. Aamulla jäimme kahdestaan keittiöön, Pavel nukkui vielä ja muut olivat jo lähteneet. Esittäydyin ja poika kertoi olevansa Italiasta, jo toinen Andrea tällä caminolla. Hän kertoi sen olevan yleinen miesten nimi. Nuorimies oli niin murheellisen oloinen, että kerroin hänelle synkästä viime vuodestani. Andrea pisti paremmaksi ja kertoi vaimonsa kuolleen, siksi hän on nyt caminolla selvittämässä päätään. Keittiössä oli tarjolla keksejä ja kapselikahvia, mysliäkin oli mutta minulla ei ollut jogurttia. Pakattuani lähdin matkaan. Nyt oli niin hyvin merkitty reitti, etten edes minä voinut eksyä.

Salmiakin voimalla eteenpäin! Riosecossa (ei ollenkaan kuiva joki) ei ole tarjolla baaria/vessaa, mutta Día siellä on. Juotavia jogurtteja ei ollut, ostin elämäni ensimmäisen kerran suklaisen proteiinijuoman (jotain liivatetta on käytetty), lämmin empanadas ja salmiakkikissoja. Näillä mennään! Jäin viereiseen puistoon syömään aamiaista ja sain seuraa isä-tytär -saksalaisista. He tekevät joka vuosi viikon vaelluksen Camino del Nortea, vähän kerrallaan. Andrea porhalsi ohi ja tervehti mennessään.

Reittiä olisi voinut lisätä neljällä kilometrillä kävelemällä vanhaa keskiaikaista tietä ja lähdinkin sinne päin (aikaahan oli), mutta harhauduin takaisin merkitylle reitille. Andrea porhalsi taas ylämäessä ohitseni. Tänään oli helppo pitää lupaukseni pysähtelemisestä, niin oli korkea ja pitkä ylämäki vuorelle. Tero Vesterisen Belgian-serkku puuskutti ohi partoineen ja jättimäisine rinkkoineen. Seuraavaksi minut ohitti Pavel, joka kysyi jatkanko tänään Laredoon. Kiitos ei, minulle riittää yksi vuoren ylitys per päivä. Kaikki muut taisivat vaeltaa Laredoon.

Saksalaisten kanssa vuorottelimme; milloin minä jäin reitin varteen huilaamaan tai ottamaan kuvia, milloin he.

Kun alamäki alkoi, minua ei pysäyttänyt enää mikään.

Kävelin puolenpäivän jälkeen Liendoon ja hetken tunsin kylmää kauhua; eihän tässä kylässä ole yhtään mitään! Suunnistin kohti kaupungintaloa, luulisi sen olevan "keskustassa". Sen vieressä on baari, josta sain lenkkiolueni. Onkohan se kylän ainoa?

Seuraavaksi kävelin kirkolle, sen lähellä on parikin baaria. Ja albergue, josta oli juuri poistumassa joku nainen. Hän kertoi oven olevan auki ja voin tehdä self service sisäänkirjautumisen. Valitsin tyhjästä dormista pedin itselleni ja kävin suihkussa.

Menin lähimpään baariin, siellä oli ruokalista seinällä ja söin omituisimman kana-annoksen ever. Hyvää oli ja ihan tarpeeksi, mutta kun kysyin jotain perunaa lisukkeeksi, setä tarjosi sipsipussia. Palasin albergueen, jonne Mila oli juuri saapunut. Yritimme molemmat tehdä check-innin, minulla se onnistui vasta neljännellä kerralla. Yhteys katkesi ennen kuin ehdin lähettää maksun (10€). Toivottavasti karhuavat jälkikäteen! Mila meni pistämään pyykkinsä koneeseen, minä nukuin päikkärit. Katsoin sängyssä Summit Suomea, kun kuulin alakerrasta ääniä. Kaksi pitkää hollantilaisnaista saapuivat puoli kuudelta aivan uitettuina. He olivat Milan punkkanaapureita Pobeñassa.

Menin kylän kolmanteen baariin, josta Mila oli juuri poistumassa. Hän sanoi, ettei sieltä saanut mitään syötävää. Näytin hänelle kirkon viereisen baarin, missä söin lounaan, mutta se oli kiinni siestan ajan. Hän kävi pikkukaupassa, minä menin siihen kolmanteen baariin päivittämään blogiani. Kahviseuraa sain kahdesta hollantilaisnaisesta. He kertoivat, että albergueen oli saapunut nainen keräämään rahat. Noh, voin jättää aamulla keittiöön kympin ja terveiseni. Ostin kaupasta juotavan jogurtin ja lisää pähkinöitä. Keittiössä tapasin hollantilaismiehen, joka oli majoittunut maannaistensa dormiin. Saimme Milan kanssa pitää omamme kahdestaan. Ilahdutin häntä vetämällä verhot kiinni ja sytyttämällä ledivaloni. Naapuridormiin oli vielä illalla majoittunut kiinalainen poika/mies (ota nyt selvää noista kuukasvoista), joka oli aloittanut Norten Ranskasta ja aikoo jatkaa Santiagoon saakka.

Pobeña - Castro Urdiales - Islares 24 km

Oli yllättävän hiljaista näinkin suuressa dormissa, tosin minunkin yläpetini jäi tyhjäksi. Ihmettelin jo aiemmin, miten isot meikkipussit ja toilettilaukut katalaanitytöillä oli, lisäksi Bea (se Katri Riihilahden näköinen Espanjan serkku) kulki aamutakki päällä dormeissa. Nyt selvisi sekin; heillä oli "torikassissa" ylimääräiset tavarat, ilmeisesti onnistuivat jotenkin lähettämään sen eteenpäin.

Alexandra, Bea ja heidän guardian Angel. 

Söin aukion baarissa kunnon aamiaisen, kun tiesin mäkiä olevan taas edessä. Baarista lähti Tero Vesterisen näköinen mies hirmuisen kokoinen rinkka selässään. Yritin katsoa, mihin päin mies jatkaisi, mutta hänkin näytti pyörivän aukiolla. Kun itse lähdin, kävin alberguen lähellä ja löysin ensimmäiset caminomerkit (ihan eri suunnasta mitä oletin).

Alkoi nousu kaunista metsäpolkua. Juuri, kun ajattelin kaivaa arskat rinkasta, alkoikin sataa ja laitoin sadeviitan päälleni.

Onneksi en eilen jatkanut Ontóniin, vaikka aikaa ja voimia olisi riittänytkin. Siellä ei ollut kerta kaikkiaan yhtään mitään, alberguekin näytti suljetulta. Kirkkokin oli kiinni, joten jäin ilman leimaa. Siinä ihmetellessäni hollantilainen pitkä-Claudia sai minut kiinni. Kerroin ohittaneeni tarkoituksella vuorille johtavan polun vähän aikaa sitten, koska haluan nousta tietä pitkin hieman loivempaa mäkeä. Hän kääntyi ympäri ja lähti vuorille. Ontónin jälkeen saavuin Cantabrian maakuntaan, Baskimaa jäi taakse.

Mioñoon tullessani olin viluissani ja reisistä alaspäin aivan märkä. Vaihdoin oluen brandykahviin, Claudia saapui paikalle, hetken kuluttua katalaanitytöt suojelusenkelinsä kanssa. Claudia kertoi pysähtyvänsä Castro-Urdialesiin vain lounaalle ja majoittuvansa Islares Hosteliin. Vaihdoin suunnitelmaa ja päätin jatkaa viisi kilometriä pidempään mitä oli tänään tarkoitus, onhan se pois huomisesta.

Hain leiman kaupungintalolta, eteisessä istui Joulupukki reessään. Sihteeri ei ymmärtänyt, kun sitä hänelle hämmästelin.

Metsäreitti vaihtui välillä maantiehen ja tietöihin. Castrossa näin vain yhden camino-merkin maassa, kun kävelin kaupungin läpi. Toisen kerran alkoi sataa, kun lähestyin Cerdicoa. Toivoin pääseväni siellä vessaan ja vaikka oluelle, olinhan jo lähellä määränpäätäni. En nähnyt edes karttaan merkittyä kirkkoa. 

Tästä puuttuu vain rantabaari ja reggae! Onneksi en saanut sitä olutta, sillä reitti jatkui kivistä polkua, jossa sai olla väsyneillä jaloilla tosi varovainen.

Maisemat sen kun komistuivat, kun polku läheni rantajyrkännettä. Nyt sai olla tarkkana, sillä laitumella sijaitseva polku oli miinoitettu lehmänläjillä ja lampaiden papanoilla.

First things first! Juuri ennen kääntymistä hosteliin oli Taberna Elisan mainos, käännyin toiseen suuntaan 100 metriä ja jäin ulos aurinkoon oluelle, samalla kuivattelin kosteaa takkiani.

Islares Hostel onkin täysin self service. Lähetin aamupäivällä varauksen sähköpostilla, mutta siihen ei kukaan vastannut. Kun ihmettelin lukitulla ovella, joku asukas kehotti soittamaan ovessa olevaan numeroon, siellä pyydettiin tekemään on-line sisäänkirjautuminen. Maksettuani majoituksen (25€) saisin ovikoodin. Samassa espanjalaispoika, se Amsterdamissa asuva, avasi oven ja kehotti tulemaan sisälle. Hänen mielestään minun on aivan turha maksaa mitään, hän voi antaa minulle oman koodinsa käyttööni. Ei nyt sentään! Jätin kengät ulos tuulettumaan ja hain oman, numeroidun alapetini. Liettualainen Pavel oli jo kotiutunut. Kävin suihkussa, samalla pesin sukat ja alusvaatteet, jotka voi viedä (taas ovikoodilla) takapihalle kuivumaan. Claudia saapui, hän oli päivällä pysähtynyt Castroon lounaalle. Ja kavunnut tietenkin kaikki vuoret. Joku tyttö kyseli, mistä olemme tänään aloittaneet. Niinpä! Katsoimme Pavelin kanssa toisiamme, minun oli pakko kaivaa blogi puhelimesta, että sain tarkistettua viime yön sijainnin. Paikka vaihtuu joka yö, niin eihän noita kukaan muista.

Suihkunraikkaana kävelin Taberna Elisaan, vaikka arvasinkin, ettei sieltä tähän aikaan ruokaa saa. Otin russiansalaatin ja oliivit tapaksina ja palasin kämpille.

Muut jäivät syömään omia eväitään (Claudia oli käynyt Castrossa kaupassa, kun joku oli kertonut hänelle, ettei täällä ole muuta kuin bensa-asema), kun lähdin vielä illalla kannattamaan Elisaa kolmannen kerran. Ei ollut nälkä, mutta jotainhan kai pitää syödä. Tilasin mix salaatin, nyt muistin pyytää etikat ja öljyt erikseen. Keräsin pyykkini takapihan narulta, eivät olleet yhtään ehtineet kuivua. Hain kaapista peiton itselleni, yhdeksältä kaikki olivat jo punkissaan. Monta petiä jäi tyhjäksi, useimmat olivat menneet kunnalliseen albergueen (donativo). Meren tyrskyt kuuluivat sisälle saakka. Tai sitten se oli ilmastointi.

Portugalete - Playa La Arena - Pobeña 14 km

Hiljaisista hiljaisin dormi, lauantai-illasta huolimatta ulkoakaan ei kuulunut mitään ääniä. Silti (vai siksi?) nukuin taas huonosti. Täytyy alkaa nukkua päikkäreitä, ettei univelka ala kasvattaa korkoa.

Päivämatkani olisi tänään varsin lyhyt, ilman jyrkkiä mäkiä. Toisaalta ilman mitään palveluitakaan. Keittiössä oli tarjolla teetä ja pakattuja sitruunapullia, eipä tarvitse lähteä etsimään avointa kahvilaa.

Sade lakkasi kahdeksalta kun lähdin. En nähnyt alberguen ulkopuolella yhtään keltaista nuolta.

Kävelin kaupungin läpi (jopa liukuportaita ylämäkeen) ohitin hautausmaan ja kuljin puiston läpi. Kaksi ranskalaisnaista ilmestyi edelleni ja lähdin seuraamaan heitä.

Noin neljä kilometriä käveltyäni näin ensimmäiset caminomerkit. Jätin enemmän välimatkaa ranskalaisiin. Toisen poika asuu Helsingissä tyttöystävänsä kanssa. Koko matka oli kivettyä tai asvaltoitua kävely/pyörätietä. Fillaristit olivat hurjapäitä; polkivat ylämäet täyttä vauhtia eikä alamäissä jarruteltu. Ei ihme, että tien varrella on muistutuksia kuolleista.

Yhdessä kohdassa oli valintatehtävä; jatkaako vielä 11 km asvaltoitua tietä fillaristien kanssa vai kääntyäkö kivettyä keskiaikaista tietä alaspäin nelisen kilometriä. Sitä puuskutti ylös lenkkeilijä, joka kertoi tien vievän suoraan Playa La Arenalle. Huikkasin nyt perässä tuleville ranskattarille, että mennään tästä.

Rannalla tuuli jäätävästi, mittari näytti +12-13 astetta. Hain baarista leiman ja kävin vessassa. Matkaa oli enää pari kilometriä ja mietin, pitäisikö jatkaa seuraavaan kylään. Siellä on opaskirjan mukaan vain kalliita majoituksia eivätkä seuraavatkaan päivämatkat ole kovin pitkiä, joten pidin kiinni suunnitelmastani.

Saavuin Pobeñaan ennen puoltapäivää, albergue aukeaisi vasta kolmelta. Taivas selkeni ja kylä näytti varsin mukavalta, ainakin baareja on kiitettävän paljon 

Menin Mugārriin kuluttamaan aikaa kahden pintxon ja viinilasillisen verran. Kävelin albergueen, jonka aurinkoisella takapihalla pesin päivän pyykit. Paikalle marssi Carlos, joka jäi etupihalle istumaan kanssani ja tarjosi oluen. Hän on aloittanut pyhiinvaelluksensa Roomasta!

Siinä auringossa istuessamme saimme seuraa; 25v espanjalainen nuorimies (asuu Amsterdamissa), valkovenäläinen Mila ja liettualainen Pavel. Vähän ennen kolmea vapaaehtoismies tuli päästämään meidät sisälle, olin jo valmiiksi vaihtanut varvastossuihin ja tuulettanut vaelluskenkäni. Yllättäen Carlos jatkoi matkaa, hän oli vain käynyt kirkossa ja pitänyt paussin. Pääsin ensimmäisenä majoittumaan ja valitsemaan petini (donativo). Sain kertislakanan ja nappasin kaapin päältä peiton sänkyyni. Kävin suihkussa ja pesin loputkin pyykkini. Yritin nukkua, mutta äänistä päätellen opastettu ryhmä ranskalaisia oli kirjautumassa sisään. Menin aurinkoiselle terassi-aukiolle lukemaan, katalaanitytöt istuivat siellä edelleen herraseuransa kanssa. Luulin heidän jatkavan johonkin eteenpäin, mutta istuttuaan tuntitolkulla terassilla he päättivät myös jäädä yöksi.

Alberguen seinässä oli mainos pyhiinvaeltajien menústa. Seitsemältä menin Gurutz Etxeraan ja tilasin menún, joka sisälsi hyvän sopan, salaatin, kasvisriisin ja ranet. Lammas oli yllättäen loppu (tuollahan niitä on rinteet täynnä) ja se vaihtui kaniin. Hintaan sisältyi myös leipäkori ja yksi juoma. Pyysin ei-jääkaappikylmän punaviinin ja sitä saa mitä tilaa; pullollinen hyvää, täyteläistä punkkua. Nyt ei ollut juomapulloa mukana ja olikin jo turhan myöhä ottaa omia eväitä. Tarjosin viiniä naapuripöydän vaeltajille, mutta eivät huolineet. Brittipari ja huikean pitkä hollantilaisnainen ovat hekin majoittuneet albergueen. Satoi kun lähdin ravkntolasta, onneksi olin kerännyt pyykit pois narulta.

Bilbao - Portugalete 18 km

Portugalette, kuulostaa joltain portugalilaiselta leivonnaiselta. Olin jo etukäteen päättänyt, että ohitan ensimmäisen kukkulan maantietä myöten. Sitä puolsi sekin, että tälle päivälle luvattiin sadetta. Toisaalta päätöksen teki joku muu taho puolestani, sillä kadotin caminomerkit taajaman ulkopuolella. Laskeuduin joenvarteen ja kävelin sitä myöten kohti telakkaa, kunnes kiinalaisen näköinen pieni mies neuvoi minut nousemaan sillalle ja siitä Barbakaldoon.

Lähdin niin aikaisin liikkeelle, että Bilbaon kahvilat olivat vielä kiinni. Lasiovien takaa näin, kun myyjät nostivat tuoreita leivonnaisia ja patonkeja hyllyihin. Barbakaldossa pysähdyin aamiaiselle (3,20).

Voisivat tulla Bilbaosta tänne katsomaan, miten caminoreitti merkitään! Melkein joka toiseen tolppaan on maalattu keltainen nuoli.

Satoi, ei satanut, satoi, ei satanut. Suojasin rinkan sadesuojalla, viitalle ei ollut tarvetta.

Jatkoin joenvartta, kunnes nousin Sestaoon. Mukavan oloinen kaupunki.

Ja mitkä hinnat! Tänne pitäisi tulla kavereiden kanssa. 🍻🍻🍻🍻

Näin!

Bar el Faro, reissun parhaat pintxot! Alkoi sataa, kun laskeuduin Portugaletaan. Kohdallani hiljensi kaksi poliisiautoa, he turvasivat Pyöräilevää joukkoa, joka osoitti mieltään Palestiinan puolesta. Ajattelin, että pääsen majoittumaan vasta kolmelta ja kulutin aikaa sateelta suojassa pintxoista nauttien. Kahden hoodeilla kävelin albergueen ja siellä oli jo porukkaa sisällä. Säästin 6€ kun en varannut paikkaa etukäteen Booking.comin kautta.

Albergue Bide-Ona. Silitetyt lakanat, peitto, naisten dormi, naisten kylppäri (20€). Pedissä ei ole lukuvaloa, joten pokkari pysyy rinkassa. Jaoin pesukoneen (3€) ja kuivurin (3€) kahden saksalaisen kanssa. Pojalla tosin oli suurin pyykkikasa, tytöllä ja minulla vain sukat ja alusvaatteet. 

Suihkun jälkeen en saanut unta, luin uutisia ja päätin lähteä syömään, vaikka arvasinkin, että ennen kahdeksaa ei mistään saa kunnon ruokaa. Löysin hauskan Tābernā Unāin, jossa söin kanacaesarin. Siellä olivat myös albergueen majoittuneet katalaanitytöt, joita paikallinen Valentino yritti kovasti kosiskella.

Illalla katsoin Summit Suomi 6-osan. Siihen verrattuna Camino del Norte on piis of Kake.