Sarajevo, hyvin tarkenee!

Aamulla ei ollut tarjolla kuin kahvia ja jogurtit. Tarkoitus oli hakea leipomosta täytetyt sämpylät matkalle mukaan, mutta kun kerroin, kuinka hankalaa aidatulle bussiasemalle on päästä, päätimme jättää eväät ostamatta ja menimme suoraan asemalle. Siellä jo pakattiinkin laukkuja Sarajevon bussiin, meidät ohjattiin etupenkkiin kenenkään edes katsomatta nettilippujamme, kun huomasivat Hannun kulkevan kyynärsauvoilla (itse asiassa ne olivatkin meille lippuihin merkityt paikat). Reitti seuraa pitkän matkaa Neretvaa, kunnes joki jää jonnekin alemmas. Rinteistä näkee, että täällä ei ole satanut aikoihin, kaikki on aivan kuivaa ja kuollutta. Motoristeja tuli paljon vastaan, samoin meitä ohittavia. Matkalla pysähdyttiin pari kertaa, perillä olimme noin tunnin aikataulusta myöhässä. Onneksi oli päiväsaika eikä mihinkään kiire. Ehdotin, että selvitämme heti jatkoyhteydet ja saimmekin bussiliput keskiviikolle suoraan Gradaciin. Ja sain ne maksettua kortillani! Viimeinenkin taksi oli lähtenyt, hetikös siinä oli yksi epävirallinen "taksi", joka lupasi viedä meidät majapaikkaamme 15 markalla. Maksoin 20:lla ja sain takaisin kaksi "euroa", mitä lie pennyjä varustettuna Ellun kuvalla. Mutta hyvästä tarinasta kannattaa aina maksaa vähän, vai? Majoituimme vanhastaan tuttuun Apartments Dijanaan (omistajan kanssa sovittu hinta 90€/3 yötä), kävin vessassa ja lähdin vanhaan kaupunkiin vaihtamaan lisää valuuttaa. Treffit teimme katedraalin eteen, mutta pitkään sain odottaa Hannua, sen verran on mäkinen maasto. Otimme Tompat Caffe Terrazan terdellä ja lähdimme syömään.

Vähänkös ollaan taas tylsiä? Samalle terdelle oluelle ja samaan paikkaan syömään kuin ennenkin. Tosin edellisestä kerrasta on jo seitsemän vuotta.

Syötyämme hyvät kylmät annokset Hannu lähti kämpille ja minä etsimään sitä ainoaa ruokakauppaa, jonka tiedän tässä kaupungissa. Tietenkin se oli kiinni, onhan sunnuntai. Jatkoin eteenpäin ja kysyin poliisilta jotain food shoppia/markettia, ei tiennyt. Löysin Konzumin, kiinni. Löysin pikkukaupan, jossa myytiin lähinnä kalliita juomia. Se sai kelvata, ostin juotavat jogurtit, mehua ja valkkarin ("tottakai kortti kelpaa!" vaan ei kelvannutkaan). Jos joku uskaltaa valittaa, saa itse lähteä ostoksille. Hannu oli vasta puuskuttanut pihalle, kun palasin. Kävimme suihkussa, kotiuduimme ja huuhtaisin alusvaatteeni. Ei todellakaan jaksettu enää lähteä minnekään pimenevässä illassa. Iltarukoukset kuuluvat täällä kauempaa kuin Mostarissa, mutta nyt ei ole liikenteen melua häiritsemässä. Tätä varten halusin palata Bosnia & Hertsegovinaan; että saan kuulla nämä rukouskutsut. Noh, minun suunnittelemani reissu, taas täynnä haasteita; pitkät siirtymiset, eri valuutta, pankkikortti ei kelpaa jne. Sitä saa mitä tilaa!

Maanantai oli pilvinen päivä, sopiva ilma kävelylenkille. Aloitin aamun käymällä lähikaupassa (jonne kelpasi pankkikortti). Olen ennenkin todennut, että olisi hyvä käydä pikkulenkillä jo ennen aamukahvia, mutta sitä ei tule tehtyä kuin Lohjalla, kun olen koiravahtina. Aamiaisen jälkeen lähdin tutulle lenkille; nousin ajotietä pitkin Yellow Fortnessille, josta on hieno näköala alas kaupunkiin, viereisille vuorille ja suurelle muslimihautausmaalle.

Poikkesin rappuja pitkin pikkukujille ja nousin ylemmäs White Fortnessille, joka ei ollut vielä auki. Tuskin olisin sisälle mennytkään, tarkoitushan oli vain lenkkeillä. Laskeuduin takaisin kylään, jossa tuntui olevan enemmän kauppoja - varsinkin hedelmä/vihannesmyymälöitä - kuin alakaupungissa. Ennen keskustaa poikkesin hautausmaalle, jossa suurin osa haudoista on Balkanin sodan jäljiltä.

Meille on jo muodostunut muutama treffipaikka Sarajevossa. Hannu odotti minua pulujen saartamana Baščaršija-aukiolla. Laskeuduin sinne hautausmaalta mukavien kahviloiden ohitse.

Kävimme Terrazassa Tompalla. Eilen tarjoilijatyttö pyysi minua toistamaan, kun luin suomeksi wifin salasanan (pitkä rivi numeroita). Hän väitti sen kuulostavan laululta. Joku muu on sanonut jossain samaa, vaikka se meistä kuulostaakin uskomattomalta.

 

Hannu lähti edeltä köpöttelemään tuttuun (vaikkei hän muistakaan käyneensä siellä) Restoran Galijaan, joka sijaitsee kotikatumme päässä. Matkalla en nähnyt Hannua missään, itselleni olin valinnut Maps.meen reitin. Sain odottaa häntä tovin jos toisenkin (kirsikkarakin verran), ennen kuin hän saapui. Olimme etukäteen tutkineet listaa ja aamun kauppareissulla vielä varmistin, että korttimaksu käy. Jaoimme merellisen pizzan ja kolme kana-sienitäytteistä pikkupiirasta, joista yksi lähti mukaan iltapalaksi. Suihkun ja huilin jälkeen vietimme illan kirjoja lukien ja musiikkia kuunnelleen. Välillä piti laittaa (Ylen) radio kiinni, että kuulin rukouskutsut avoimista ikkunoista.

Syyskuun kirjoja;

Michael Cunningham "Päivät". Koronavuodet 2020-2021. Niin kummallista aikaa. Isabel, Dan ja heidän lapsensa Nathan ja Violet elävät varsin tyydyttävää perhe-elämää. Yläkerrassa asustaa Isabelin veli Robbie, joka on hylännyt lääketieteen opiskelut ja toimii opettajana. Hänestä on iso apu ja turva perheen lapsille, mutta aikuisen miehen on aika muuttaa omilleen, että Nathan saa yläkerran itselleen. Isän ennakkoperinnön turvin Robbie matkustaa kuudeksi viikoksi Islantiin vuoristomökkiin miettimään tulevaisuuttaan. Koronavirus estää paluun Amerikkaan ja tietämättään hän on saanut jo ennen lähtöä virustartunnan. Korona muuttaa koko perheen ja sen dynamiikan. Mikään ei enää palaa entiselleen.

Mostar, BiH

Tulikin pitkä matkapäivä. Lähdimme Željkan luota jo ennen kahta ja olimme bussiasemalla ajoissa odottamassa 16.00 lähtevää bussia, joka saapui vasta 17.30. Kuski kehotti Hannun menemään keppeineen takaovesta ja saimme kahdestaan käyttöön koko alakerran looshin, muut matkustajat kiipesivät yläkertaan. Vain baari puuttui! Seuraavaksi jumitettiin rajalla, siinä meni toiset puolitoista tuntia. Ennen tullipoliisit ovat tulleet bussiin pistoolit vyöllä keräämään passit. Ilmeisesti nykyisin on vähemmän virkailijoita ja matkustajat menevät jonossa näyttämään passinsa ja kuvauttamaan naamansa. Paitsi me kaksi. Ilmeisesti suomalainen passi on edelleen niin vahvassa maineessa, että meidän naamakuvia ei tarvittu. Mutta saatiin leima passiin! Se on harvinaista herkkua. Kun vihdoin jatkoimme matkaa, ei ajettu kuin hetken ja oli paussin paikka jonkun leipomon kohdalla. Vielä kurvattiin jollekin bussiasemalle noutamaan yksi matkustaja kyytiin. Kun vihdoin pääsimme Mostariin, kello lähenteli yhtätoista ja ehdimme juuri tilata oluet bussiaseman baarista, kun sekin meni kiinni. Emäntämme oli jättänyt avaimen oveen, joten hänen ei tarvinnut vaivautua paikalle öiseen aikaan.

 

Odottelin Zenaidaa aamulla saapuvaksi, ennen kuin lähdin kauppaan. Kun häntä ei kuulunut, laitoin viestin ja ihmettelin, missä hän viipyy. Pahoitteli, kun hän oli unohtanut ilmoittaa, että auton kanssa on ongelmia, mutta äiti saapuu myöhemmin. Jätin tasarahan (112€) Hannulle ja kävelin Konzumiin. Olimme laskeneet, että maksamme Bosnia & Hertsegovinan majoitukset euroilla ja käytämme muuten pankkikorttia. Eipä yhteiskorttimme kelvannutkaan kauppaan, eivätkä eurot. Palasin tyhjin käsin kämpille ja lähdimme pankkiin vaihtamaan valuuttaa. Jatkoimme sillan yli kroaattipuolelle, hain leipomosta burekit ja istuimme kahville.
 

Seutu vehreine puineen tuntui tutulta ja löysimmekin Caffe Moccan ja istuimme päiväoluelle.

 

Kahvilasta lipsuttelimme vanhan kaupungin liukkaille mukulakivikaduille, Hannu palasi vanhan kaupungin läpi kämpille, minä jatkoin seuraavalle sillalle, josta saa parhaat kuvat Stari Mostista. Miehet eivät enää hyppää Neretvaan sillalta (ehkä joessa on vettä siihen liian vähän), vaan heille on rakennettu matalampi hyppyteline. Ei mitään vaarantuntua enää ilmassa! Kävin kävelykadun ruokakaupassa, mutta kortti ei kelvannut sinnekään. Kohta on nekin käteiset käytetty. Kotimatkalla tuli mieleen, että vika on (käteis)kortissa ja kämpillä käytyäni menin uudelleen Konzumiin testaamaan oman Mastercardini. Johan kelpasi! Päätin ostaa Sarajevon bussiliput valmiiksi sunnuntaille, mutta bussiasemalle kelpasi ainoastaan käteinen. Uskomatonta!

Ukkonen rymisteli ympärillä, mutta luvattua sadetta ei tullut. Kävin suihkussa, kello oli jo niin paljon, ettei kannattanut enää nukkua päikkäreitä. Olimme molemmat bonganneet kotikadun varrella olevan Pizza Napolitanon, johon menimme illan tullen syömään. Epäilin, että nettikuvat salaateista ja pizzoista ovat liioiteltuja, mutta niin taas syötiin liikaa, kun tasasimme tonnarisalaatin ja bbq-kanapitsan (viinin kanssa 40 markkaa/20€, vain käteinen). Olimme illan ensimmäiset asiakkaat, hetken kuluttua toiseen pöytään istui pariskunta, joka osoittautui suomalaiseksi. Omatoimimatkaajia hekin!

Lauantai oli pilvinen päivä, hain meille leipomosta burekin aamiaiseksi. Hannu varasi bussiliput huomiselle Sarajevoon. Kahvit juotuamme laitoin tossut jalkaan ja lähdin kävelemään. Sovimme, että kumpikin syö mitä syö ja maksaa omilla korteillaan, jos vain mahdollista. Käväisin kävelykadun varrella pienellä muslimien hautausmaalla.

Käveltyäni vanhan kaupungin ympäri kävin kroaattipuolen keskustassa, mutta liikenteen melu oli niin kova, että palasin nopeasti pienemmille kaduille ja kujille. Tein empiiristä tutkimusta; kaupungin ainoa tummaa olutta tarjoava paikka taitaa olla Kaffe Mocca. Istuin sen terassille lukemaan mukana kulkevaa kirjaa. Samalla ehdin kuunnella puolenpäivän ja yhden rukouskutsut, jotka kantautuivat läheisestä minareetista.

Hindin Han on yksi harvoista Mostarin ravintoloista, joka ilmoittaa kelpuuttavansa maksukortin. Ilmankos olen käynyt siellä usein. Niin nytkin. Tällä kerralla en tilannut täytettyjä, vaan grillatut mustekalat. Suosittelen! 

Tänään sillalla olikin joku hyppäämässä jokeen. Jatkoin kämpille kävelykatua pitkin väistellen turistiryhmiä.

Kuten arvasin, Hannu oli syönyt vain jonkun sämpylän (tällä kerralla hänen korttinsa ei kelvannut kaupassa). Suihkun ja hetken huilin jälkeen annoinkin vaihtoehdot; joko haen kaupasta jotain tai menemme jonnekin syömään kevyesti. Päädyimme jälkimmäiseen ja kävelimme Pizza Napolitanoon jakamaan hyvän tonnarisalaatin. Seuraksi saimme neljä eri kokoista kissaa. Ja ranskalaisen pariskunnan viereiseen ulkopöytään.

Huomenna Sarajevoon! 

Yle Areena -suositus; Keinaan, mee takas Somaliaan! 

Dubrovnik

Olimme sopineet Viktorin kanssa, että hän heittää meidät juna-asemalle, ettei Hannun tarvitse köpötellä keppeineen. Olimme hereillä jo ennen viittä ja ehdin keittää kahvit ja söimme aamiaisen, ennen kuin kuskimme saapui. Viktor veikin meidät pyytämättä lentokentälle asti. Saimme lennolla hyvät paikat, rivin yksi istuin jäi tyhjäksi. Perillä ostin liput shuttlebussiin (2×10€), joka lähtikin sopivasti hetken kuluttua. Matka tyssäsi pari kilometriä ennen Cruzia, kun punainen Mersu törmäsi bussiimme. Naiskuski, totesi Hannu. Osa matkustajista lähti kävellen jatkamaan matkaa, meillä ei ollut mihinkään kiire ja jäimme odottamaan korvaavaa bussia. Hannun ehdotuksesta menimme (taas!) syömään bussiaseman lähellä olevaan Pizzeria Piccoloon. Jaoimme seafoodrisoton (ei edelleenkään maistunut miltään) ja čevapit. Ostimme bussiasemalta valmiiksi muutamat lähiliikenteen liput (1,73€/kpl) ja lähdimme seuraavalla sopivalla bussilla Nunciataan.

Željka oli lepäämässä, kun laskeuduimme portaat hänen kotiinsa. Ja laihtunut entisestään! Hänen ystävänsä olivat järjestäneet viikonloppuna yllätyskutsut, koska Željka on syntymäpäivänään sairaalassa Zagrebissa. Kutsujen jäljiltä saimme kirsikkakakkua ja suklaa-kookospaloja. Hannu sai ottaa käyttöön upouuden mutteripannun, josta kieltämättä tuli parempaa kahvia kuin emännän "turkkilainen" sumppi. Ulkona oli tukahduttavan kuuma, sisäilmaa viilensi ilmastointi. Menimme kaikki päikkäreille, sen jälkeen tein pienen kävelylenkin lähikauppaan. Noustessani raput ylös kämpille naapurin arka resquekoira haukkui minut ensin, mutta ilmeisesti (tulkintani mukaan) tunnisti minut ja jäi jalkoihini makaamaan, kun silitin ja juttelin hänelle. Laitoin rosén pakkaseen, kävin suihkussa ja vietimme illan kolmistaan nauttien jonkun ystävän tekemää feta-pinaattipiirakkaa. Ennen kuin Hannu vetäytyi nukkumaan, istuimme hetken terassilla. Ilmakin oli viilentynyt sopivaksi, about +25. Jäin vielä Željkan seuraksi, minä luin ja hän katsoi Poirotia telkkarista.

Tiistaillekin luvattiin hellettä ja harkitsin uimaan menemistä, mutta jätin sen rantakohteisiin. Aamiaisen jälkeen laskeuduin raput alas satamaan ja lähdin kävelemään Babin Kukin ympäri.
 

Löysin monta hyvää uimapaikkaa, joissa oli raput mereen ja rannalla suihku. Huomenna pitää varustautua uikkareilla.

Hannu oli tullut bussilla alas satamaan ja istui puistossa lukemassa kirjaa, kun palasin kävelylenkiltäni. Teimme treffit Zrinskiin ja söimme samat eväät kuin ennenkin; kanatortillat ja Caesarsalaatti kanalla. Ihmisiä kulki molempiin suuntiin laukkuja vetäen tai rinkkoja kantaen, toiset vasta saapuneet, toiset menossa bussiasemalle tai satamaan. Kävin kaupassa ja hain Željkalle apteekista tilaamansa voiteet. Kun lähdin nousemaan rappuja ylös Nuncijataan, ripotteli hetken vettä. Kävin suihkussa ja huuhtaisin päivän pyykit. Ehdin jo huolestua, kun Hannua ei kuulunut, vaikka hän tuli bussilla. Ilmeisesti netin aikatauluihin ei kannata luottaa.

Illalla pääsimme vilkuttamaan Željkan veljelle Amerikoihin, kun hän soitti jokailtaisen puhelunsa. Pääsin myös auttamaan Željkaa siirtämään tavaroita yläkerran varastoon. Hänen liikkumisensa on kivuista huolimatta parantunut viime vuodesta, mutta kantaminen ei onnistu kun hän ottaa rapuissa kaiteista tukea.

Aamupäivällä roudasin vielä jotain Željkan pakkaamia pahvilaatikoita yläkerran varastoon, sen jälkeen puin uikkarit vaatteiden alle ja laskeuduin raput alas satamaan. Kävin kukkakaupassa kysymässä ruusuja, mutta siellä ei myyty mitään leikkokukkia. Torilla oli vielä yksi kimppu valkoisia ruusuja, tuskin niitäkään on enää iltapäivällä, kun palaan uimareissulta. Niiden sijaan ostin Željkalle kahta sorttia teippiä, kun hänellä näyttää sitä kuluvan. Kävelin samaa reittiä kuin eilen ja huomaamatta yhtä sementtiporrasta lankesin polvilleni. Taas on polvet ja kämmenet ruvella! Huuhtaisin ne merivedellä ja jatkoin viimeiselle rannalle, jossa oli portaat mereen. Aivan liian lämmintä vettä minulle! Kun polvi vielä vuosi verta, kävin toisenkin kerran uimassa.

Teimme taas treffit Zrinskin terassille, jossa otimme oluet. Lounaan söimme tien toisella puolella, Poratin terassilla. Halusin nyt kunnon ruuan, ettei tarvitse enää illalla syödä mitään. Grillattu kana oli sinänsä ihan hyvä, mutta olen ennenkin todennut, ettei minun kannata tilata reissuilla pastaa, risottoa tai kanaa, kun teen itse maukkaampaa. Ehdin taas kävellen kotiin ennen Hannua, joka jäi odottamaan bussia Nunciataan. Kävin suihkussa ja ehdin ottaa puolikkaan oluen, ennen kuin Hannu saapui. Päikkäreiden jälkeen lupasin odottaa Željkan kanssa niin kauan, että espanjalaiset vieraat saapuisivat. He olivat vuokranneet auton Splitistä ja kyselivät, kauanko kaupat ja ravintolat ovat auki. Voi näitä turisteja! Eivätkö he voi matkalla tänne pysähtyä ostoksille ja syömään? Tuloaika siirtyi ja siirtyi, joten ehkä he olivatkin tehneet niin. Menin ylös varaamaan heille parkkipaikan (tuolilla) ja odotimme vieraita saapuvaksi. Kaksi pariskuntaa (Madrid ja Toledo), olivat otettuja vähäisestä espanjankielestäni. Željka esitteli heille huoneiston ja jätimme pariskunnat kotiutumaan. Loppuillan istuin Željkan kanssa katsoen telkkarin kokkiohjelmia. Jossain naapurissa vietettiin railakkaita polttareita.

Aamulla keräsin liinavaatteet pois sängystämme ja pakkasin laukkuni. Hyvästelimme Željkan ja pahoittelin, ettemme voineet olla enempää avuksi. Hän puolestaan harmitteli sitä, ettei ollut vuosia sitten tarttunut tarjoukseemme tulla luoksemme Vantaalle. Nyt se on auttamattomasti myöhäistä, kun sairaus on edennyt. Menimme kahden jälkeen bussilla alas ja lounaalle Bistro 49:ään. Annoin vielä kanalle mahdollisuuden ja se kannatti; Bistron teryakikana oli varsin maukas.