Vuosien varrella (ja varsinkin kuluvana vuotena) olen
löytänyt yhtä ja toista. Johtunee siitä, että kävelen paljon. Voin nyt todeta,
että näistä löydöistä saa itselleen korkeintaan hyvän mielen, muuten ne tuottavat
vain vaivaa ja kuluja.
Olen noukkinut maasta ihmisten pudottamia seteleitä ja
palauttanut ne omistajalleen, olen löytänyt mm. puhelimen, matkakortin ja lompakon,
jonka sisältönä oli kortteja ja luultavasti myös käteistä rahaa (en luvatta velottanut löytöpalkkiota, katsoin vain omistajan nimen). Löysin lompakon juna-aseman fillariparkista, yritin juosta junan perään, mutta se ehti lähteä.
Toimitin löydökseni HSL:n löytötavaratoimistoon ja ilmoitin omistajalle, mistä
sen voi hakea. Luultavasti pelastin neidin viikonlopun, sanoi hän sentään
kiitos.
Puhelimet löytävät kotimaassa helposti omistajansa, kun katsoo ensin
yhteystiedoista kohdasta Ä; äiti. Löytämääni matkakorttiakaan en kehdannut
kotimatkallani käyttää, vaikka siinä olikin arvoa jäljellä. Soitin HSL:n
palvelupisteeseen, joka sulki kortin. Seuraavan kerran keskustassa käydessäni
toimitin kortin sinne.
Ulkomailla en löydä juuri mitään, sillä katselen maisemia
tai rakennuksia ”linssin läpi” kuvakulmia etsien. Sen sijaan Hannu ja Anna löytävät
irtonaista rahaa, jonka voivat pitää itsellään, kun ketään potentiaalia omistajaa
ei näy. Kerran löysin Montenegrosta jonkun aution puistoaukion kivetykselle
unohtuneen kännykän. ”MAMA” soittaa! Umpiummikkona en arvannut vastata ja
pelästyttää mammaa, vaan annoin puhelimen vastaani kävelevälle paikalliselle pariskunnalle.
Ennen joulua löysin avainnipun, josta olen nyt ilmoittanut
kahdelle huoltoyhtiölle ja läheiselle ravintolalle. Löytötavaratoimisto on ulkoistettu
jonnekin Helsinkiin ja sinne soittaminenkin maksaa. Taidan tipauttaa avaimet
Tikkurilan poliisilaitokselle, kysyköön omistaja niitä sieltä.
Ja tästä lähtien aion katsella vain puiden latvoja tai jättää
tavarat (irtoseteleitä lukuun ottamatta) jonkun muun vaivaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti