Olin ajatellut, että aloitan jouluvalmistelut Tallinnan reissun jälkeen. Käsi ei anna myöten siivoamiselle, joten tein liköörinteosta jääneistä kirsikoista hilloa. Kuivattuja sieniä ja hilloja voi antaa joululahjaksi, tänä vuonna en aio lahjoja juurikaan ostella. Rahaa meni jo uuteen telkkariin ja auton vuosihuoltoon. Harmi, etten ostanut kanervia terassille samaan aikaan kuin haudalle. Nyt niitä ei myydä enää missään. Onneksi sain hoidettua kukkapenkit ja istutettua kukkasipulit.
Joulumyyjäiset alkoivat jo marraskuun puolivälissä, niistä poikkesimme Rekolassa. Myynnissä oli mm. Viipurin löytökoirien hyväksi neuleita ja Rekolan Panimon kahvia.
Kalaa teki taas mieli ja paistoin kuhafileet salaattipedille. Lauantai oli niin hämärä päivä, että sytytimme valkoiset paperitähdet makkarin ja olkkarin ikkunoihin. Illalla varasimme majoitukset kevään Andalusian reissulle.
Sunnuntaina oli ensifreffiemme vuosipäivä. Annoin Hannulle lahjaksi kolme yötä Tallinnassa joulukuussa, hän saa hoitaa laivamatkat. Oli kaunis ilma, ja vaikka talven sienikiintiömme onkin jo täynnä, lähdimme lähimetsään keräämään suppareita. Pieniä olivat, ilmeisesti isot on jo kerätty. Toisaalta se takaa sienisadon lumentuloon asti. Osan tuoreista sienistä lisäsin chorizo-papusoppaan (kuten myös viimeiset lipstikat pakastimesta), loput menivät kuivuriin.
Hannu sai kortisonipiikin rasituksesta kipeytyneeseen oikeaan käteensä, minä vedän edelleen Ibumaxia ja Panadolia. En ole eläessäni syönyt niin paljon särkylääkkeitä kuin viimeisen kuukauden aikana. Onneksi ei ole verikokeita tiedossa ennen kevättä, maksa-arvot huitelevat taatusti taivaissa. Hannu ripusti terassille lisää ulkovaloja, siihen vedoten laitoin Jouluradion soimaan.
Marraskuun kirjoja:
Matias Riikonen "Iltavahtimestarin kierrokset". Pieni, hidas, rauhallinen "päiväkirja" koulun iltavahtimestarin toistuvista kävelykierroksista öisessä Helsingissä. Kohtaamisia muiden öisten kulkijoiden kanssa, niin ihmisten kuin eläinten. Havaintoja äänistä, väreistä, luonnosta ja vuodenaikojen eroista. Lihallisten olentojen lisäksi havaintoja myös keijuista ja kummituksista. Helsinkiläinen lukija seuraa mielessään tuttuja reittejä ja näkee ne mielessään, vantaalainen olisi tarvinnut kartan, vaikka kantakaupungin tunnenkin jotenkuten. Vaikka en olekaan mikään yönkulkija, tunsin pienen kateuden piston; helppoko se on miehen haahuilla Helsingin yössä pitkin puistoja, kallioita ja merenrantoja. Yritäpä tehdä se yksin, naisena! Mieleen tuli myös omat, päivittäiset parin tunnin kävelylenkkini lähiseudulla. Minäkin kohtaan paljon olentoja; juttelen naapureiden (puheliaana myös vieraiden) kanssa, tervehdin kylän lapset ja koirat ja yritän olla pelästyttämättä pihalla pomppivat oravat ja rusakot. Hyvä työ pitäisi tehdä päivittäin; löytää omistaja löytämilleni lompakoille, korteille, avaimille ja puhelimille ja ohjata eksyneet perille. Näistä ei tule kirjoitettua blogiin, vaan omilta lenkeiltä palattuamme kerromme Hannun kanssa lenkin sattumukset ja näkyikö tänään Terhoa, Almaa tai Nellaa. 🐕
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti