Liendo - Laredo - Santoña - Loja 21 km

Taisi olla tämän caminon ensimmäinen kunnolla nukuttu yö. Oli hiljaista, lämmintä, eikä jalkoja särkenyt lainkaan. Lähdin ensimmäisenä liikkeelle puoli litraa jogurttia vatsassa hölskyen, kun muut jäivät keittiöön syömään aamiaisiaan. Jätin pöydälle kympin ja terveiset Suomesta.

Oli vielä niin kosteaa, että rillit huurtuivat jatkuvasti. Kylän läpi käveltyäni alkoi ensimmäinen nousu vuorille. Pidin paussin tasanteella, josta meri näkyi. Samalla riisuin takin, vaihdoin rillit arskoihin ja söin pähkinöitä.

Luulin nousun jo loppuneen, mutta se jatkui edelleen ja polku muuttui eilisillan sateen ansiosta mutaiseksi ja liukkaaksi.

Näihin mutiin (ja lehmänpaskoihin?) liukastuin ja kaaduin piikkipensaisiin. Onneksi tuli syksyllä 2024 harjoiteltua solisluun murtuman kanssa vasenkätiseksi. Nyt on oikea ranne kipeä, mustelmilla ja turvonnut.

Lopulta mutaiset polut loppuivat ja laskeuduin Laredoon. Vastaani tuli punaisin ja sinisin rinkansuojuksin varustettuja nuoria, olikohan tämä joku koululaisten Summit Spain -joukkuekisa? Caminomerkit johdattivat minut kirkkoon, jossa sain leiman ja ilmaisen sisäänpääsyn. Kun kävin yhden baarin vessassa, joku koputti oveen ja siellä jonotti Mila! Kerroin kaatumisestani ja hän riensi heti avaamaan repustaan jotain tukisidepakettia. Kieltäydyin ja sanoin käyväni itse apteekissa, jos tulee tarvetta. Saman baarin terassille saapuivat myös hollantilaisdaamit, Mila jatkoi matkaansa ja kiinalainen poikakin ohitti meidät.

Etsin lauttarantaa päästäkseni Santoñaan, mutta kävelin vahingossa huvivenesatamaan. Sieltä oli nelisen kilometriä oikeaan rantaan.

Missasin yhden veneen, kun etsin laituria. Vene lähtikin suoraan rannasta. Pääsin päivän (onhan keskiviikko!) viimeiseen venekyytiin. Mahtoivatko hollantilaisdaamit päästä lainkaan yli?

Santoñassa söin lounaaksi puolikkaan annoksen rapsakoita mustekaloja.

Saavuin Lojaan ja etsin Arillo Hotellin. Maps.me johdatti minut jonnekin sen takapihalle, lukitun portin taakse. Respassa oli hollantilainen pitkä mies (Liendon majoituksesta) kirjautumassa sisään. Kyllä se kesti! Respa puhui vain espanjaa, miehen kortti ei tuntunut toimivan ja hän käytti myös toista korttiaan. Kun tuli minun vuoroni, samat ongelmat jatkuivat. Tarkistin pankkitilini ja summa oli veloitettu kahteen kertaan. Tumpelo respa lupasi jonkun kolleegan hoitavan hyvityksen.

Olin sähköpostilla kysynyt pyykinpesukonetta, mutta kukaan ei siihen vastannut (en enää yhtään ihmettele). Sain parvekkeellisen huoneeni - merinäköalalla - ja menin suihkuun. Pesin pyykkini ammeessa ja viritin ne parvekkeelle kuivumaan. Lähdin kylille etsimään ruokaravintolaa. Viinibaareja, kahviloita ja leipomoita kyllä löysin, mutta en ravintolaa. Ai niin, onhan nyt keskiviikko! Hain auki olevasta kirkosta leiman vaelluspassiini, jostain kumman syystä en halunnut sitä hotellista.

Kylän ainoa auki oleva ravintola taisi olla hotellissamme, jonne myös Claudia oli majoittunut. Hän sanoi käyneensä uimassa. Ennen illallista otin aperitiiviksi lasillisen punaviiniä aulabaarissa, muistutin vielä tuplaveloituksesta ja ajattelin, etteivät kehtaa veloittaa viiniä (oli se lisätty illalliseni laskuun). Menimme kahdeksalta dinnerille tyhjään ruokasaliin, jonne hetken kuluttua tupsahti vähintään bussilastillinen eläkeläisiä. Claudia kertoi olevansa neljän lapsen äiti ja jääneensä reilu 10 vuotta sitten leskeksi.

Islares - Liendo (Hazas) 16,2 km

Dormiimme majoittuivat Claudia, Pavel, hiljainen omissa oloissaan pysyttelevä nuorimies ja minä. Kaikki yläpedit jäivät tyhjiksi. Naapuridormissa nukkuivat Amsterdamin poika kahden tytön (saksalaisia?) kanssa. Tilaa siis oli ja hiljaista. Hiljainen nuorimies oli illalla kirjoitellut päiväkirjaansa ja jätin hänet omaan rauhaansa. Aamulla jäimme kahdestaan keittiöön, Pavel nukkui vielä ja muut olivat jo lähteneet. Esittäydyin ja poika kertoi olevansa Italiasta, jo toinen Andrea tällä caminolla. Hän kertoi sen olevan yleinen miesten nimi. Nuorimies oli niin murheellisen oloinen, että kerroin hänelle synkästä viime vuodestani. Andrea pisti paremmaksi ja kertoi vaimonsa kuolleen, siksi hän on nyt caminolla selvittämässä päätään. Keittiössä oli tarjolla keksejä ja kapselikahvia, mysliäkin oli mutta minulla ei ollut jogurttia. Pakattuani lähdin matkaan. Nyt oli niin hyvin merkitty reitti, etten edes minä voinut eksyä.

Salmiakin voimalla eteenpäin! Riosecossa (ei ollenkaan kuiva joki) ei ole tarjolla baaria/vessaa, mutta Día siellä on. Juotavia jogurtteja ei ollut, ostin elämäni ensimmäisen kerran suklaisen proteiinijuoman (jotain liivatetta on käytetty), lämmin empanadas ja salmiakkikissoja. Näillä mennään! Jäin viereiseen puistoon syömään aamiaista ja sain seuraa isä-tytär -saksalaisista. He tekevät joka vuosi viikon vaelluksen Camino del Nortea, vähän kerrallaan. Andrea porhalsi ohi ja tervehti mennessään.

Reittiä olisi voinut lisätä neljällä kilometrillä kävelemällä vanhaa keskiaikaista tietä ja lähdinkin sinne päin (aikaahan oli), mutta harhauduin takaisin merkitylle reitille. Andrea porhalsi taas ylämäessä ohitseni. Tänään oli helppo pitää lupaukseni pysähtelemisestä, niin oli korkea ja pitkä ylämäki vuorelle. Tero Vesterisen Belgian-serkku puuskutti ohi partoineen ja jättimäisine rinkkoineen. Seuraavaksi minut ohitti Pavel, joka kysyi jatkanko tänään Laredoon. Kiitos ei, minulle riittää yksi vuoren ylitys per päivä. Kaikki muut taisivat vaeltaa Laredoon.

Saksalaisten kanssa vuorottelimme; milloin minä jäin reitin varteen huilaamaan tai ottamaan kuvia, milloin he.

Kun alamäki alkoi, minua ei pysäyttänyt enää mikään.

Kävelin puolenpäivän jälkeen Liendoon ja hetken tunsin kylmää kauhua; eihän tässä kylässä ole yhtään mitään! Suunnistin kohti kaupungintaloa, luulisi sen olevan "keskustassa". Sen vieressä on baari, josta sain lenkkiolueni. Onkohan se kylän ainoa?

Seuraavaksi kävelin kirkolle, sen lähellä on parikin baaria. Ja albergue, josta oli juuri poistumassa joku nainen. Hän kertoi oven olevan auki ja voin tehdä self service sisäänkirjautumisen. Valitsin tyhjästä dormista pedin itselleni ja kävin suihkussa.

Menin lähimpään baariin, siellä oli ruokalista seinällä ja söin omituisimman kana-annoksen ever. Hyvää oli ja ihan tarpeeksi, mutta kun kysyin jotain perunaa lisukkeeksi, setä tarjosi sipsipussia. Palasin albergueen, jonne Mila oli juuri saapunut. Yritimme molemmat tehdä check-innin, minulla se onnistui vasta neljännellä kerralla. Yhteys katkesi ennen kuin ehdin lähettää maksun (10€). Toivottavasti karhuavat jälkikäteen! Mila meni pistämään pyykkinsä koneeseen, minä nukuin päikkärit. Katsoin sängyssä Summit Suomea, kun kuulin alakerrasta ääniä. Kaksi pitkää hollantilaisnaista saapuivat puoli kuudelta aivan uitettuina. He olivat Milan punkkanaapureita Pobeñassa.

Menin kylän kolmanteen baariin, josta Mila oli juuri poistumassa. Hän sanoi, ettei sieltä saanut mitään syötävää. Näytin hänelle kirkon viereisen baarin, missä söin lounaan, mutta se oli kiinni siestan ajan. Hän kävi pikkukaupassa, minä menin siihen kolmanteen baariin päivittämään blogiani. Kahviseuraa sain kahdesta hollantilaisnaisesta. He kertoivat, että albergueen oli saapunut nainen keräämään rahat. Noh, voin jättää aamulla keittiöön kympin ja terveiseni. Ostin kaupasta juotavan jogurtin ja lisää pähkinöitä. Keittiössä tapasin hollantilaismiehen, joka oli majoittunut maannaistensa dormiin. Saimme Milan kanssa pitää omamme kahdestaan. Ilahdutin häntä vetämällä verhot kiinni ja sytyttämällä ledivaloni. Naapuridormiin oli vielä illalla majoittunut kiinalainen poika/mies (ota nyt selvää noista kuukasvoista), joka oli aloittanut Norten Ranskasta ja aikoo jatkaa Santiagoon saakka.

Larrabetzu - Bilbao 15 km

Ennen tätä vaellusta päätin, että tällä kerralla en porhalla tukkaputkella eteenpäin, vaan pysähdyn nauttimaan maisemista ja mietiskelemään omiani. Varsinkin eilen tämä toteutui, kun pysähtelin vähän väliä "meditoimaan". Tosin en omasta tahdostani vaan pakon sanelemana. Yhdentoista hengen dormimme oli varsin hiljainen, emäntä sammutti valot tasan kymmeneltä. Neljän aikoihin jouduin tuttuun tapaan ottamaan kipulääkettä särkeviin jalkoihin. Muuten olenkin päässyt vähällä, ei rakkulan rakkulaa. 🙏 Eilisen rankan vaelluksen jälkeen luulin, että toiseen varpaaseen on kehittymässä rakkula ja tuntui, että jalan alla on muitakin tyynyjä kuin pohjallisissa. Mutta ei mitään! Tähän asti olen käyttänyt vain yhden laastarin ja senkin sormeen, kun bussimatkalla Iruniin huomasin siinä vuotavan haavan. Mihin lie ottanut kiinni? 

Reipas emäntämme toteutti uhkauksensa ja laittoi Ave Marian soimaan 6.30. Kolme minuuttia myöhemmin kattovalot syttyivät ja musiikki vaihtui nykyflamencoon. Menin rinkan ja muiden kanssa lähibaariin kahville, mehulle ja tonnari-chilisämpylälle. Annoin muiden mennä edellä ja seurasin porukkaa näköetäisyydellä.

Ohitin Lezaman kylän maantietä myöten ja saavuin Zamudioon, jonka kaupungintalolla kävin pyytämässä leiman. Yhtään kahvilaa ei osunut kohdalle, tie nousi vuorille ja vaihtui peltotieksi, sen jälkeen metsäpoluksi.

Piti taas välillä "meditoida" ja jutella vuohien kanssa, kun nousua riitti niin pitkään. 

Nousu päättyi kauniiseen ulkoilu- ja retkeilyalueeseen, jossa täytin juomapulloni ja huuhtelin hikiset kasvoni. Viime yön alberguesta tuttu nuoripari oli myös paikalla. Hämmästyin, kun Chris joukkoineen saapui paikalle, hehän olivat kulkeneet edelläni. Ehkä he olivat pysähtyneet jossain baarissa.

Laskeuduin Bilbaoon ja hetken harmittelin, että olin varannut kaksi yötä. Julmetun iso kaupunki! Toisen yön olisi voinut säästää varuiksi ja puolittaa jonkun pidemmän vaelluspäivän. Toisaalta, onhan täällä paljon nähtävää ja löytyy myös hiljaisempia puistoja ja joenvartta, mihin istua vaikka lukemaan. 

Hain basilicasta leiman ja menin sen lähibaariin oluelle. Hannu oli laittanut viestin, että on jotain ongelmia ja pitäisi soittaa. Ehdin jo pelätä, että talossa on jotain vikaa, mutta tällä kerralla se olikin auto. Kun jatkoin kohti hostelliani, Chris & co. osui kohdalle. He aikoivat kävellä läpi kaupungin ja majoittua yhdessä isompaan huoneistoon, missä Emily lupasi kokata.

Halusin kunnon ruokaa, en mitään leipäsiä. Menin Plaza Berrialle ja istuin Sorginzulon terassille. Kanaa ei ollut kuin pintxoissa, tilasin patatas bravakset ja mustekalat. Olisi pitänyt älytä pyytää puolikkaat annokset, mutta saihan noihin aikaa kulutettua, kun odotin pääseväni majoittumaan LATROUPE la Granjaan.

Sain alapedin 6h dormista ja siellä oli jo matkan varrella tutuksi tullut saksalaisnainen. Hän oli viettänyt viime yön jossain vuoristossa ennen Larrabetzua. Tänään hänellä oli ollut huonoa onnea; irrallaan juossut koira oli purrut häntä. Lääkäriltä hän sai rokotukset ja lääkkeet. Lisäksi hänellä on ongelmia varpaiden kynsien kanssa, sairastettuaan syövän ne ovat kovin pehmeitä. Hän kysyi, onko minulla mitään desinfiointiainetta, mutta olin jättänyt käsidesinkin Hannun tuotavaksi, minulla on jo rinkassa tarpeeksi painoa, kun kannan kaikki rasvat ja pesuaineet. Kävin suihkussa (meillä on dormissa oma yhteinen wc ja kylppäri) ja torkuin hetken.

Ei olisi huvittanut enää lähteä mihinkään, mutta ei kai Bilbaon kaltaiseen pintxokaupunkiin tulla nukkumaan. Huomasin, että hostelista on toinenkin uloskäynti ja suoraan baarikadulle!

Pienen kävelylenkin jälkeen söin ulkona yhden lohipintxon, oli vielä lämmintä ja valoisaa.

Nyt jos koskaan oli tilaisuus nauttia ensimmäinen brandykahvi, onhan huomenna lepopäivä.

Ja hostelin alakerrassa alkoi karaoke!