Taisi olla tämän caminon ensimmäinen kunnolla nukuttu yö. Oli hiljaista, lämmintä, eikä jalkoja särkenyt lainkaan. Lähdin ensimmäisenä liikkeelle puoli litraa jogurttia vatsassa hölskyen, kun muut jäivät keittiöön syömään aamiaisiaan. Jätin pöydälle kympin ja terveiset Suomesta.
Oli vielä niin kosteaa, että rillit huurtuivat jatkuvasti. Kylän läpi käveltyäni alkoi ensimmäinen nousu vuorille. Pidin paussin tasanteella, josta meri näkyi. Samalla riisuin takin, vaihdoin rillit arskoihin ja söin pähkinöitä.Luulin nousun jo loppuneen, mutta se jatkui edelleen ja polku muuttui eilisillan sateen ansiosta mutaiseksi ja liukkaaksi.
Näihin mutiin (ja lehmänpaskoihin?) liukastuin ja kaaduin piikkipensaisiin. Onneksi tuli syksyllä 2024 harjoiteltua solisluun murtuman kanssa vasenkätiseksi. Nyt on oikea ranne kipeä, mustelmilla ja turvonnut.
Lopulta mutaiset polut loppuivat ja laskeuduin Laredoon. Vastaani tuli punaisin ja sinisin rinkansuojuksin varustettuja nuoria, olikohan tämä joku koululaisten Summit Spain -joukkuekisa? Caminomerkit johdattivat minut kirkkoon, jossa sain leiman ja ilmaisen sisäänpääsyn. Kun kävin yhden baarin vessassa, joku koputti oveen ja siellä jonotti Mila! Kerroin kaatumisestani ja hän riensi heti avaamaan repustaan jotain tukisidepakettia. Kieltäydyin ja sanoin käyväni itse apteekissa, jos tulee tarvetta. Saman baarin terassille saapuivat myös hollantilaisdaamit, Mila jatkoi matkaansa ja kiinalainen poikakin ohitti meidät.
Etsin lauttarantaa päästäkseni Santoñaan, mutta kävelin vahingossa huvivenesatamaan. Sieltä oli nelisen kilometriä oikeaan rantaan.
Missasin yhden veneen, kun etsin laituria. Vene lähtikin suoraan rannasta. Pääsin päivän (onhan keskiviikko!) viimeiseen venekyytiin. Mahtoivatko hollantilaisdaamit päästä lainkaan yli?
Santoñassa söin lounaaksi puolikkaan annoksen rapsakoita mustekaloja.
Saavuin Lojaan ja etsin Arillo Hotellin. Maps.me johdatti minut jonnekin sen takapihalle, lukitun portin taakse. Respassa oli hollantilainen pitkä mies (Liendon majoituksesta) kirjautumassa sisään. Kyllä se kesti! Respa puhui vain espanjaa, miehen kortti ei tuntunut toimivan ja hän käytti myös toista korttiaan. Kun tuli minun vuoroni, samat ongelmat jatkuivat. Tarkistin pankkitilini ja summa oli veloitettu kahteen kertaan. Tumpelo respa lupasi jonkun kolleegan hoitavan hyvityksen.
Olin sähköpostilla kysynyt pyykinpesukonetta, mutta kukaan ei siihen vastannut (en enää yhtään ihmettele). Sain parvekkeellisen huoneeni - merinäköalalla - ja menin suihkuun. Pesin pyykkini ammeessa ja viritin ne parvekkeelle kuivumaan. Lähdin kylille etsimään ruokaravintolaa. Viinibaareja, kahviloita ja leipomoita kyllä löysin, mutta en ravintolaa. Ai niin, onhan nyt keskiviikko! Hain auki olevasta kirkosta leiman vaelluspassiini, jostain kumman syystä en halunnut sitä hotellista.
Kylän ainoa auki oleva ravintola taisi olla hotellissamme, jonne myös Claudia oli majoittunut. Hän sanoi käyneensä uimassa. Menimme kahdeksalta dinnerille tyhjään ruokasaliin, jonne hetken kuluttua tupsahti vähintään bussilastillinen eläkeläisiä. Claudia kertoi olevansa neljän lapsen äiti ja jääneensä reilu 10 vuotta sitten leskeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti