Body & Soul

Lokakuun kalenterissa alkaa olla tunkua. Tallinnan reissun jälkeen siihen ilmestyi toinenkin konsertti; Edu Kettunen vierailee tällä kerralla Tikkurilan kirkossa ja Hannullekin tulee tilaisuus nähdä uusi kirkko sisäpuolelta (ja meille molemmille tilaisuus nähdä se ulkopuolelta iltavalaistuksessa). Syksyn (meille) ensimmäinen matineaelokuva oli "Näkemiin Neuvostoliitto". Aivan mahtava leffa ja huikeat näyttelijät (kertojana Eero Ritala)! Tämä syksy on siitä kummallinen, että olen käynyt monesti Virossa, parhaillaan luen venäläiskirjailijan teosta, seuraava toimiston lukupiirin kirja on virolaisperua ja nyt kävimme katsomassa inkerinsuomalaisista kertovan elokuvan. Hmm...

Cittarissa oli euronpäivät ja minulla neljän tunnin säilöntäilta. Tein (kolmannen kerran) kattilallisen omenasosetta, rommiluumuhilloa (keltaisista ja tummista luumuista) ja punasipulihilloketta. Vielä kun kuivatamme viimeiset lehtikaalit ja Teijon kansallispuiston suppilovahverot ja pullotamme omenaviinin, niin talvivarastot ovat täynnä ja niistä riittää joululahjoiksikin. 

Torstain jumppa vaihtui siis leffaan ja perjantaina vaihdoin viikkosiivouksen sienimetsään (en sentään luopunut siivouskukista ja -viinistä). Onkohan IS:n toimittaja katsellut viime vuoden kalenteria, kun hän jutussaan väitti, että supparikausi on nyt parhaimmillaan? Oikeasti ne ovat vasta pieniä ja tulossa on taas hyvä sienisyksy.

Edu Kettunen ja Mika Kuokkanen

Illalla oli vuorossa ihana konsertti Tikkurilan kirkossa: Edu Kettunen ja Mika Kuokkanen. Loppuunmyydyssä konsertissa kuulimme vanhoja tuttuja kappaleita ja Edun mukavaa jutustelua biisien taustoista. 

Talvi saa tulla!

Lauantaina oli tarkoitus osallistua Kuusijärven kuntoilupäivään, mutta aamupäivän tihkusateen takia vaihdoimme sen kehonhuoltotuntiin ja kävelylenkkiin. Hain vielä viimeiset lehtikaalit, jotka kuivatin. Hannu pullotti omenaviinin, joka onnistui todella hyvin.

Sunnuntain piti olla pihanhoitopäivä, mutta koko aamupäivän tihkutti taas vettä. Oleskelimme lähinnä sisällä, mitä nyt minä kävin levittämässä kompostin mullat marjapuskien juurelle ja tyhjensin kukkapenkin. Pihan puut alkavat pikku hiljaa olla lehdettömiä, pian pitää ryhtyä haravahommiin. Uunissa kypsyi lihapata, johon lisäsin purkillisen letsoa, sipuleita, kaalisilppua (valkokaalia ja palmukaalia), sieniä, mausteita ja Viron viinassa lionneita marjoja. Punaviiniä en muistanut ostaa, joten pataan lorahti omatekoista omenaviiniä. Varsinaista sadonkorjuupataa!
 

Ihan parasta sunnuntaita!

Minun vuoroni tehdä viikkosiivous, samalla paistoin pataleivän, johon vaihdoin omenakuutiot kuivattuihin taateleihin. Lähetin Hannun kauppaan ja säästin näin itselleni aikaa lähteä metsään. Nyt löytyi jo kunnollisen kokoisia suppiksia! 

 

 Toinenkin lukupiirini kokoontui kasvotusten, tosin kaikki eivät tulleet paikalle. Jotkut harrastukseni menevät päällekkäin, jotkut limittäin. Jumppatunnin ja lukupiirin väliin jää niin vähän aikaa, etten ehdi käydä kotona suihkussa tai syömässä. Tällä kerralla söin muutaman sushin kahvilassa. Lukupiirin loputtua lähetin Hannulle viestin, että hän voi valmistaa pasta bolognesen. Iltaisin alkaa olla jo niin pimeää, että tekee mieli lisätä valoja. Yksi valkoinen ikkunatähti pääsi jo olohuoneeseen. Piiloon, pois ohikulkijoiden katseilta.

Ja taas istun kirkossa! Perjantaina Tikkurilan kirkossa järjestettiin Pyhiinvaellusseminaari, osa yleisöstä seurasi tilaisuutta striimattuna, joten kirkossa oli väljästi tilaa. Alustuksen pitivät paikan päällä Jouni Elomaa, videoyhteydellä Annastiina Papinaho ja Liisa Väisänen. Panelisteina oli eri seurakuntien edustajia ja yksi "kiintiösiviili". Olisi ollut mukava jatkaa vapaata keskustelua (ilman striimausta), mutta tilaisuus päättyi aikataulun mukaisesti. Kahvitauolla sentään löysin yhden tutun ja vaihdoimme kuulumisia, lähinnä minun vaellustarinoitani (sori Pia).

Mirja ja Masa tulivat viettämään kanssamme baltialaista iltaa. Pääsin helpolla, kun kävin hakemassa Virokaupasta borssikeittoa, lammaspelmeneitä ja juustonakkeja. Kakkupalatkin löytyivät Cittarista, minulle jäi vain salaatin ja uuniporkkanoiden teko. Katsoimme tämän vuoden (tähän astiset) Viron kuvat.

 

Lokakuun kirjoja:

Jelena Tšižova "Naisten aika". Kolme "mummoa" hoitaa kotona mykkää pikkutyttöä päivisin, kun tytön äiti on tehtaassa töissä. Äiti puolestaan hoitaa mummojen ruuat, pyykit ja siivoukset, vaikkei näistä kukaan ole sukua. Puhumaton lapsi on Suzanna, mutta mummot vievät tytön salaa kirkkoon kastettavaksi ja antavat tälle nimen Sofia (mutta sitä ei saa kertoa äidille). Jokainen vanhus on luonteeltaan erilainen, mutta kaikkien yhteinen päämäärä on Sofiasta huolehtiminen. Eihän tätä voi tarhaan lähettää, eikä tarvitsekaan, tämähän oppii kotonakin lukemaan ja ymmärtää jo ranskaakin (yhden mummon opettamana). Äidin sairastuttua vakavasti, mummoille tulee kiire naittaa tämä Nikolaille, jonka ei tarvitse huolehtia lapsesta, kunhan on virallinen huoltaja ja saa sitä kautta itselleen perheasunnon. Kirja kertoo 1960-luvun Neuvostoliitosta, jolloin yksilön vapautta tai tahtoa ei otettu huomioon, päälliköt ja johtajat päättivät asiat heidän puolestaan.

Saara Helkala "Tripsteri Lissabon matkaopas". Olen vieraillut Lissabonissa usein ja kiertänyt Portugalinkin aika tarkkaan (junilla, busseilla ja jalkaisin). On mielenkiintoista lukea kaupunkiopasta, jonka on kirjoittanut jo useita vuosia Lissabonissa asunut suomalainen. Hurmaantuneena luin Saara Helkalan Lissabon-blogia, jossa elämä ennen koronapandemian aiheuttamaa lockdownia oli varsin villiä. Sairastuttuaan itse koronaan, Saara mietti jo muuttamista takaisin Suomeen, mutta päätti kuitenkin jäädä. Selvittyään long covidista arki ja elämä palaa pikku hiljaa ennalleen, vaikkakin harvempihiuksisena (Saaran omin sanoin).

Ilmar Taska "Pobeda 1946". Hienosti kerrottu tarina pikkupojan suulla. Hän ei vielä ymmärrä, mihin isä ja naapureita katoaa. Venäläisten kyyditykset vievät virolaisia leireille, usein keksityistä syistä tai naapureiden juorujen perusteella. Poika ystävystyy "sedän" kanssa, tällä kun on uusi Popeda-auto, tietämättä, että tämä on syypää hänen isänsä katoamiseen. Karun kerronnan lukemista keventää minulle monet tutut paikat Tallinnassa ja muualla Virossa. Yllättäen mieleeni tuli John Boynen kirja "Poika vuoren huipulla". Siinäkin pieni poika ihailee hienoja autoja, komeita univormupukuisia sotilaita ja varsinkin vuoristomajan isäntää, joka myöhemmin paljastuu Hitleriksi.