Zakopane

Bussimatka Puolaan ihana ois, mutta siihen kuluisi sekä aikaa että rahaa, joten jätimme sen suunnitelman ensi vuoteen ja varasimme Finskin edestakaiset lennot Krakovaan. Uutiset olivat kuvien kera kertoneet Helsinki-Vantaan lähtöselvityksen jatkuvista ruuhkista ja menimme kentälle hyvissä ajoin. Eikä siellä mitään ruuhkia ollut, käveltiin suoraan turvatarkastukseen. Viimeksi rinkkani vedettiin sivuun pienten saksien takia (laastarin leikkaamiseen), nyt laukustani poistettiin Espanjasta ostamani pyykinpesukapselit (meillä on Krakovan majoituksessa pesukone). Oli hyvää aikaa käydä lähtöoluilla.

Krakovan lentokentällä oli mielettömän pitkä jono melkein juna-asemalta lähtöterminaaliin saakka. Näinköhän pääsemme paluulennolle, kun se lähtee jo aamuyhdeksältä? Ostimme liput kortilla junan automaatista ja vaihdoimme valuuttaa (kurssi 4,217) vasta pääbussiasemalla. Puolassa on satanut viime aikoina rankasti ja Veiksel (Wisła-joki) tulvi yli äyräitten, kun ylitimme yhden sillan bussin kyydissä. Sää oli harmaa, taivas pilvien peitossa, mutta ei satanut. Saavuimme Zakopaneen, siellä satoi ja kaivoimme laukuista sateenvarjot. En tiedä, mitä Mapsin antamaa kiertotietä Hannu johdatti meidät, tuntui pidemmältä kuin minun Maps.meen reitti. Olin suruissani Zakopanen muuttumisesta pienestä ulkoiluihmisten suosimasta kylästä turistiseksi, vilkkaan liikenteen saartamaksi kaupungiksi (tämä on kuudes kertani Zakopanessa, viimeksi olin täällä ennen covid-vuosia). Toki on hienoa, että linja-autoasema on uusittu ja kevyenliikenteenväylät ovat kivettyjä, mutta aikamoista hulinaa on vielä syyskuun puolivälissäkin. Saavuimme majapaikkaamme, joka onneksi sijaitsee hiljaisen sivukadun varrella. Huoneeseen ei yllättäen kuulunutkaan parveketta. No, tällä säällä sillä ei ole mitään käyttöä ja pihalta löytyy katettuja paikkoja, jos haluaa viettää aikaa ulkona. Isäntämme Stanisław esitteli keittiön ja yhteistilat. Jätimme laukut huoneeseemme ja kävimme lähikaupassa. Jätimme ostokset alakerran jääkaappiin ja tutkiskelin keittiötä. Ei paistinpannua, siis ei sienimunakasta tässä majapaikassa.

Lähdimme keskustan kävelykadulle, jota jouluvalot piristävät. Olimme etukäteen tutkailleet ruokapaikkoja, ja koska minä halusin syödä ankkaa, päädyimme Restaurace Zbyrcokiin. Ankan lisäksi vuohenjuustosalaatti ja Hannulle perunaletut metsäsienisoosilla. Uuh, vatsat täynnä kävelimme kämpille huilimaan.

Olin alakerran keittiössä tekemässä aamiaista, kun Stanisław tuli sanomaan, että ylimmässä kerroksessa on vapaana parvekkeellinen huone. Voimme muuttaa sinne heti, kun huone on siivottu. "If you are happy, I'm happy!" Keittiössä hän ihasteli minun pientä matkapressopannuani, jonka otin ensimmäisen kerran käyttöön.

Ennen kuin ulkoistimme itsemme, ostin itselleni e-lipun huomisaamuksi Kasprowy Wierchille menevään hissiin. 9.50 kabiiniin oli enää yksi lippu, varasin sen itselleni (99 PLN/24€). Tulee siis aikainen herätys, kun aion kävellä Kužniceen, josta kabiinit lähtevät.

Aamiaisen jälkeen kävelimme yhdessä keskustaan ja kävimme katsomassa, mistä kävelyreitti (reitit) lähtee ylös Gubałówkalle. Kaipasin vähän rivakampaa kävelyä ja lähdimme omille lenkeilleimme. Treffit sovimme reilun tunnin kuluttua bruuwerin terassille. Kiertelin pikkukatuja ja puistoja, kunnes palasin keskustaan ja jäin odottamaan Hannua Pstrąg Górskin terassille. Ehdin jo melkein juoda oman olueni, kun Hannu vihdoin puuskutti paikalle. Ei kannata lähteä lenkille ilman puhelinta tai karttaa. Palasimme kämpille, vaihdoimme huoneemme parvekkeelliseen ja suihkun jälkeen lähdimme syömään. Talon katolle asennetaan aurinkopaneeleja, eikä siinä metelissä olisi voinut kuitenkaan nukkua päikkäreitä.

Kävelimme minulle niin tuttuun Karczma Przy Mlynieen, jossa söin taas voissa paistetun taimenen, Hannulle taas kiekuramakkaraa. Kotimatkalla ostimme bensikseltä portterit huomiseksi. Varmuuden vuoksi, jos en vuorivaelluksen jälkeen jaksa enää lähteä mihinkään. Illalla lueskelimme ja kävimme alakerrassa keittämässä iltakahvit.

Kasprowy Wierch

Heräsin jo seitsemän jälkeen, puin päälleni ja ostin lähikaupasta vähän evästä mukaan. Oli aurinkoista, mutta aamukahdeksalta vielä viileää. Lämmitin itseni kävelemällä Kužniceen, takkia en tarvinnut, neule riitti mainiosti. Olin perillä tunnin etuajassa, hain kahvin ja istuin ulos aurinkoon syömään kaupan piirakan. Olikohan morsiusparikin menossa kabiinilla ylös ottamaan hääkuvia?

Pääsin livahtamaan 9.30 kabiiniin, joten olin vähän etuajassa. Ylhäällä tuuli kylmästi, mutta pidin takin vielä repussa. Tämä on viides kerta, kun patikoin Tatralla ja kaipasin vähän vaihtelua. Lähdin kävelemään kohti Świnicaa (2301 mpy), mutta nousu oli niin jyrkkää ja kivistä, että jossain kohtaa käännyin takaisin, kuten moni muukin. Kunto olisi ehkä riittänyt, mutta pelkäsin kompuroivani jyrkissä nousuissa ja laskuissa. Yksin vaeltaessa on oltava tuplavarovainen. Reitillä oli puolalaisia, minä ja yksi virolainen nuoripari. Alkulämmittelystä huolimatta pohkeet ja reidet kramppasivat. Liliowen kohdalla lähdin laskeutumaan laaksoon. Vuoristopurot solisivat polun vierellä.

Kun tuli tyynempää, istuin kivelle pitämään paussia. Vielä olisi ollut mahdollista kääntyä kohti Karbin selkää, mutta olin jo tarpeeksi rampannut ylä- ja alamäkiä ja suuntasin kohti Murowaniecin majaa, jossa nautin oluen ulkona auringonpaisteessa.

Majalta käännyin kohti Kužnicea, alkumatka oli pelkkää nousua. Kun pääsin tasaiselle, piti valita kumpaa reittiä laskeutua Kužniceen. Muistaakseni olen aiemmin laskeutunut vasemman puoleista metsäreittiä, nyt lähdin oikealle. Polku kulki vuoren harjannetta, porukkaa tuli vielä iltapäivälläkin paljon vastaan. Osa selässään isot rinkat ja makuualustat, aikovat ilmeisesti yöpyä vuorella. Jatkuvasti sai tervehtiä "Dzien dobry!" Vasta alhaalla polku muuttui kuraiseksi, piti varoa vieriviä kiviä ja liukkaita kohtia. Väsyneillä jaloilla ei auttanut kiirehtiä.

Hannu oli tehnyt oman pitkän lenkkinsä Gubałówkalle ja oli yhtä hyytynyt kuin minä. Kävin suihkussa ja otimme oluet parvekkeella. Hetken huilin jälkeen lähdimme syömään, monista ravintoloista valitsimme Pstrąg Górski Browarin ja tilasimme taas liikaa; molemmille omat salaatit, minulle pääruuaksi kanaa ja Hannulle lammasta. Kun saimme laskun, ulkona pimeni. Alkoi sataa ja ukkostaa. Näin pitkälle piti tulla, että minäkin näin salamoita.

Gubałówka

Torstain aamu oli taas aurinkoinen, mutta viileä. Mihinkään ei ollut kiire ja söimme aamiaisen alakerran keittiössä kaikessa rauhassa. Lähdin vuorostani kipuamaan Gubałówkalle, samaa reittiä kuin Hannu eilen. Hän lupasi puolestaan käydä katsomassa hyppyrimäet ja hakea portterit huoltikselta. Mäki ylös näköalatasanteelle oli kivinen ja osittain kurainen eilisen sateen jäjiltä. Kerran harhauduin sivupolulle metsään, mutta löysin takaisin varsinaiselle reitille, joka johdatti minut sähköaitojen ympäröimälle niitylle, jossa lampaat laiduntavat.

Gubałówkalle saavuin vajaan tunnin kuluttua ja otin (omasta mielestäni) ansaitun oluen. Aurinko paistoi lämpimästi, olin onnistunut valitsemaan patikkapäivät oikein; Kasprowy Wierch näytti nyt olevan pilvien peitossa.

Kävelin tasanteen loppuun asti ja itsekseni mietin, onkohan noilla Pikku Myy -kasseilla lupa myyntiin. Päätin jättää väliin Hannun kulkeman oikotien niittyjen poikki ja laskeuduin alas ennestään tuttua ajotietä, vaikka siitä tulikin lisäkilometrejä.

Hannu oli jo kämpillä ja suihkun jälkeen joimme lenkkioluet parvekkeella.

Hannu valitsi viimeisen Zakopanen iltamme ravintolaksi Mala Szwajkartan, jonka kauniin ulkonäön olin jo monesti ohimennen todennut. Ravintola oli yhtä kaunis myös sisäpuolelta. Tällä kerralla valitsimme vain pääateriat lisukkeineen. Paljosta liikunnasta huolimatta nämäkin tuntuivat olevan liikaa ja palasimme tyytyväisinä lähellä olevaan majapaikkaamme. Myöhemmin Stanisław koputti oveemme ja pahoitteli hetkellistä sähkökatkoa, mutta olimme jo sytyttäneet ledivalot ja puhelimesta voi aina lukea uutisia.

Syksyn kirjoja;

Emmi Itäranta "Kuunpäivän kirjeet".

Lumi Salo on kouluttautunut parantajaksi ja saa viisumin muuttaa pois Maasta, jonne jäävät hänen vanhempansa ja ilmastonmuutoksen ansiosta lähes tuhoon tuomittu maapallo. Marsissa hän löytää puolisonsa Solin. Eletään vuotta 2168 Maan aikaa. Sol (biologi/tutkija/luonnonsuojelija) katoaa hämärissä olosuhteissa ja Lumin parantajaksi opettanut Vivian menehtyy. Lumi on yksin ja etsii puolisoaan eri planeetoilta. Ehkä liian scifiä minulle, mutta Itärannan tekstiä on mielenkiintoista lukea. Toivon, ettei hänellä ole liikaa ennustajan lahjoja.