Mostar

Joki tulvi ylhäällä vuoristossakin niin, että hyvä kun maantiet olivat auki. Virta joessa oli voimakas ja viljelykset sen lähettyvillä täysin vettyneitä. Bukojnan jälkeen tuli näkyviin lumihuippuisia vuoria. Tien varsilla näkyi yksinäisiä hevosia, lehmiä ja lammaslaumoja. Siellä täällä oli muslimien hautausmaita; kuin sinne tänne pystytettyjä valkoisia sokeritoppia pitkin rinteitä ja takapihoja. Kolmen tunnin jälkeen pidettiin kahvi/vessapaussi. Vuoristossa oli todella kaunista ja sateenkaari heijastui yhtä vihreää rinnettä vasten. Mitä alemmas bussi laskeutui ja mitä lähemmäs Mostaria tulimme, sitä vihreämmältä Neretva-joen vesi näytti.

Linja-autoasemalta oli lyhyt matka Majdas Hosteliin ja löysin sen saamieni ohjeiden avulla sokkeloisten kujien keskeltä. Emäntä tarjosi cappuccinot ja kääretorttua, kävin suihkussa ja lähdin kaupungille vielä, kun oli valoisaa. Muistin Mostarin paljon pienemmäksi kaupungiksi, johtuen luultavasti siitä, että viimeksi asuin lähellä Stari Mostia. Kävelin vanhan kaupungin läpi sillalle, otin muutamat kuvat ja jäin Restoran Hindin Haniin syömään täytetyt mustekalat. Naapuripöydässä istui nuori suomalaispari. Muutenkin koko kaupunki tuntuu olevan täynnä turisteja. 

Majdas Hostel

Päivän autoretkeen otti osaa kuusi hostelin asukasta, pikkubussissa oli hyvin tilaa (kuski/oppaamme Bata kertoi, että siihen on tunkenut 15 hengen ryhmäkin). Ensimmäinen oppitunti pidettiin Mostarissa, kun Bata kertoi Bosnian historiasta, Mostarin tapahtumista ja omasta elämästään siellä. Hän pakeni pitkäksi aikaa Ruotsiin, mutta palasi jokunen vuosi sitten kotikaupunkiinsa. Hän teki mielipiteensä hyvin selviksi; joen muslimipuolella ei parannuksia juurikaan tehdä, remontoidut rakennuksetkin ovat vain kulissia. Kroaattipuolella taas rakennetaan koko ajan lisää, suuria kauppakeskuksia, hotelleja, kouluja ja urheilutiloja. Kouluihin päästäkseen pitää osata kroatiaa, joka eroaa n. 20% bosnian kielestä. Skismoja on siis edelleenkin, kauan sodan päättymisen jälkeen. Olen huomannut saman erimielisyyden Kroatiassa, siellä ei juuri pidetä bosnialaisista eikä varsinkaan serbeistä. Turistille ollaan joka paikassa ystävällisiä ja minä olen tuntenut oloni mukavaksi ja kotoisaksi niin Kroatiassa, Bosniassa, Serbiassa, Montenegrossa kuin Makedoniassakin. Kaupungista poistuessamme pysähdyimme tilaamaan burekit matkaeväiksi. Batan suosittelemassa paikassa ne paistettiin pannulla avotulella, ei uunissa kuten yleensä.

Mostarista suuntasimme ylös Međjugorjen kaupunkiin. Neitsyt Maria on tehnyt siellä ihmeitä, suonut rikkauksia ja kaupunki onkin kehittynyt huimasti. Sinne tehdään pyhiinvaellusmatkoja ympäri maailmaa ja italialaiset ovat perustaneet Međjugorjeen omat yhteisönsä. Nytkin parkkipaikoilla näkyi lukuisia busseja Italiasta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Medjugorje

Kravica Waterfalls

Matkan varrella Bata pysähtyi juttelemaan tuttujensa kanssa ja muutenkin opastukset veivät ison osan päivästä, kun hän kertoi historiaa, tarinoita ("uskokaa tai älkää") ja omia mielipiteitään. Seuraavaksi rytyyttelimme turbo-musiikin tahdissa (ja kuskin tanssiessa ajaessaan) Kravica-putouksille.

http://www.worldtoptop.com/kravica-waterfall/

Koko ryhmämme uskaltautui uimaan jääkylmään veteen. Bata kertoi, ettei hän kastaudu siellä edes kesällä. 

Joimme rakit rantakahvilassa ja matka jatkui pieneen Počiteljin vuoristokylään. Kylässä on enää muutama vanha asukas jäljellä. Sieltä on mahtavat näkymät joelle ja linnaan. Kävelimme ylös linnoitukselle, sen jälkeen vierailimme jonkun paikallisen rouvan kotona. Hän tarjosi hedelmiä, kookosleivonnaisia ja makeita kotitekoisia mehuja. Asiaan kuului jättää runsaat tipit, vaikka mieluummin olisimmekin syöneet jotain suolaista. 

Počitelj

Turbovaihteella ja –musiikilla kävimme vielä illan pimetessä katsomassa Blagajn Dervishi-taloa. Iltavalaistuksessa paikka oli todella kaunis. Bata kertoi kallioluolista ja vedenalaisesta luolastosta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Blagaj

Parkkipaikalta poistuessamme Bata sytytti autossa diskovalot ja laittoi diskopallon pyörimään katossa. Vain aussityttö uskaltautui auton takaosaan, jossa hän yritti pysyä pallillaan Batan kurvaillessa pikkuteitä. Palasimme hosteliin vasta kymmenen jälkeen. Pitkä, mutta antoisa päivä.

Blagaj

Aamulla heräsin linnunlauluun ja kauempaa kuuluvaan vienoon säveleen, joka kuului jostain keskustan moskeijasta. Aamiaiseksi saimme tuhteja, voissa ja kananmunassa paistettuja ”ranskalaisia toasteja” (köyhiä ritareita) jogurtin, aivarin ja hillon kera. Lähdin kävelemään vanhaan kaupunkiin ja siitä ohi kaupunginosaan, jossa edellisen kerran asuin. Tapasin kiinalaistytön (hän on oikeasti Alaskasta) joka tuli samalla bussilla Banja Lukasta Mostariin. Kävin joen toisella puolella oluella ja tungin itseni Stari Mostin yli varvastossuillani liukastellen läpi japanilaisryhmien, jotka sateenvarjoineen ja oppaineen täyttivät kaikki kävelytiet. Sillan läheiset ravintolat olivat täynnä turistiryhmiä. Torilla ei ollut juuri mitään hedelmiä enää myynnissä. Alkoi olla kuuma, istuin pääkadun varrelle Pizzeria Porton terassille varjoon ja söin kalkkuna-juustosalaatin (3,50mk/1,80€). Palasin Majdasiin vähentämään vaatteita. Aussit viettivät siestaa sisällä, minä menin istumaan aurinkoiselle pihalle. Kaikki muut olivat lähteneet tai olivat jollain retkellä. Siivoojarouva tuli heti kysymään, haluanko teetä tai kahvia. Majda saapui äitinsä kanssa ja he alkoivat kattaa puunvarjoon pöytää ruokailua varten. Hetken kuluttua saapui lauma opiskelijapoikia, jotain Majdan sukulaisia. Minäkin sain soppalautaseni leivän kera. 

Kävin suihkussa vasta kuuden jälkeen, auringossa oli edelleen kuuma. Aperitiiviviinin otin Bar Bijelin kattoterassilla, josta oli suora näköala Stari Mostille. Terassia ei pahemmin mainostettu, tein tilauksen tiskillä ja tarjoilija kysyi, haluanko viinin ulos vai ylös (viini ei kyllä ollut mistään kotoisin). Sillalta oli päivällä hypännyt seitsemän paikallista hyppääjää, aussi-Cody päätti olla hyppäämättä, kun Bata piti hänelle eilen pitkän saarnan, kuinka huonosti siinä voi käydä. Joen toiselta puolelta kuului seitsemältä pitkä sävelmä, kun kirkonkellot antoivat aikamerkin. Yritin päivällä Stari Mill –ravintolaan, mutta se oli täynnä japanilaisryhmästä. Menin sinne illalla ja olin ainoa asiakas. Mummot hääräsivät keittiössä valmistaen minulle shopska-salaatin ja ćevapčićin. Join vielä bosnialaisen kahvin, onneksi Bata eilen valisti meitä, miten se oikeaoppisesti nautitaan. Moskeijan minareetista kaikuivat auringonlaskun iltalaulut, sitäkin tulen (yllättäen) kaipaamaan. Hostelissa oli hiljaista, aussit valmistautuivat nukkumaan (he aikovat mennä 7.00 bussilla Dubrovnikin kautta Budvaan), muut olivat vielä retkillään. Olimme jo nukkumassa, kun minareetin yölaulu soi, kuin tuudittaen meidät uneen. Oi, niin kaunista!

Aussit lähtivät varhain hiipien, samoin naapuridormin maltalaiset. En minäkään viitsinyt enää nukkua, kävin suihkussa ja pakkasin tavarani. Yhdeksän jälkeen pelkäsin jo myöhästyväni, kun emäntä veteli aina vaan sikeitä. ”Fastest breakfast ever” hän totesi itsekin paistettuaan minulle munat ja lämmitettyään leivät. Bussi lähti vartin myöhässä, minulle jäi aikaa kuluttaa viimeiset kolikot limupulloon. Rahat pitää lyödä tiskiin, ei yrittää antaa niitä (mies)myyjän käteen. Unohdin tietenkin, että olisin tarvinnut ne kolikot matkatavaramaksuun (jonka olisi varmasti voinut maksaa myös euroilla). Sain siis lisää kolikoita, pienimmät annoin yhdelle mustalaispojalle. Heitä pyöri linja-autoasemalla useita, pieniä ja isoja. Matkani jatkui mukavalla Eurolinesin bussilla.

Passintarkastus rajalla, sekä Bosnian että Kroatian viranomaisten toimesta. Kroatian virkailija vei jostain syystä tarkastettaviksi kolme espanjalaista nuorta, minuun tai passiini kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Rajalla oli ruuhkaa ja kesti aikansa, ennen kuin bussi pääsi jatkamaan matkaansa. Ja sitten alkoivat tietyöt. Toinen passintarkastus rantakaistaleella meni nopeasti. Kahvipaussi pidettiin Bosnian puolella, Neumissa. Ei sentään samassa kahvila-ravintolassa, jonka kohdalla Split-Dubrovnik –bussi hyytyi matkallani v. 2009. Bussimatka Dubrovnikiin kesti 3½ tuntia.