Joki tulvi ylhäällä vuoristossakin
niin, että hyvä kun maantiet olivat auki. Virta joessa oli voimakas ja
viljelykset sen lähettyvillä täysin vettyneitä. Bukojnan jälkeen tuli näkyviin
lumihuippuisia vuoria. Tien varsilla näkyi yksinäisiä hevosia, lehmiä ja
lammaslaumoja. Siellä täällä oli muslimien hautausmaita; kuin sinne tänne
pystytettyjä valkoisia sokeritoppia pitkin rinteitä ja takapihoja. Kolmen
tunnin jälkeen pidettiin kahvi/vessapaussi. Vuoristossa oli todella kaunista ja
sateenkaari heijastui yhtä vihreää rinnettä vasten. Mitä alemmas bussi laskeutui
ja mitä lähemmäs Mostaria tulimme, sitä vihreämmältä Neretva-joen vesi näytti.
Linja-autoasemalta oli lyhyt matka
Majdas Hosteliin ja löysin sen saamieni ohjeiden avulla sokkeloisten kujien
keskeltä. Emäntä tarjosi cappuccinot ja kääretorttua, kävin suihkussa ja lähdin
kaupungille vielä, kun oli valoisaa. Muistin Mostarin paljon pienemmäksi
kaupungiksi, johtuen luultavasti siitä, että viimeksi asuin lähellä Stari
Mostia. Kävelin vanhan kaupungin läpi sillalle, otin muutamat kuvat ja jäin
Restoran Hindin Haniin syömään täytetyt mustekalat. Naapuripöydässä istui nuori
suomalaispari. Muutenkin koko kaupunki tuntuu olevan täynnä turisteja.
Majdas Hostel |
Päivän autoretkeen otti osaa
kuusi hostelin asukasta, pikkubussissa oli hyvin tilaa (kuski/oppaamme Bata kertoi, että siihen
on tunkenut 15 hengen ryhmäkin). Ensimmäinen oppitunti pidettiin Mostarissa,
kun Bata kertoi Bosnian historiasta, Mostarin tapahtumista ja omasta elämästään
siellä. Hän pakeni pitkäksi aikaa Ruotsiin, mutta palasi jokunen vuosi sitten
kotikaupunkiinsa. Hän teki mielipiteensä hyvin selviksi; joen muslimipuolella
ei parannuksia juurikaan tehdä, remontoidut rakennuksetkin ovat vain kulissia.
Kroaattipuolella taas rakennetaan koko ajan lisää, suuria kauppakeskuksia,
hotelleja, kouluja ja urheilutiloja. Kouluihin päästäkseen pitää osata
kroatiaa, joka eroaa n. 20% bosnian kielestä. Skismoja on siis edelleenkin,
kauan sodan päättymisen jälkeen. Olen huomannut saman erimielisyyden
Kroatiassa, siellä ei juuri pidetä bosnialaisista eikä varsinkaan serbeistä.
Turistille ollaan joka paikassa ystävällisiä ja minä olen tuntenut oloni
mukavaksi ja kotoisaksi niin Kroatiassa, Bosniassa, Serbiassa, Montenegrossa
kuin Makedoniassakin. Kaupungista poistuessamme pysähdyimme tilaamaan burekit
matkaeväiksi. Batan suosittelemassa paikassa ne paistettiin pannulla
avotulella, ei uunissa kuten yleensä.
Mostarista suuntasimme ylös Međjugorjen kaupunkiin. Neitsyt Maria on tehnyt siellä ihmeitä, suonut rikkauksia
ja kaupunki onkin kehittynyt huimasti. Sinne tehdään pyhiinvaellusmatkoja ympäri maailmaa ja
italialaiset ovat perustaneet Međjugorjeen omat yhteisönsä. Nytkin parkkipaikoilla
näkyi lukuisia busseja Italiasta.
Kravica Waterfalls |
Matkan varrella Bata pysähtyi
juttelemaan tuttujensa kanssa ja muutenkin opastukset veivät ison osan
päivästä, kun hän kertoi historiaa, tarinoita ("uskokaa tai älkää") ja omia
mielipiteitään. Seuraavaksi rytyyttelimme turbo-musiikin tahdissa (ja kuskin
tanssiessa ajaessaan) Kravica-putouksille.
Koko ryhmämme uskaltautui uimaan
jääkylmään veteen. Bata kertoi, ettei hän kastaudu siellä edes kesällä.
Joimme rakit rantakahvilassa ja
matka jatkui pieneen Počiteljin vuoristokylään. Kylässä on enää
muutama vanha asukas jäljellä. Sieltä on mahtavat näkymät joelle ja linnaan.
Kävelimme ylös linnoitukselle, sen jälkeen vierailimme jonkun paikallisen
rouvan kotona. Hän tarjosi hedelmiä, kookosleivonnaisia ja makeita kotitekoisia
mehuja. Asiaan kuului jättää runsaat tipit, vaikka mieluummin olisimmekin syöneet
jotain suolaista.
Počitelj |
Parkkipaikalta poistuessamme Bata
sytytti autossa diskovalot ja laittoi diskopallon pyörimään katossa. Vain
aussityttö uskaltautui auton takaosaan, jossa hän yritti pysyä pallillaan Batan
kurvaillessa pikkuteitä. Palasimme hosteliin vasta kymmenen jälkeen.
Pitkä, mutta antoisa päivä.
Aamulla heräsin linnunlauluun ja
kauempaa kuuluvaan vienoon säveleen, joka kuului jostain keskustan moskeijasta.
Aamiaiseksi saimme tuhteja, voissa ja kananmunassa paistettuja ”ranskalaisia
toasteja” (köyhiä ritareita) jogurtin, aivarin ja hillon kera. Lähdin kävelemään vanhaan
kaupunkiin ja siitä ohi kaupunginosaan, jossa edellisen kerran asuin. Tapasin
kiinalaistytön (hän on oikeasti Alaskasta) joka tuli samalla bussilla Banja
Lukasta Mostariin. Kävin joen toisella puolella oluella ja tungin itseni Stari
Mostin yli varvastossuillani liukastellen läpi japanilaisryhmien, jotka
sateenvarjoineen ja oppaineen täyttivät kaikki kävelytiet. Sillan läheiset
ravintolat olivat täynnä turistiryhmiä. Torilla ei ollut juuri mitään hedelmiä
enää myynnissä. Alkoi olla kuuma, istuin pääkadun varrelle Pizzeria Porton
terassille varjoon ja söin kalkkuna-juustosalaatin (3,50mk/1,80€). Palasin
Majdasiin vähentämään vaatteita. Aussit viettivät siestaa sisällä, minä menin
istumaan aurinkoiselle pihalle. Kaikki muut olivat lähteneet tai olivat jollain
retkellä. Siivoojarouva tuli heti kysymään, haluanko teetä tai kahvia. Majda
saapui äitinsä kanssa ja he alkoivat kattaa puunvarjoon pöytää ruokailua
varten. Hetken kuluttua saapui lauma opiskelijapoikia, jotain Majdan sukulaisia.
Minäkin sain soppalautaseni leivän kera.
Kävin suihkussa vasta kuuden
jälkeen, auringossa oli edelleen kuuma. Aperitiiviviinin otin Bar Bijelin
kattoterassilla, josta oli suora näköala Stari Mostille. Terassia ei pahemmin
mainostettu, tein tilauksen tiskillä ja tarjoilija kysyi, haluanko viinin ulos
vai ylös (viini ei kyllä ollut mistään kotoisin). Sillalta oli päivällä
hypännyt seitsemän paikallista hyppääjää, aussi-Cody päätti olla hyppäämättä,
kun Bata piti hänelle eilen pitkän saarnan, kuinka huonosti siinä voi käydä.
Joen toiselta puolelta kuului seitsemältä pitkä sävelmä, kun kirkonkellot
antoivat aikamerkin. Yritin päivällä Stari Mill –ravintolaan, mutta se oli
täynnä japanilaisryhmästä. Menin sinne illalla ja olin ainoa asiakas. Mummot
hääräsivät keittiössä valmistaen minulle shopska-salaatin ja ćevapčićin. Join
vielä bosnialaisen kahvin, onneksi Bata eilen valisti meitä, miten se
oikeaoppisesti nautitaan. Moskeijan minareetista kaikuivat auringonlaskun iltalaulut, sitäkin
tulen (yllättäen) kaipaamaan. Hostelissa oli hiljaista, aussit valmistautuivat
nukkumaan (he aikovat mennä 7.00 bussilla Dubrovnikin kautta Budvaan), muut
olivat vielä retkillään. Olimme jo nukkumassa, kun minareetin yölaulu soi, kuin tuudittaen meidät uneen. Oi, niin kaunista!
Aussit lähtivät varhain hiipien,
samoin naapuridormin maltalaiset. En minäkään viitsinyt enää nukkua, kävin
suihkussa ja pakkasin tavarani. Yhdeksän jälkeen pelkäsin jo myöhästyväni, kun
emäntä veteli aina vaan sikeitä. ”Fastest breakfast ever” hän totesi itsekin
paistettuaan minulle munat ja lämmitettyään leivät. Bussi lähti vartin
myöhässä, minulle jäi aikaa kuluttaa viimeiset kolikot limupulloon. Rahat pitää
lyödä tiskiin, ei yrittää antaa niitä (mies)myyjän käteen. Unohdin tietenkin,
että olisin tarvinnut ne kolikot matkatavaramaksuun (jonka olisi varmasti
voinut maksaa myös euroilla). Sain siis lisää kolikoita, pienimmät annoin
yhdelle mustalaispojalle. Heitä pyöri linja-autoasemalla useita, pieniä ja
isoja. Matkani jatkui mukavalla Eurolinesin bussilla.
Passintarkastus rajalla, sekä Bosnian
että Kroatian viranomaisten toimesta. Kroatian virkailija vei jostain syystä tarkastettaviksi kolme espanjalaista nuorta, minuun tai passiini kukaan ei kiinnittänyt
mitään huomiota. Rajalla oli ruuhkaa ja kesti aikansa, ennen kuin bussi pääsi
jatkamaan matkaansa. Ja sitten alkoivat tietyöt. Toinen passintarkastus
rantakaistaleella meni nopeasti. Kahvipaussi pidettiin Bosnian puolella,
Neumissa. Ei sentään samassa kahvila-ravintolassa, jonka kohdalla
Split-Dubrovnik –bussi hyytyi matkallani v. 2009. Bussimatka Dubrovnikiin kesti
3½ tuntia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti