Elizabeth Strout kirjoittaa kirjassaan "Olive, taas", miten Olive leskeksi jäätyään on yksinäinen ja masentunut, kunnes huomaa helmikuun kauniin valon. Olen päivittäin ulkona pari tuntia ja reagoin herkästi valon lisääntymiseen, lintujen lauluun ja kevään etenemiseen. Vuodenajoissa onkin parasta niiden erilaisuus ja jokavuotinen kevään ihme.
Andalusian reissun jälkeinen viikko oli taas touhua täynnä. Pääsin jooga- ja jumppatunneille ja hain Specsaversilta uudet lasini (edelliset olivat omaksi yllätykseksenikin jo neljä vuotta vanhat). Mirja ja Masa kutsuivat kahville ja katsomaan heidän vasta remontoitua kylppäriään. Olin toivonut pääseväni viikonloppuna rapputreeneihin, mutta lauantain vastaisena yönä alkoi pyryttää lunta ja sitä jatkui viikonlopun yli. Rämmin auraamattomilla kävelyteillä ja vakuutin itselleni, että tässä se kunto nousee ja tasapaino kehittyy.
Saimme jo joulun alla kutsun Meerin 90v-synttäreille Lohjalle. Koko klaani oli koolla. Ihanaa, kun meidätkin lasketaan mukaan perheeseen.
Maksoi mitä maksoi (lähes saman verran kuin tämän kuun meno-paluulennot), oli enää turha odottaa lentotarjouksia ja varasin menolennon Málagaan huhtikuulle. Tärkeintä minulle on, että lento on suora ja lähtö aamulla, ettei mene koko päivä hukkaan. Hostellinkin olin jo valinnut etukäteen, läheltä helmikuun majoitustamme. Myöhemmin varasimme myös yhteiset paluulennot toukokuulle, muutamat majoitukset (peruutusvaihtoehdolla) ja minä itselleni junalipun Málagasta Sevillaan. Sen kunniaksi korkkasimme kuivan Cavan.
Koululaisten talvilomaviikolla emme saaneet yhtään ipanaa luoksemme; Ilona oli rippileirillä ja Pihlallakin viikko täynnä ohjelmaa. Hain leipomosta kaksi laskiaispullaa ja kyläyhteisön nuotioretkellekin menemme kahdestaan.
Helsinki-päivänä kävin katsomassa Valokuvataiteen museo K1:ssä Duane Michalsin laajan muotokuvanäyttelyn. Yhdessä huoneessa oli Malimanian näyttely "Juuriemme jäljillä".
 |
Malimania; Juuriemme jäljillä
|
 |
| Harju Döner |
Halusin testata jonkun ravintolan ja kävin lounaalla Citykäytävän Harju Dönerissä. Tosi hyvää kanaa!
Ennen toimiston lukupiirin kokoontumista ehdin käydä katsomassa Sinebrychoffin näyttelyn Alexander Lauréus - kohti Roomaa. Eipä turkulaismaalari yhtään häviä italialaisille tai hollantilaisille aikalaismaalareille. Museon rappukäytävässä kukki kliivia komeasti ja kun kassa kehui yläkerrassa olevan lisää kasveja, jotkut ehkä ihan alkuperäisiäkin, kävin pitkästä aikaa katsomassa myös Sinebrychoffien kotimuseon. Muut keskustan näyttelyt olenkin jo aiemmin nähnyt.
Lukupiiriin kokoontui lähes koko porukka ja keskustelu aaltoili taas laidasta laitaan, samoin mielipiteet luetusta kirjasta. Seuraavan kokoontumisen sovimme pääsiäisviikolle, joten minäkin pääsen mukaan. Samalla taidan käydä verenluovutuksessa ja kevään ollessa jo pitkällä, lounaan voisin nauttia Kasvitieteellisessä puutarhassa.
Lauantain nuotioretkelle osallistui taas tuttu porukka, mutta mukana oli myös muutama uusi kyläläinen, jotka olivat huomanneet teiden varrelle laitetut ilmoitukset tapahtumasta. Pari saksalaista vaihto-oppilastakin pääsi nauttimaan suomalaisesta grillimakkarasta ja nuotiohetkestä. Myöhemmin illalla pidimme siskojen WhatsApp-ryhmässä UMK- ja Melloraadin.
Maaliskuussa meidän piti pysyä kotona, mutta päätimme käyttää Eckerön ystävänpäivätarjouksen ja Mare varasi meille huoneistonsa. Reissulla pitää aina olla joku tarkoitus. Kuten Tallinnan arkkitehtuurimuseon uusi näyttely "Visio ja fantasia".
Helmikuun kirjoja:
Elif Shafak "Valkoinen elefantti". Tuhannen ja yhden yön tarinoita aikuisille. Fiktiota, faktaa ja puolitotuuksia. Intialaispoika Jahan saapuu 1500-luvulla laivalla Istanbuliin, saattaakseen hoidokkinsa - valkoisen elefantin - lahjaksi sulttaanille. Poika ihastuu sulttaanin tyttäreen, kunnostautuu elefantinhoitajana, sotii tämän kanssa turkkilaisten joukossa ja pääsee mestari Sinanin yhdeksi oppipojaksi rakentamaan siltoja ja Istanbulin upeita moskeijoita. Kirjan mielenkiintoa lisää todellisuuspohja; mestari Sinan, hallitsijat, rakennukset, Turkin ja Istanbulin historia. Siihen aikaan oli aivan normaalia, että kaupunki täyttyi erimaalaisista ja -uskontoisista alan ammattilaisista. Nykyään muuttoliike taitaa olla toisin päin, kun turkkilaiset lähtevät töiden perässä Saksaan ja Pohjoismaihin.
Jari Järvelä "Aino A." Mainio fiktiivinen "elämäkerta" (biofiktio) Alvar Aallon Aino-vaimosta. Varmastikin pitkälle myös totta. Siinä kun Alvar suunnitteli suuria, pisti rahaa menemään ja keräsi kaiken kunnian myös pariskunnan yhteisistä töistä, Aino korjaili miehensä mahdottomia piirustuksia, yritti pitää perheen ja firman talouden plussalla ja sieti miehensä syrjähypyt. Kuten monet aikalaisensa, myös Aino jäi miehensä varjoon, vaikka totta puhuen suurimmat saavutukset taisivat olla hänen ansiotaan. Vasta myöhemmin näitä taitavia, upeita naisarkkitehtejä ja -taiteilijoita - esim. Juhani Ahon vaimo Venny Soldan Brofeldt - on nostettu omaan arvoonsa. Kirjaan antoi perspektiiviä syksyllä Taidehallissa näkemäni Aalto-näyttely (ja 2017 Ateneumin Alvar Aalto -näyttely).
