Berati (Berat)

Joku hyttynen kiusasi meitä yöllä. Vessanpöntön vesi oli taas katkaistu yön ajaksi. Hannu hermoili aamulla, ehdimmekö bussiin/tuleeko bussi lainkaan/mahdummeko sen kyytiin. Emäntä vakuutti, että nou hätä ja olisi keittänyt meille vielä aamukahvitkin. Ajoimme samaa mutkikasta vuoristotietä kuin tullessakin. Dhermi näytti tosi mukavalta kylältä, sehän oli alunperin minunkin suunnitelmassani mukana. Pitää siis palata Albaniaan! Maisemat alas rannikolle ja ylös puiden peittämille vuorille olivat mahtavat. Ei mikään Crna Gora vaan Vihreät Vuoret. Bussi oli lähtenyt Sarandasta asti ja kuski pysähtyi kahvipaussille jossain vuoristossa. Vloran ja Fieren jäätyä taakse meidät komennettiin Lushnjassa ulos bussista, joka jatkoi kohti Tiranaa. Varmistimme vielä tien laidassa seisovalta mieheltä, että Beratin bussi noukkii meidät siitä kyytiinsä. Tuskin ehdimme viittä minuuttia hikoilla auringossa, kun parhaat päivänsä nähnyt bussi saapui. Myös tie muuttui huonokuntoiseksi. Albaniassa on hassu tapa ripustaa nallekarhuja keskeneräisten rakennusten yläkerroksiin, niiden uskotaan suojelevan taloa ja pitävän ”pahan silmän” poissa. Bussi ajoi peltojen välistä, ympärillämme oli kaunista, viljavaa maaseutua, kaempana siinsivät lumihuippuiset vuoret. Ohitimme viiniviljelmiä, perunapeltoja, oliivipuita ym. Monessa pihassa näkyi olevan bunkkeri.

Lorenc Guesthouse

Jäimme kyydistä päättärillä ja päätimme ottaa taksin Lorenc Guesthouseen. Paikallisbussillakin olisi päässyt sinne päin, mutta oletimme taksin vievän meidät perille asti. No ei ihan vienyt, mutta Gorican kaupunginosan asukkaat neuvoivat meidät perille. Taas riitti rinnettä ja rappuja! Päädyimme 400-vuotiaaseen taloon, jonka takana on kaunis puutarha. Saimme tilavan huoneen, jossa kaksi ylimääräistä puusänkyä olisi voinut vaihtaa vaikka vaatekaappeihin. Joka huoneessa on vanhoja sohvia ja nojatuoleja, joissa voi istuskella jos haluaa viettää aikaa sisällä. Vanhan rouvan kanssa ei oikein keskustelua syntynyt, hän soitti Lorencolle joka tuli paikalle kun olimme jo omatoimisesti ottaneet pihan baarista tervetulo-oluet. Kävelimme joen yli Mangalemin puolelle samalla kuvaten ”tuhannet ikkunat”, joista Berat on kuuluisa. Tästäkin kaupungista löytyi giropitat lounaaksi. Ostimme myös punaiset Albania-paidat tuliaisiksi itsellemme. Kovin pitkälle emme bussimatkailun jälkeen jaksaneet, jätimme kävelyt huomiseen. Palasimme ministerin (ent.) taloomme suihkuun ja huilimaan, olimme sopineet Lorencon kanssa, että syömme perheen valmistaman illallisen omalla pihalla.

Saimme seuraksi kissat ja italialaisen nuorenparin, joka nukkuu dormissa. Söimme paistetun kalan, täytetyn pihvin ja salaatit. Lisäksi talon omaa viiniä sekä isännän aariat levyltä ja livenä. Nukkumaan mennessämme kuului avoimesta ikkunasta Mangalemin puolelta moskeijan kauniit iltalaulut.

Näkymä ikkunastamme Osumi-joen toiselle puolelle

Tilasimme aamiaisen puoli yhdeksäksi, italialaiset nukkuivat vielä ja söimme puutarhassa kahdestaan vanhan rouvan valmistamat ”french toastit” makean teen ja kirsikkahillon kera. Kävelimme joen toiselle puolelle tutustumaan keskiaikaiseen keskustaan ja historialliseen keskustaan. Sen jälkeen kipusimme ylös Beratin linnoitukselle, joka on Balkanin suurin. Ylämäkeä ja mukulakivikatua oli taas riittämiin. Palattuamme takaisin keskustaan otimme (todellakin) ansaitut oluet ja söimme lounaaksi taas kerran giropitat. Nyt ei voi puolustautua enää sillä, ettei niitä saa kotona, kun Kaisa kertoi, että Tikkurilaan on perustettu gyros-kioski.

Matkalla Beratin linnoitukselle

Talo oli hiljainen, kävimme suihkussa ja istuimme puutarhaan. Yksi kissoista kiehnäsi heti jaloissani. Rouva toi meille sakeat turkkilaiskahvit. Aloin taas juoda hanavettä, kun sitä on meidänkin ”olohuoneessamme” kannussa tarjolla. Vuoret ympärillä ovat niin jyrkkiä, että puut kasvavat rinteissä lähes vaakasuoraan. Myöhemmin istuin puutarhassa kirjoittamassa kortteja, kun huomasin pihalla rapistelevan kaksi kilpikonnaa. Paikalle tullut Lorenc kertoi niiden olevan hänen viisivuotiaan tyttärensä Mikaelan lemmikkejä. Tilasimme häneltä lasilliset erinomaista talon Merlota ja Lorenc istui seuraamme. Kerrottuaan Beratin ja talon historiasta keskustelu Hannun kanssa siirtyi vähitellen politiikkaan ja siitä viinintekoon.

Auringon laskiessa kävelimme joen toiselle puolelle Wil Dor –ravintolaan, jota Lorenc oli suositellut. Päätin jättää kanan syömisen sikseen, sitähän (broileria) saa kotonakin. Tilasimme Qofte Pashan (lihapullat), lammasta ja tsatsikia (xaxiqi). Hannu pyysi tarjoilijaa vaihtamaan teknohumpan johonkin toiseen musiikkiin ja sitä saa mitä tilaa; albanialaista poppia! Keskiviikko tuntuu olevan täälläkin pikkulauantai ja porukkaa oli paljon liikkeellä. Palasimme majapaikkaamme ja menimme lasillisille puutarhaan, jossa tapasimme amerikkalaiset Marcin ja Jenniferin sekä Leen Taiwanista. Isäntä tuntui närkästyvän, kun emme kiinnittäneet häneen tarpeeksi huomiota.

Herätys seitsemältä, aamiainen puoli kahdeksan. Puutarhassa istui jo vanhempi rouva Triestestä. Hän kiertää Albanian yksikseen pohjoisesta etelään ja kyseli mielipidettämme Himarësta. Kävelimme ohjeiden mukaan sillan yli tien varteen, mutta paikallisbussit pyyhälsivät ohitsemme. Tiranan kyytejä kyllä pysähdyttiin tarjoamaan. Kävelimme vähän eteenpäin kunnes löysimme bussipysäkin. Paikallisbussimaksu on vain 30 lekeä ja kerrankin sai kuitin. Bussiasemalla ihmettelimme, kun yhtään isoa bussia ei ollut lähdössä Tiranaan. Vihdoin selvisi, että hinta pikkubussilla on 400 lekeä eikä 4000. Sen selivittämiseen tarvittiin yksi nuori albanialainen nainen, miesjoukko bussin ympärillä ei osannut sitä kertoa oikein.

Bussi lähti tasan yhdeksältä ja alkumatkasta oli hyvin tilaa. Rytyyttelimme taas läpi tietöiden. Hoxha olisi kyllä saanut rakennuttaa maanteitä eikä tuhansia bunkkereita. Tienvarren torilla myytiin vihanneksia, hedelmiä, eläviä kananpoikia, ankkoja ja jopa pieniä pupuja.

Tirana

Matka Tiranaan kesti kolmisen tuntia. Heti, kun astuimme bussista ulos, saimme taksikuskit kimppuumme. Päätimme kuitenkin kävellä keskustaan ja matkalla istuimme Zgaran terassille syömään kanasuvlakit ja salaatin. Kahvit joimme Opera Cafén terassilla. Kuljetusta odotellessamme neuvoin yhdelle suomalaispariskunnalle, miten he löytävät bussiaseman ja miten päästä Beratiin. Suosittelin heille meidän Beratin majapaikkaamme. Paluukyyti Kotoriin olikin henkilöauto, jonka etupenkin ja puolet takapenkistä olivat jo vallanneet tuhdit amerikankiinalaiset leidit (äit&tytär). Matkasta tuli siis varsin tukala. Pysähdyimme jo Albanian puolella pitämään ruokatauon Restaurant Legendin kauniissa puutarhassa, kun naisten piti saada ruokaa. Passintarkastuksissa kului taas oma aikansa, emmekä vieläkään saaneet Albanian leimoja. Seuraava pysähdys oli Montenegron vuoristossa, kun naiset ostivat hedelmiä joltain kuskin kehumalta orgaaniselta viljelijältä. Ikään kuin Kotorissa myytävät hedelmät olisivat jotenkin epäorgaanisia.

Himarë (Himara)

Albaniassa tulee pää kipeäksi! Eilen löin päälakeni kun aioin mennä kattoterassille, tänään aamulla, kun menin tavaroineni alakertaan löin pääni auki olevan käytävänikkunan karmiin. Erion valmisti meille kahdeksalta aamiaisen. Kun kysyin Hannulta mitä kello on, tämä selitti Erionille, että kelloni hihna kului reissun aikana rikki. Erion vinkkasi minut mukaansa ja menimme lähikadulle katsomaan maahan ja pöydille levitettyjä tavaroita. Ei löytynyt tarpeeksi kapeaa nahkahihnaa, sen sijaan uuden kellon olisin saanut varmasti edullisesti. Menimme taksilla (500 ALL) bussiasemalle. Olimme ajoissa, bussi Himaraan (Sarandraan) lähtisi vasta 9.30. Meidät työnnettiin tavaroinemme 9.00 Vloran bussiin. Edessä istuvat mummot kaivoivat leivät ja kananmunat esille, ennen kuin olimme edes poistuneet keskustasta. Kaupungin ulkopuolella oli autokauppoja ja isoja kuljetusliikkeitä. Lehmät laidunsivat kaistojen välissä. Bussi tuli aivan täyteen Durresissa. Bussin ollessa pysähdyksissä pojat kiersivät käytävällä myyden popcornia. Käsittämätöntä, että keskelle ei mitään on rakennettu suuria hotelleja ravintoloineen. 

Matkalla Himaraan

Bussissa soi hauska albanialainen musiikki. Takanani istuva äiti lauloi musiikin mukana pienille pojilleen. Vlorasta matka jatkui toisella bussilla klo 12.40 Himarëën. Bussissa vanhat ukot haisivat uskomattoman pahoilta. Nousimme ylös vuorille, näimme bunkkereita ja hienoja näköaloja. Voimme vain toivoa, että rupuisen bussin moottori kestää ja jarrut toimivat. Puhelimeni piipitti viestiä ja toivotti minut tervetulleeksi Kreikkaan! Elisa ilmoitti puheluiden ja viestien hinnat. Voinko siis laskea, että tällä reissulla olen käynyt kuudessa maassa? Musiikkikin vaihtui kreikkalaiseksi.

Parvekenäkymä Potami Beachille

Jäimme kyydistä Himarën keskustassa ja Hannu pääsi puhumaan kreikkaa (tässä kohtaa hänestä oli suuresti hyötyä), kun nälkäisinä ja janoisina istuimme Suvillaqe Tavernan terassille giroksille ja Amsteleille. Sen jälkeen kävelimme B&B Mareen, saimme huoneemme, josta ison osan vie (meille) turhaan sänky kolmannelle asukkaalle. Parvekkeelle paistoi iltapäiväaurinko, viritimme sinne pyykkinarun, jossa päivän pyykit kuivuivat nopeasti tuulessa. Ihan kuin oikeasti olisimme Kreikassa; istuimme ilta-auringossa naapurikuppilassa ouzoilla, ennen kuin kävelimme keskustaan. Nostimme lisää valuuttaa, kävimme kaupassa ja söimme illallisen Mezedopolio Uzeriassa.

Aamulla meri oli tyyni, mutta jätimme uimisen myöhempään ja lähdimme kävelemään yläkylään, vanhaan kaupunkiin. Kuvasimme sen kujia ja kirkkoa, yhtään kahvilaa emme löytäneet vaan palasimme alas rantakadulle ja söimme giropitat Amstelien kera. Totesimme taas, että ihan kuin Kreikassa, mutta Albanian hinnoilla. Minäkin voin olla kohtelias vanhuksille, kun osaan tervehdykset kreikaksi. Entisen Jugoslavian maissa se vielä onnistuu, mutta albaniaksi en edes yritä. 

Palasimme Mareen ja lähdimme uikkareissa kävelemään rannalle. Tuuli oli yltynyt ja aallot olivat isot. Kävin uimassa, Hannu ei tykännyt kivien hakkaamisesta nilkkoihin (minäkin käyn mieluummin esim. Kroatiassa uimassa suoraan rapuista mereen). Suihkun jälkeen istuimme parvekkeella ja aurinko kuivatti taas pyykit nopeasti. Illalla kävimme syömässä keskustassa Lefteri Tavernassa merellisen risoton ja hyvät simpukat (salaatin, viinin ja kahvien kanssa n. 15€). Tapasimme ruotsalaispariskunnan, joka eilen istui samassa tavernassa syömässä kuin mekin. Rannan aallot tuudittivat meidät uneen.

Maanantai oli tyyni, aurinkoinen päivä. Kävin aamu-uinnilla omalla rannallamme, jossa on myös suihku. Olemme hotellin ainoat asiakkaat. Aamupäivän aikana kävelimme keskustan ohi satamaan asti, sieltä hetken matkaa yläkylään päin. Tien varrella on supermarket, mutta en löytänyt sieltä kosteusvoidetta, vaan ostin sen farmaciasta. Söimme girosannokset Suvillaqe Tavernan terassilla, ennen kuin palasimme Mareen uimaan ja ottamaan aurinkoa. Pyyhkeet oli taas vaihdettu, kuten joka päivä. Sähköt ja vedentulo takkuilivat, isäntä pisti generaattorin pörisemään, että pääsimme suihkuun. "This is Albania!" isäntäväki puolustautui. Parvekkeella oli niin kuuma, että silpaisin mereen kolmannenkin kerran. Vasta auringon laskiessa kävelimme keskustaan, kiertelimme hetken kujilla ennen kuin menimme laitimmaiseen, Restaurant Esperiaan salaateille ja pizzalle. Ruotsalaiset eksyivät tänäkin iltana kanssamme samaan ravintolaan. Heillä on lennot Tiranaan, josta he olivat vuokranneet auton lomansa ajaksi.

Tirana, Albania

Lähdimme aamulla Kotorista kohti Tiranaa, Budvassa tuli kyytiin Joao Portosta, hänen kanssaan vaihdoimme kokemuksia Portugalista. Kuskimme oli joku Mlanen kaveri, jonka englanninkielen taito ei ollut kovin hyvä ja jonka jokainen lause päättyi kysymykseen ”You know?” (Mlanen jokainen lause päättyi kysymykseen ”Understand?”). Rajalla oli kovin janoisia tullimiehiä, joten kuskin piti antaa viisi euroa tippiä. Emme silti saaneet passeihimme leimaa, mikä suuresti harmitti meitä kaikkia kolmea. Heti rajan jälkeen albanialaiset olivat pystyttäneet toripöytiä, joilla huivipäiset mummot myivät tuotteitaan. Yksi pikkupoika myi koiranpentua, jos sellaiselle sattuisi olemaan tarvetta. Olimme etukäteen lukeneet Albaniasta ja kaikki on todellakin totta. Mersuja mersujen jälkeen! Aaseja, hevosia, mopoja eriskummallisine lasteineen. Paljon bensa-asemia ja kaikki varakkaita varten, sillä useimmilla paikallisilla ei ole varaa siihen mersuun tai bensaan. Kuskin sotajuttujen jälkeen teki jo mieli ehdottaa, että laulamme kimpassa Janis Joplinin ”Mercedes Benz” –biisin. Tiranan ulkopuolella oli kilometrikaupalla huonekalukauppoja; mobileri, mobileri, mobileri, tien molemmin puolin. Poliiseja oli matkan varrella kymmeniä, ilmeisesti vain kerätäkseen sakkorahoja muualta tulleilta. Keskustassa liikenne oli kaoottinen, onneksi kuskillamme oli lehmän hermot. Jäimme pois kyydistä ja kuski otti huomaansa pojat, jotka olivat menossa Tiranasta Kotoriin. Johan on nopeaa toimintaa, totesi Joao, kun avasimme auton oven ja heti oli 3-4 pikkupoikaa myymässä kuulakärkikyniä.

Löysimme Trip’n'Hostelin jossa respa tiesikin odottaa meitä (ensimmäinen, joka lausui sukunimeni aivan oikein). Saimme tilavan, todella mukavan huoneen yläkerrasta. Tervetulorakien jälkeen respa saattoi meidät ravintolaan, jossa saimme ruokailla ilman lekëjä, ne kävimme vaihtamassa vasta syötyämme. Ruoka oli yllättävän kreikkalaisvaikutteista; iso kreikkalainen salaatti ja kaksi annosta uunissa haudutettua kasvis-lihapataa (pastitsio oli päässyt loppumaan). Lasku oluiden kera 8,80€. Teimme pienen kävelykierroksen kuvaten ”kaikki” nähtävyydet, kävimme kaupassa ja kahvilla ennen kuin palasimme hosteliin. "Italialaiskahvilan" espresso + tuplaespresso maksoivat muuten yhteensä euron verran. Suihkun jälkeen meillekin valkeni, miksi hostelin nimi on Trip'n. Suurinpiirtein kaikki asukkaat (ml. henkilökunta) pössyttelivät pihalla. Joimme viinimme ja vetäydyimme yläkertaan lepäämään. Suihkutilat olivat siitä erikoisia, että samassa kopissa oli myös wc. Toisin sanoen kaikki kastuu kun käyt suihkussa. Vessanpönttöön ei saa heittää paperia, mutta sehän on meille Kreikasta tuttu tapa.

Yöllä ukkosti ja satoi vettä. Muuten oli hiljaista, sillä valvovat asukkaat istuivat alakerran terassilla rupattelemassa. Musiikkikin taisi loppua jo ennen puoltayötä. Sade lakkasi aamuun mennessä. Suihkun jälkeen menimme alas ja saimme aamiaiseksi "ranskalaisia toasteja" ja/tai paistettuja munia leivän kanssa. Lähdimme ottamaan aikaa kävelymatkalle bussiasemalle. Kun montenegrolaiset ovat pitkiä hujoppeja, albaanit ovat persjalkaisia pätkiä. Kuvasin Piramidan ja kaupungin värikkäitä kerrostaloja. Hannun mukanaolo hidastaa vauhdin puoleen, mutta harhailu ja eksyily pysyy vakiona. Kävimme oluella (minkäs teet; jos maassa ei myydä tummaa olutta edes kaupassa, on tyydyttävä vaaleaan keppanaan) ja etsimme keskustasta eilen huomaamiamme gyros-paikkoja. Löysimme lopulta toisen, ostimme giropitat mukaan ja kävimme kaupassa. Olen koko alkureissun juonut hanavettä, mutta Albaniassa minäkin käytän pullotettua vettä (tosin join kahvilassa/ravintolassa pöytään tuodut jäävedet). Palasimme hosteliin, jossa porukat istuivat terassilla ja mekin jäimme siihen lounaalle. Respalle kaikki oli no problem; hän katsoi meille bussiaikataulun aamuksi, lupasi laittaa aamiaisen ajoissa ja tilata taksin tarvittaessa.

Tuoreita vihanneksia ja hedelmiä myydään ihan joka paikassa ja todella edullisesti. Kotikadullamme myydään kaikenlaista romua (ihan tulee Intia mieleen); käytettyjä kenkiä, kodinkoneita ja – tottakai – huonekaluja. Pienet lapset on puettu kauniisti, täälläkin. 

Trip'n'Hostel

Iltapäiväsiestan aikana taivas selkeni vähän, istuimme alakerrassa kirjoittelemassa ja juttelemassa muiden kanssa, ennen kuin lähdimme syömään ERA Restaurantiin. Viinit, kanacaesar, pinaattitortellinit ja Hannun kansallisruoka fergesë olivat hyviä ja täyttäviä. Kotimatkalla pysähdyimme vielä kahville. Hostelissa jäimme istumaan terassille ja Eetu kaatoi meille baarissa viinilasilliset. Toivottelimme hyvät yöt ruotsalaisille, amerikkalaisille, tsekeille, irkulle ja Joaolle ja vetäydyimme yläkerran hiljaisuuteen.

Kotor, Montenegro

Paikallisbussimaksu Perastista Kotoriin maksoi ainoastaan euron per lurjus. Sää oli pilvinen, sopii hyvin matkapäivälle. Jäimme kyydistä vanhan kaupungin pääportin kohdalla ja löysimme helposti Montenegro Hostelin. Respa tiesikin odottaa meitä ja kantoi tavaramme (”näin kevyet?”) privaattipuolelle, jossa on yhteinen keittiö, olohuone, suihkut ja vain kolme huonetta. Asumme aivan vanhan kaupungin keskellä, jossa päiväsaikaan riittää risteilyturisteja ja päivämatkalaisia. Edellinen majapaikkani on aivan nurkilla. Huoneemme ikkunasta on kaunis näköala Piaca od Cirkulalle ja ylös illyrialaiselle linnoitukselle. Kävimme aukiolla tervetulokahvilla,teimme pienen kävelykierroksen ja palasimme kaupan kautta kämpille. Tein lounassalaatin omassa keittiössä ja vietimme iltapäiväsiestan.

Illalla kävelimme vanhassa kaupungissa ja jäimme Restaurant Bastionin terassille syömään. Iltakahvit joimme Hotel Rendez Vousin terassilla, jossa kävin sanomassa kättäpäivää isännälle. Hän tuskin muisti, että yövyin hotellissa yksikseni neljä vuotta sitten. Hostelin viiden euron illallinen tarjottiin meidän kerroksessamme, kuten vähän pelkäsimmekin. Siinähän on tilavin oleskelutila asukkaille. Kävimme suihkussa ja sulkeuduimme huoneeseemme. Avoimesta ikkunasta näkyi hienosti valaistu Sveti Ivanin linnoitus.

Big Montenegro Tour

Pikkubussi keräsi meidät pääportin edestä ja suuntasimme Lovcenin kansallispuistoon. Sinne ei nykyisin enää ole sisäänpääsymaksua, koska siellä asuvat asukkaat tekivät hallitukselle valituksen ja maksu poistettiin myös satunnaisilta turisteilta. Tie on rakennettu Itävalta-Unkarin vallan aikana ja on edelleen ainoa yhteys Kotorin ja Cetinjen välillä. Pidimme matkan varrella kuvaustaukoja, eteemme aukesi koko Kotorin lahti. Matka jatkui Jezerski Vrhille (Lake Peak), jossa sijaitsee suositun Petar II Petrović Njegošvin mausoleumi. Sinne päästäkseen piti kavuta 450 rappua ylös ja samat alas. Rappuja kävellessämme kuuntelimme hämmästyneinä käen kukuntaa, jotenkin sen mieltää Suomen alkukesään kuuluvaksi.

Kaikilla alkoi olla jo nälkä ja pysähdyimme aamiaiselle Njegusin kylään. Siellä nautimme emännän tekemää hyvää leipää ja talon omaa juustoa ja savustettua kinkkua. Ryhmämme turkkilainen tyttö joi kahvinsa, käänsi kupin puruineen ylösalaisin ja antoi sen kuivua rauhassa. Sen jälkeen hän kuvasi lopputuloksen puhelimellaan ja lähetti kuvat jollekin tietäjänaiselle. Tutustuimme myös savustamoon ja saimme maistaa paikallista rakia. Cetinjessä ei paljon kävelykierroksia tehty, mutta kaupunkihan on minulle ennestään tuttu. Kävimme katsomassa jonkun kirkon ja luostarin ulkopuolelta ja istuimme terassille kahville/oluelle. Turkin tyttö sai tulkinnan kahvinpuruistaan; kaikkea hyvää ja kaunista on odotettavissa.

Ostrog Monastery

Ajomatkan aikana kuski/oppaamme Mlane kertoi alueen historiasta. Pysähdyimme Ostrogin ortodoksiluostariin, joka meidän mielestämme muistutti Hozovitiotissan luostaria Amorgoksella. Matka jatkui Skadar-järvelle, jonka nähtävyydet olivat meille pettymys, sillä järvi oli lähes kokonaan jonkun kasvillisuuden (lily jotain) peitossa. Ei siis ollenkaan mikään järvi, vaan lähinnä joki. Ja nyt sentään eletään kevättä, joten järvi on luultavasti kesäaikaan täysin umpeen kasvanut. Kuvasimme vielä yhden Stari Mostin (vanha silta) ja jäimme lounaalle Poslednja Luka –ravintolaan. Päivänkala ja Hannulle erikseen tilattu pihvi olivat kuivia eivätkä maistuneet juuri miltään.

Lake Skadar

Ennen Kotoriin paluuta ihailimme vielä näköaloja Budvaan ja Sveti Stefanin saarelle, joka on yksityisomistuksessa. Kanadalaistytöt jäivät Budvaan Montenegro Hosteliin, me muut palasimme voipuneina 13 tunnin retken jälkeen omaan hosteliimme. Kävimme lähikaupassa ja istuimme parvekkeelle iltaoluille.
 

View from Castel St. John

Kotona linnut herättävät minut laulullaan aamuneljän-viiden aikaan. Täällä ne laulavat yöt läpeensä. Lisäksi kissat tappelevat ja aamuyöstä ukkonenkin jyrähteli. Saattoi sataa ropistellakin tai sitten se oli unessani. Lopulta heräsimme vasta puoli kymmeneltä. Tarkoitus oli kavuta ylös linnoitukselle aamupäivällä, ennen kuin kaikki risteilyturistit täyttävät polun. Haimme aamiaisen leipomosta ja alkoi sataa. Hannu palasi hosteliin pyykkäämään, minä kävin torilla ostamassa lounashedelmät ja mansikat. Törmäsin taas kiinalaistyttöön (joka oikeasti on Alaskasta ja jonka tapasin jo Banja Lukassa ja Mostarissa). Taivas selkeni sen verran, että uskaltauduimme Sveti Ivanille (sisäänpääsy 3€/hlö). Hannu puuskutti perässäni sitkeästi, hän oli luvannut kavuta linnoitukselle jos huolin hänet mukaani Balkanin retkelle. No can do! Taivas selkeni ja näköala oli taas kerran kaiken vaivan arvoinen. Palasin edeltä hosteliin ja odottelin parvekkeella kylmien oluiden kera, kunnes Hannukin kotiutui. Henkilökunta tarjosi meille kahvit ja rakipaukut.

Tein lounaaksi hedelmäsalaatin ja vietimme siestan hiljaisessa hostelissa. Ilta oli taas aurinkoinen ja lämmin. Auringon laskiessa lähdimme kävelemään vähän vanhan kaupungin ulkopuolellekin, mutta illallisen söimme Rendez Vousin terassilla; shopska-salaatti, kanacaesar ja mixmeatplate. Hostelissa varmistin sähköpostilla paluumme Tiranasta takaisin Kotoriin.

Perast, Montenegro

http://www.bedandbreakfast.eu/bed-and-breakfast/perast/apartments-perasto/428542/

Lähes kolmen viikon kielikylpy päättyi, kun Hannu liittyi seuraani ja sain taas puhua omalla äidinkielelläni. Treffasimme Dubrovnikissa, otimme Tomislavit, kävimme kaupassa ja lähdimme 15.00 bussilla kohti Kotoria. Jäimme kyydistä Perastiin johtavan tienhaaran kohdalla ja kävelimme lyhyen matkan kylään. Paikalliset eivät tunnistaneet majapaikkaamme, mutta soittivat hyvänhyvyyttään isännällemme. Me paikallistimme sen paremmin kuin he, sillä Sergej käveli vastaan juuri siinä kohdassa, missä odottelimme. Saimme oman, ihanan huoneistomme, jossa käytössä on patio ja pesukone. Illalla teimme pienen kävelykierroksen kylällä ja näytin Hannulle, mistä löytyvät harvat kaupat ja ravintolat. Jäimme Konten terassille meren ääreen syömään (jälleen kerran aivan liikaa). 

Hannu haki aamulla marketista aamiaistarvikkeet. Aamupäivän aikana pyöräytimme pari pesukoneellista pyykkiä, mikä olikin tarpeen lähes kolmen viikon reissuni jälkeen. Kävelimme kylän yläpuolelle kuvaamaan merinäköaloja, etsimme sopivaa uintipaikkaa ja kävimme venekyydillä (5€/hlö) kirkkosaarella. Ilma oli mitä mainioin, minun piti suojata Cavtatissa polttamaani nahkaa. Kotimatkalla kävimme kahvilla, ennen kuin palasimme omalle pihalle iltapäiväoluille. Kävin uimassa laiturista, johon retkiveneet parkkeerasivat ja jonka raput olivat täynnä simpukoita. Hannukin sai lounaaksi itsetehtyä tonnikalasalaattia, johon minä olen jo lähes kyllästynyt. Poimimme oman pihan puusta sitruunan, joka oli venähtäneestä ulkonäöstä huolimatta aivan freessi. Kävimme vielä rantakadun varrella kahvilla ja pelinkovacilla ennen siestan viettoa.

Apartment Perasto

Illalla emme viitsineet pitkälle kävellä (eikä tässä kylässä kovin pitkälle pääsekään) vaan jäimme mukavaan Đardiniin (”Puutarha”) syömään. Kun olimme saaneet tilaamamme ruuat ja juomat, tarjoilija toi meille vielä lautasellisen uunikaritsaa ja korillisen lämmintä leipää. Rantakadulla ohitimme mustiin pukeutuneen leskirouvan, josta otin kuvan neljä vuotta sitten. Huomenna tämä kaunis kylä pitää jättää ja siirtyä paikallisbussilla Kotoriin.

Cavtat, Kroatia

Näkymä parvekkeeltani Adrianmerelle

Kävin vaihtamassa kunia (pankin kurssi 7.556) ja lähdin ruuhkaisella iltapäiväbussilla Cavtatiin. Annoin paikkani iäkkäälle rouvalle, kun rasittuneet opiskelijat eivät sitä viitsineet tehdä. Hikinen matka kesti tunnin verran eikä perillä ollut ainuttakaan mummoa tarjoamassa majoitusta. Menin välittäjätoimistoon ja totesin (taas kerran), että hinnat ovat kovasti korkeammat kuin saarilla. Olin kuitenkin hemmottelun tarpeessa ja varasin apartementoksen kolmeksi yöksi hintaan 550kn (73€). Omistaja tuli noutamaan minut ja kurvailimme takaisin ylös rinteeseen. Onneksi sieltä on suora kävelytie, joten matkaa keskustaan ja rantaan ei ole kuin puolisen kilometriä. Wau! Huoneisto on tosi mukava ja parvekkeelta näkyy Adrianmeri. Hain lähikaupasta Tomislavin tervetulo-olueksi ja pistin pyykit likomaan. Ne kuivuivat hetkessä aurinkoisella parvekkeella. Taisin olla talon ainoa asukas, naapureita ei näkynyt, ei kuulunut. Naapurustosta kuului lasten ääniä, viereiset talot ovat paikallisten asuttamia. Illalla kävelin alas rantaan ja totesin tämän olevan vähintään Dubrovnikin hintatasoinen paikka. Olin mennyt pari viikkoa niin pienellä budjetilla, että oli ihan järkytys palata takaisin normihinnoitteluun. Kävelykadulla kuuli vaihteeksi suomea ja ruotsia. Housut kiristivät sen verran, että tyydyin pelkkään salaattiin yhdessä rantaravintolassa aivan veden äärellä. Laskenut aurinko punersi taivaanrannan ja kauempana kimmelsivät Dubrovnikin valot. 
http://www.hotelscombined.com/Hotel/Villa_Adria_Cavtat.htm
 

Heräsin taas varhain, yritin torkkua sängyssä kahdeksaan asti. Hain lähikaupasta aamiais- ja lounastarpeita (maksoivat alle kympin ja niistä riittää huomisellekin). Aamupäivän aikana kävelin niemen toiselle puolelle, jossa ovat isot hotellit ja hiekka/pikkukiviranta. Keskustan lähellä pääsee uimaan rappuja myöten, mikä on pakkokin, sillä pohja on täynnä merisiilejä. Rantapetejä vuokrataan 30 kunalla, mutta sellaista minä en tarvitse. Join kahvit keskustassa, jossa vastaan käveli marimekkolaukkunaisia. Jatkoin kävelyä toiselle niemelle. Nyt on koko kylä nähty ja voin loppuajan ottaa rennosti. Eilen vielä harkitsin osallistumista kokopäivän veneretkelle lähisaarille, mutta olen alkureissun ollut niin sosiaalinen ja pakostakin osallistunut kielikylpyyn, että päätin viettää pari päivää itsekseni. On ihanaa ottaa lopultakin shortsit ja hellemekko käyttöön, täällä ei tarvitse kunnioittaa muslimien tai paljon muidenkaan mielipiteitä. Kämpillä riisuin alusvaatteetkin pois, kun oli niin kuuma. 

Iltapäivällä kävin uimassa, ihanaa! Vesi oli puhdasta, pehmeää ja lämmintä. Lounaaksi Tomislav ja iso kulhollinen itsetehtyä tonnikalasalaattia. Lentokoneet jyristävät Cavtatin yli, mutta siihen olen tottunut jo kotona Vantaalla. Olin niin täynnä salaatista, ettei tehnyt mieli mitään syötävää, mutta olin norkoillut tarpeeksi yksikseni ja kävelin auringonlaskun aikaan alas keskustaan. Konoba Toranjin risotto oli mehevää ja vaihteeksi viinikin kelvollista. Piti vielä punnertaa ylämäki kämpille, kolmannen kerran tämän päivän aikana.

Naapuriin majoittui itävaltalaismiehiä, jotka kotiutuivat kyliltä aamuviideltä. Sain unenpäästä kiinni kuuden jälkeen ja heräsin naapureiden ovien kolinaan kahdeksan pintaan. Aamiaisen jälkeen kävelin Sustjepan-niemen ympäri. Se on täysin rakentamaton, polku on välillä kivinen, välillä tasaista hiekkaa. Nousin vielä Rat-niemen päälle katsomaan Račić-perheen mausoleumin ja kaupungin hautausmaan. Join aamukahvit keskustassa ja kävin kämpillä vaihtamassa uikkarit alle. Ylämäessä ohitin suomalaisen luokkaretkiryhmän jotka (parvekkeelle kuuluvista) äänistä päätellen pelasivat läheisellä urheilukentällä jonkun ystävyysottelun kroatialaisten koululaisten kanssa. Iltapäivän vietin keskustan "rannalla" uiden ja kirjaa lukien. Tyhjensin jääkaapin ja tein lounaaksi taas ison kulhollisen salaattia.

Illalla lähdin vielä keskustaan ja söin Konoba Galijassa täytetyt mustekalat. Pitäähän minun kerran viikossa syödä ne, jos ei muuten niin Hannun kiusaksi. Jäin vielä kotimatkan varrella kantapaikaksi muodostuneeseen ukkokuppilaan tuplaespressolle, ennen kuin viimeisen kerran kapusin ylämäen huoneistooni. Poltin päivällä selkänahkani, kun en yltänyt joka paikkaa rasvaamaan. Nukuinkin yön huonosti, asiaa ei ainakaan auttanut ikkunasta sisälle päässeet hyttyset.

Mostar

Joki tulvi ylhäällä vuoristossakin niin, että hyvä kun maantiet olivat auki. Virta joessa oli voimakas ja viljelykset sen lähettyvillä täysin vettyneitä. Bukojnan jälkeen tuli näkyviin lumihuippuisia vuoria. Tien varsilla näkyi yksinäisiä hevosia, lehmiä ja lammaslaumoja. Siellä täällä oli muslimien hautausmaita; kuin sinne tänne pystytettyjä valkoisia sokeritoppia pitkin rinteitä ja takapihoja. Kolmen tunnin jälkeen pidettiin kahvi/vessapaussi. Vuoristossa oli todella kaunista ja sateenkaari heijastui yhtä vihreää rinnettä vasten. Mitä alemmas bussi laskeutui ja mitä lähemmäs Mostaria tulimme, sitä vihreämmältä Neretva-joen vesi näytti.

Linja-autoasemalta oli lyhyt matka Majdas Hosteliin ja löysin sen saamieni ohjeiden avulla sokkeloisten kujien keskeltä. Emäntä tarjosi cappuccinot ja kääretorttua, kävin suihkussa ja lähdin kaupungille vielä, kun oli valoisaa. Muistin Mostarin paljon pienemmäksi kaupungiksi, johtuen luultavasti siitä, että viimeksi asuin lähellä Stari Mostia. Kävelin vanhan kaupungin läpi sillalle, otin muutamat kuvat ja jäin Restoran Hindin Haniin syömään täytetyt mustekalat. Naapuripöydässä istui nuori suomalaispari. Muutenkin koko kaupunki tuntuu olevan täynnä turisteja. 

Majdas Hostel

Päivän autoretkeen otti osaa kuusi hostelin asukasta, pikkubussissa oli hyvin tilaa (kuski/oppaamme Bata kertoi, että siihen on tunkenut 15 hengen ryhmäkin). Ensimmäinen oppitunti pidettiin Mostarissa, kun Bata kertoi Bosnian historiasta, Mostarin tapahtumista ja omasta elämästään siellä. Hän pakeni pitkäksi aikaa Ruotsiin, mutta palasi jokunen vuosi sitten kotikaupunkiinsa. Hän teki mielipiteensä hyvin selviksi; joen muslimipuolella ei parannuksia juurikaan tehdä, remontoidut rakennuksetkin ovat vain kulissia. Kroaattipuolella taas rakennetaan koko ajan lisää, suuria kauppakeskuksia, hotelleja, kouluja ja urheilutiloja. Kouluihin päästäkseen pitää osata kroatiaa, joka eroaa n. 20% bosnian kielestä. Skismoja on siis edelleenkin, kauan sodan päättymisen jälkeen. Olen huomannut saman erimielisyyden Kroatiassa, siellä ei juuri pidetä bosnialaisista eikä varsinkaan serbeistä. Turistille ollaan joka paikassa ystävällisiä ja minä olen tuntenut oloni mukavaksi ja kotoisaksi niin Kroatiassa, Bosniassa, Serbiassa, Montenegrossa kuin Makedoniassakin. Kaupungista poistuessamme pysähdyimme tilaamaan burekit matkaeväiksi. Batan suosittelemassa paikassa ne paistettiin pannulla avotulella, ei uunissa kuten yleensä.

Mostarista suuntasimme ylös Međjugorjen kaupunkiin. Neitsyt Maria on tehnyt siellä ihmeitä, suonut rikkauksia ja kaupunki onkin kehittynyt huimasti. Sinne tehdään pyhiinvaellusmatkoja ympäri maailmaa ja italialaiset ovat perustaneet Međjugorjeen omat yhteisönsä. Nytkin parkkipaikoilla näkyi lukuisia busseja Italiasta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Medjugorje

Kravica Waterfalls

Matkan varrella Bata pysähtyi juttelemaan tuttujensa kanssa ja muutenkin opastukset veivät ison osan päivästä, kun hän kertoi historiaa, tarinoita ("uskokaa tai älkää") ja omia mielipiteitään. Seuraavaksi rytyyttelimme turbo-musiikin tahdissa (ja kuskin tanssiessa ajaessaan) Kravica-putouksille.

http://www.worldtoptop.com/kravica-waterfall/

Koko ryhmämme uskaltautui uimaan jääkylmään veteen. Bata kertoi, ettei hän kastaudu siellä edes kesällä. 

Joimme rakit rantakahvilassa ja matka jatkui pieneen Počiteljin vuoristokylään. Kylässä on enää muutama vanha asukas jäljellä. Sieltä on mahtavat näkymät joelle ja linnaan. Kävelimme ylös linnoitukselle, sen jälkeen vierailimme jonkun paikallisen rouvan kotona. Hän tarjosi hedelmiä, kookosleivonnaisia ja makeita kotitekoisia mehuja. Asiaan kuului jättää runsaat tipit, vaikka mieluummin olisimmekin syöneet jotain suolaista. 

Počitelj

Turbovaihteella ja –musiikilla kävimme vielä illan pimetessä katsomassa Blagajn Dervishi-taloa. Iltavalaistuksessa paikka oli todella kaunis. Bata kertoi kallioluolista ja vedenalaisesta luolastosta.

http://en.wikipedia.org/wiki/Blagaj

Parkkipaikalta poistuessamme Bata sytytti autossa diskovalot ja laittoi diskopallon pyörimään katossa. Vain aussityttö uskaltautui auton takaosaan, jossa hän yritti pysyä pallillaan Batan kurvaillessa pikkuteitä. Palasimme hosteliin vasta kymmenen jälkeen. Pitkä, mutta antoisa päivä.

Blagaj

Aamulla heräsin linnunlauluun ja kauempaa kuuluvaan vienoon säveleen, joka kuului jostain keskustan moskeijasta. Aamiaiseksi saimme tuhteja, voissa ja kananmunassa paistettuja ”ranskalaisia toasteja” (köyhiä ritareita) jogurtin, aivarin ja hillon kera. Lähdin kävelemään vanhaan kaupunkiin ja siitä ohi kaupunginosaan, jossa edellisen kerran asuin. Tapasin kiinalaistytön (hän on oikeasti Alaskasta) joka tuli samalla bussilla Banja Lukasta Mostariin. Kävin joen toisella puolella oluella ja tungin itseni Stari Mostin yli varvastossuillani liukastellen läpi japanilaisryhmien, jotka sateenvarjoineen ja oppaineen täyttivät kaikki kävelytiet. Sillan läheiset ravintolat olivat täynnä turistiryhmiä. Torilla ei ollut juuri mitään hedelmiä enää myynnissä. Alkoi olla kuuma, istuin pääkadun varrelle Pizzeria Porton terassille varjoon ja söin kalkkuna-juustosalaatin (3,50mk/1,80€). Palasin Majdasiin vähentämään vaatteita. Aussit viettivät siestaa sisällä, minä menin istumaan aurinkoiselle pihalle. Kaikki muut olivat lähteneet tai olivat jollain retkellä. Siivoojarouva tuli heti kysymään, haluanko teetä tai kahvia. Majda saapui äitinsä kanssa ja he alkoivat kattaa puunvarjoon pöytää ruokailua varten. Hetken kuluttua saapui lauma opiskelijapoikia, jotain Majdan sukulaisia. Minäkin sain soppalautaseni leivän kera. 

Kävin suihkussa vasta kuuden jälkeen, auringossa oli edelleen kuuma. Aperitiiviviinin otin Bar Bijelin kattoterassilla, josta oli suora näköala Stari Mostille. Terassia ei pahemmin mainostettu, tein tilauksen tiskillä ja tarjoilija kysyi, haluanko viinin ulos vai ylös (viini ei kyllä ollut mistään kotoisin). Sillalta oli päivällä hypännyt seitsemän paikallista hyppääjää, aussi-Cody päätti olla hyppäämättä, kun Bata piti hänelle eilen pitkän saarnan, kuinka huonosti siinä voi käydä. Joen toiselta puolelta kuului seitsemältä pitkä sävelmä, kun kirkonkellot antoivat aikamerkin. Yritin päivällä Stari Mill –ravintolaan, mutta se oli täynnä japanilaisryhmästä. Menin sinne illalla ja olin ainoa asiakas. Mummot hääräsivät keittiössä valmistaen minulle shopska-salaatin ja ćevapčićin. Join vielä bosnialaisen kahvin, onneksi Bata eilen valisti meitä, miten se oikeaoppisesti nautitaan. Moskeijan minareetista kaikuivat auringonlaskun iltalaulut, sitäkin tulen (yllättäen) kaipaamaan. Hostelissa oli hiljaista, aussit valmistautuivat nukkumaan (he aikovat mennä 7.00 bussilla Dubrovnikin kautta Budvaan), muut olivat vielä retkillään. Olimme jo nukkumassa, kun minareetin yölaulu soi, kuin tuudittaen meidät uneen. Oi, niin kaunista!

Aussit lähtivät varhain hiipien, samoin naapuridormin maltalaiset. En minäkään viitsinyt enää nukkua, kävin suihkussa ja pakkasin tavarani. Yhdeksän jälkeen pelkäsin jo myöhästyväni, kun emäntä veteli aina vaan sikeitä. ”Fastest breakfast ever” hän totesi itsekin paistettuaan minulle munat ja lämmitettyään leivät. Bussi lähti vartin myöhässä, minulle jäi aikaa kuluttaa viimeiset kolikot limupulloon. Rahat pitää lyödä tiskiin, ei yrittää antaa niitä (mies)myyjän käteen. Unohdin tietenkin, että olisin tarvinnut ne kolikot matkatavaramaksuun (jonka olisi varmasti voinut maksaa myös euroilla). Sain siis lisää kolikoita, pienimmät annoin yhdelle mustalaispojalle. Heitä pyöri linja-autoasemalla useita, pieniä ja isoja. Matkani jatkui mukavalla Eurolinesin bussilla.

Passintarkastus rajalla, sekä Bosnian että Kroatian viranomaisten toimesta. Kroatian virkailija vei jostain syystä tarkastettaviksi kolme espanjalaista nuorta, minuun tai passiini kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota. Rajalla oli ruuhkaa ja kesti aikansa, ennen kuin bussi pääsi jatkamaan matkaansa. Ja sitten alkoivat tietyöt. Toinen passintarkastus rantakaistaleella meni nopeasti. Kahvipaussi pidettiin Bosnian puolella, Neumissa. Ei sentään samassa kahvila-ravintolassa, jonka kohdalla Split-Dubrovnik –bussi hyytyi matkallani v. 2009. Bussimatka Dubrovnikiin kesti 3½ tuntia.