Condeixa-a-Nova - Coimbra 21 km

Eipä aamiaista olisi ollut tarjollakaan. Huoneeni ikkuna oli niin huurussa, etten tiennyt säästä mitään. Ulkona paistoikin aurinko, kun laskeuduin hostalin raput alas kadulle. Pysähdyin keskustassa nopealle pystykahville ja vähensin vaatetusta. Cernachessa söin tostamistan pienessä kahvilassa, jossa jo istuivat neljä uusiseelantilaista päiväreppunaista. He tunnustivat varanneensa Conimbrigan alberguen itselleen. Ja taksi vie tavarat aina etukäteen seuraavaan majapaikkaan. Istuin paikallisten mummojen pöytään ja sulauduin seuraan suvereenisti.

Reppunaiset jatkoivat matkaa, kun jäin syömään juustoleipääni. Seuraavassa ylämäessä ohitin heidät.

Iltapäiväoluelle pysähdyin Cruz de Mauroçosissa meluisaan pikkubaariin. Alkoi sataa ja kun lähtiessäni puin sadeviittaa päälleni, yksi naisasiakkaista ryhtyi auttamaan minua. Nyt siitä on huppukin rikki. Aivan turhaan, sillä sade loppui hetken kuluttua.

Coimbraan saapuminen sykähdytti mieltä, kaupungin siluetti avautui näkyviin jo kaukaa. Alunperin suunnitelmassani oli viettää kaksi yötä Coimbrassa, sillä tykästyin siihen viimeksi kovasti. Nyt olen kuitenkin jäljessä aikataulustani, joten yksi yö saa riittää. Hostel Sé Velha sijaitsee katedraalin takana korkean mäen päällä. En pitänyt mitään kiirettä, vaan jäin lounaalle Dona Taskan terassille, josta voin ihailla kaupunkinäkymää. Kanadalaiset kävelivät ohitseni.

Dona Taska

Ylitin Rio Mondegon ja kun odotin liikennevalojen vaihtuvan vihreäksi, alkoi sataa kaatamalla. Suojauduin turisti-infoon ja ajankuluksi tarkistin vielä suunnan hostelliini.

Suomi mainittu!

Ennen kuin nousin ylös katedraalille, kävin tarkistamassa Santa Cruz -kirkon edessä, vieläkö aukiolla liehuu Suomen siniristilippu (Portugalin entinen lippu). Kyllä, siellähän se edelleen on.

Sé Velha

Kapusin keskustasta raput ylös vanhalle katedraalille ja menin pyytämään leiman vaelluspassiini. Ilman sisäänpääsymaksua sain mennä kirkkoon ja luostarin puutarhaan. Yllätin itseni, kun kirkonpenkkiin istuttuani liikutuin ja pillahdin itkuun. Olin niin väsynyt ja jalkani niin kipeät!

Kirjauduin hostelliin, josta sain heti petini. Dormissa olivat ennen minua chileläinen Monica ja venäläinen Tatjana. Myöhemmin saimme sinne vettyneen pienen equadorilaisen tytön, joka levitti kaikki kastuneet tavaransa kuivumaan ympäri huonetta.

Käytyäni suihkussa en jaksanut enää laskeutua keskustaan, lipsuttelin varvastossuillani läheiseen Maria Portuguesaan, jossa söin sardiinipateeta ja pinaatti-sienipastaa.

Sain suruviestin Sveitsistä; Walter oli kuollut aiemmin huhtikuussa. Nyt kannan Annelin murhetta mukanani.

Alvorge - Condeixa-a-Nova 22 km, aivan hirveä päivä!

Yö lähes täydessä alberguessa oli hiljainen, mutta kylmä. Annoin taas muiden lähteä edeltäni, söin jonkun jättämän banaanin, otin huikan jonkun jättämästä portviinistä, pakkasin tavarani (myös edelleen kosteat eiliset pyykit) ja lähdin matkaan.

Pysähdyin Rabaçaliin aamiaiselle, kahvilassa istuivat jo kanadalaiset Sonya ja Sean. Tilasin bocadillon tuorejuustolla ja pyysin suolaa. Säästyypähän omat (Ikean) suolat ja vältyn krampeilta pohkeissani. Jatkoin matkaa pitkin pelto- ja hiekkateitä, pysähtyen välillä puun suojaan pukemaan sadeviitan päälleni. Ohitin kanadalaiset, jotka olivat pysähtyneet evästauolle.

Rio dos Mouros tulvi yli reunojensa, yli polkujen ja hiekkateiden. Jotkut kohdat pystyin kiertämään pellon kautta. Yhtä tulvivaa ojaa en pystynyt kiertämään enkä uskaltanut yksin hypätäkään. Riisuin sadeviitan, heitin sen ja vesipullon ojan yli ja tossuni kastamalla kävelin ojan yli. Eikä tässä vielä kaikki! Hetken kuluttua, kun taas kuljin kuraista polkua, liukastuin viettävällä polulla, iskien toisen käteni ja polveni mutaan. Sain boysenmarjapuskasta tikkuja kämmeneeni, mutta huomasin ne vasta päivän, parin päästä, kun ne alkoivat tulehtua.

Toivoin jo päässeeni kurasta eroon, kun tie alkoi jonkun kahden talon "kylän" jälkeen nousta ylöspäin. Vielä mitä! 

Yhden ison lätäkön läpi kävelin, kun ei sitä pystynyt kiertämäänkään. Hetken kuluttua pieni auto ajoi ohitseni pitkin kivistä ja kuraista tietä. Sen kun olisin aavistanut, olisin jäänyt odottamaan ja liftannut kyytiin.

Tarpeeksi extremeä ilman mitään ylimääräistä

Lopulta tie nousi jyrkästi kohti Conimbrigaa. Paikallisen koulun oppilaatkin tulivat katsomaan ylenpalttisesti tulvivaa jokea. Puuskutin mäen ylös, kävelin Conimbrigaan ja jäin ensimmäiseen kahvilaan oluelle. Tummaa olutta hanasta, ei huono! Harmi vain, että läheisen alberguen mainoksessa oli päällä lappu "complete" eli täynnä. Ei auttanut muu kuin kävellä pari lisäkilometriä Condeixa-a-Novaan. Paikallisten neuvomana kävelin alas katua, jonka varrelta löysin Residencial Ruinasin. Herätin vanhan herran päiväuniltaan, tämä puisteli päätään kun kerroin olevani yksin, mutta velotti kuitenkin 2hh-hinnan 30€/yö. Tämän päivän jälkeen tuntui vain kohtuulliselta maksaa ylimääräistä omasta huoneesta, kylppäristä, pyyhkeistä ja lakanoista. Ja lämpimästä patterista, jonka päällä sain kuivatettua eiliset pyykit (ja märät tossuni).

Manjar Romano

Suihkun jälkeen lähdin etsimään ruokapaikkaa, tietenkin väärään suuntaan (väärään aikaan) ja tietenkin alkoi sataa. Palasin hostaliin huilaamaan ja lämmittelemään. Kun lähdin uudelleen ulos, respan vanha herrasmies (omistaja?) tarjosi minulle sateenvarjon mukaan. Kartan mukaan n. 60 metrin päässä (nyt oikeaan suuntaan) on Restaurante Manjar Romano. Jälkeeni sinne tuli asiakkaita ravintolan täydeltä. Tilasin tukevaa lohturuokaa: Francesinha ranskalaisilla. Eipähän tarvitse syödä aamiaista huomenna! Varmuuden vuoksi varasin Booking.comin kautta seuraavan yön hostellista.

Kun palasin kylläisenä hostaliin, omistaja toivotti minulle käsisuudelman kera hyvää yötä ja hyvää matkaa.

Alvaiãzere - Alvorge 23 km

Kävin alhaalla syömässä paahtoleipäaamiaisen. Annoin muiden lähteä edeltäni vaeltamaan ja odotin kahdeksaan asti, että sade lakkaisi. Ei lakannut. Heti alussa oli melkoista ylämäkeä (485 mpy) ajotien laitaa. Reitti jatkui mukavalle hiekkatielle ja siitä kuraiselle metsäpolulle. Joku oli jättänyt suklaamunan kiviaidalle, nappasin sen mukaani, onhan pääsiäinen jo ohi. Yhden koko tien levyisen vesilätäkön kiersin niityn kautta, kastelin kenkäni mieluummin märässä ruohossa kuin kuravellissä.

Päädyin lopulta Ansiãoon ja pysähdyin kahville. Sillä aikaa taivas kirkastui ja pakkasin sadeviitan rinkan sadesuojan sisään. Brittimies käveli kahvilan ohi, ilmeisesti hän oli pysähtynyt johonkin aiempaan leipomokahvilaan. Kaupungin jälkeen alkoi taas nousu ja kävelin mukavaa metsäpolkua. Takaani soivat kirkonkellot viehättävää melodiaa.

Tulin taas haukutuksi moneen kertaan. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee. Alkoi sataa rakeita, ukkonen jyrisi ja suojauduin suuren puun alle pukemaan sadeviitan takaisin päälleni. Seuraava (karttaan merkitty) lepopaikka oli huoltoasema, jonka kahvilassa istuivat jo brittimies ja iloinen korealaispariskunta. Nämä tarjosivat minulle keitetyn kananmunan ja appelsiinilohkoja (olivat nyysineet ne aamiaispöydästä), voileivistä kieltäydyin. Annoin heidän lähteä edelläni. Irkut saapuivat ja kysyivät, miten olin eilen löytänyt illallispaikan. Näytin opaskirjaani, siinähän on mainittu kaikki reitin kahvilat ja ravintolat. Ihmettelen, miten nainen, joka kertoo toimivansa Dublinissa vapaaehtoisena camino-neuvojana, ei käytä tätä opasta (John Brierley: Camino Portugués).

Sade loppui ja lähdin päivän viimeiselle neljälle kilometrille. Tämän päivän vaellusreitti oli todella mukava ja kaunis. Harmi vain, että lähes koko ajan satoi vettä.

Saavuin albergueen, jonne olin päättänyt majoittua. Albergue Igrejassa muut vaeltajat sanoivat, että minun pitää hakea avain kylän kahvilasta. Jätin sadeviitan kuivumaan, rinkan sisälle, varasin yhden alapedin ja kävelin kipeillä jaloillani takaisin keskustaan. Irkut olivat pysähtyneet lounaalle matkallaan Rabaçaliin. Jäin heidän seurakseen oluelle. Kahvilassa minulle sanottiin, etten tarvitse avainta, alberguen ovi on avoinna. Shit! Kävelin takaisin albergueen, kävin (kylmässä) suihkussa ja pesin parin päivän sukat ja alusvaatteet. Tuskin ne ehtivät kuivua aamuksi. Kävelin muiden perässä varvastossuillani kahvilaan, mutta siellä saisi ruokaa vasta illalla. Muut palasivat kämpille, minä tilasin juustoa ja leipää ja jäin kahvilaan kirjoittelemaan. Olin varpaat aivan kohmeessa, kun paikalliset jättivät aina ulko-oven auki tullessaan tai mennessään. Sisään kannettiin lupaavasti polttopuita kamiinaa varten, mutta sitä ei hiljaisista rukouksistani huolimatta sytytetty. 

Söin tukevan lihapadan yhdessä kanadalaisten ja ranskalaisten kanssa. Alati häsläävät ranskalaisdaamit kysyivät huolissaan, olinko saanut lainkaan aamiaista, kun korealaiset olivat tyhjentäneet pöydän omiin eväisiinsä. Palasin kylmään albergueen, vastaani käveli vielä illalla majoittunut mieskaksikko.

Tomar - Alvaiãzere 33,2 km

Aamuviideltä seinän takaa kuului miehekästä keskustelua. Joko jotkut vasta kotiutuivat, tai jotkut olivat jo hereillä lähteäkseen aikaisin jatkamaan caminoa. Nousin seitsemän jälkeen aamiaiselle, vaikkei minulla kiirettä pitänytkään olla. Täällä vain menee niin aikaisin nukkumaan, että uni loppuu kesken. Vasta syötyäni tarkistin bussiaikataulut; ainoastaan yksi lähtö päivässä 16.45. En halunnut odottaa koko päivää, vaan päätin kävellä. Laskin ehtiväni kävellen perille ennen bussia. Nyt tuli kiire!

Koskaan en ole rikkonut kirjaa, mutta nyt revin mukana kulkevan paksun pokkarin puoliksi ja jätin lukemani puolikkaan dormiin. Sofie oli mennyt aamiaiselle, tavarat pakattuani kävin hyvästelemässä hänet, Marian ja Pietron. Tuskin tulen enää näkemään nuoria ystäviäni. Pietro aikoo pitää lepopäivän, Sofie jää Portugaliin ratsastusviikolle ja Maria teki vain lyhyen vaelluksen työmatkansa päätteeksi. Kaupungin ulkopuolella alkoi mukava metsäinen reitti, joka seurasi Nabão-jokea. Sammakot kurnuttivat kovaan ääneen joessa. Pehmeä polku nousi ja laski maaston mukaan. Harmi vain, että käveltyäni polun jälkeisen hiekkatien, joka päättyi autotielle, olin kadottanut reittimerkit. Risteyksessä ihmettelin, mihin mennä, kun kohdalle sattui vanha nainen, joka talutti hieman nuorempaa, sokeaa naista. Molemmat vakuuttivat minun olevan Camino Santiagolla, muuta en heidän puheestaan ymmärtänytkään.

Soianda

Jatkoin ajotietä pitkin Casaisiin, Soiandassa pidin kahvitauon. Annoin nelihenkisen naisryhmän lähteä edeltäni, oletin heidän olevan päiväreppuineen minua nopeampia. Seuraavassa ylämäessä ohitin joukon. Vastaan alkoi tulla myös minua aikaisemmin aamiaiselta lähteneiden selkiä. Reittimerkit johtivat hienolle metsätielle, joka nousi 305 mpy. Tuli ihan Camino Francés mieleen, tosin siellä taisin nousta 1550 mpy.

Tasamaalle päästyäni pysähdyin haistelemaan tien varrella kukkivia ruusuja ja jasmiinipuskia.

Reitti jatkui läpi korkkipuumetsän, päätyen päällystetylle ajotielle.

Quinta da Cortiça

Seuraava pysähdyspaikka oli vasta Cortiçassa, jossa istahdin oluelle ja salaatille. Quinta da Cortiçassa (ei viinitila, tuottaa ainoastaan oliiviöljyä) olisi ollut tarjolla myös yösija, mutta katsoin 20€ olevan liian kallis keskellä ei mitään. Samaan paikkaan oli pysähtynyt myös brittimies ja nauravainen korealainen pariskunta. Minun perääni terassille käveli irlantilaispariskunta. Omistaja-Maria ("Oi, sinulla on sama nimi kuin äidilläni! Oi, sinulla on sama nimi kuin tyttärelläni Anna Marialla!") kehotti jokaista laittamaan nuppineulan seinällä olevaan maailmankarttaan oman maansa kohdalle. Olin ensimmäinen suomalainen. Torille!

Albergue Pinheiro, Alvaiãzere

Matka jatkui taas kivettyä (keskiaikaista?) tietä läpi muutaman talon kylien. Yksi rouva kysyi, haluanko kylmää juotavaa, mutta vakuutin veteni riittävän. Olin juuri saanut pullon täytettyä Marian luona jääkaappikylmällä vedellä. Jos minä asuisin caminon varrella ja minulla olisi ylenmäärin appelsiineja, kuten täällä on joka pihassa, laittaisin porttini pieleen pöydän, jossa olisi kannullinen vastapuristettua appelsiinimehua ja kannullinen sitruunalla maustettua kylmää vettä. Viereen laittaisin purkin vapaaehtoista maksua varten. Minä ainakin maksaisin!

Saavuin Alvaiãzereen samaan aikaan, kun bussi vasta lähti Tomarista. Albergaria Pinheiron isäntä oletti, että minä ja perässäni sisään kävellyt brittimies olimme pariskunta ja lähetti poikansa viemään meidät alakerran 2h-huoneeseen. No way! Takaisin yläkertaan, jossa saimme molemmat omat 2hh (12€). Suihkun jälkeen jätin pyykit pesemättä, ne eivät kuitenkaan kuivuisi tässä säässä. Lähdin syömään Cafe Quintinhaan, jota opaskirjani suositteli. Kylällä oli menossa isot hautajaiset, ilmeisesti jonkun palomiehen, sillä palohälytys soi ennen ja jälkeen hautajaisten. Kana oli kuivaa, mutta jotainhan on syötävä. Kuten arvasin, hautajaisväki kokoontui baariin ja meteli oli sen mukainen. 

Olin jo sängyssä lukemassa, kun setä koputti oveeni ja kertoi, että voin nyt hakea leiman passiini (hänkin oli ollut hautajaisissa). Saatuani monenkirjavat leimat vaelluspassiini maksoin myös aamiaisen ja ostin kangasmerkin ommeltavaksi rinkkaani. Isännällä ei ollut antaa tasarahaa takaisin ja otimme yhdessä pienet portviinit.

Yöllä kuului satavan, muuten olikin hiljaista. Oli mukava nukkua yksin. Menin aikaisin nukkumaan ja heräsin aamuyöstä sateen ropinaan. Aloin puhkaista jaloistani uusia rakkuloita kenenkään häiriintymättä.

Golegã - Tomar 32,1 km junalla (by train)

Sain alberguesta autokyydin juna-asemalle, samassa kyydissä tuli Bruno, joka oli myös matkalla Tomariin. Hän osti lipun ja sai laituriksi 9, minä laiturin 11. Tosiasiassa juna seisoi jo laiturilla 10 (jonne juoksimme) odottaen jostain tulevaa junaa.

Asemalta oli suora tie Igreja S. João Baptistaan ja sinne käveltyäni aukiota alkoi kiertää rumpu- ja torvisoittokunnat, jotka menivät kirkkoon.

Vein rinkkani Hostel 2300:aan, vaihdoin sandaalit jalkaan ja menin keskustaan kuluttamaan aikaa. Tänne kävelemiseen olisi kulunut kuusi tuntia, junalla tulin puolessa tunnissa.

Tein kävelykierroksen viehättävässä vanhassa kaupungissa. Täällä minustakin yritetään tehdä kunnon kristittyä; olutta myydään vain minikoossa ja kirkon jumalanpalvelus raikaa kahvilan terassin kaiuttimista.

Ajattelin hakea kirkosta leiman vaelluspassiini, mutta se oli tungokseen asti täynnä väkeä kuuntelemassa pääsiäisen jumalanpalvelusta. 

Igreja S. João Baptista

Alkoi olla nälkä, vaikka tänään en juuri mitään kuluttanut. Ravintolat olivat tietenkin täyteen varattuja. Moneen kertaan kotikadulla katsomani italialainen ei auennut, vaikka kuinka tuijotin ovessa ilmoitettua lounasajan alkua puoliltapäivin.

Os Moihos

Yhdestä perinteisestä kuppilasta sain jonottamalla vapaan pöydän ja tilasin mustekalarenkaita. Hyvää kannatti odottaa!

Hostel 2300

Huilailin dormissani pari tuntia ja kun menin olohuoneseen kirjoittelemaan, Pietro istui siellä pitkine, kipeine koipineen. Hetken kuluttua Sofie ilmestyi hostelliin ja sain hänet samaan dormiin. Myös Maria oli majoittunut hostelliin, mutta hän oli ottanut privaattihuoneen.

Taverna Da Talha

Oli tarkoitus säästää jalkoja, mutta lähdin illalla vielä kävelemään vanhaan kaupunkiin. Taverna Da Talhan tapaslista houkutteli ja tilasin lohibruschettan. Onneksi en mitään muuta, sillä niitä tuli kaksi valtavan kokoista. Kun palasin hostelliin, porukat istuivat sen edessä olevalla terassilla odottaen omia tapaksiaan. He kutsuivat minut seuraansa lasilliselle ja istuin siinä, kunnes tuli kylmä. Sofie tuli perässäni nukkumaan ja totesi, että joku jo kuorsaa naapuridormissa. Kuorsaus kuului selvästi seinän läpi hänen päänsä takaa. Minä kuuntelin aikani jotain ovihälytyksen piippausta.

Santarém - Golegã 34,4 km

Santarém

Tähän mennessä hienoin, mutta myös raskain vaelluspäivä. Ensimmäisenä heräsi Jennifer, joka valoaan vilkutellen pakkasi tavaransa ja poistui dormista. Seuraavaksi nousin minä ja menin hänen seurakseen aamiaiselle. Ei tämäkään ollut ihan basic; vehnäsämpylöitä, jyväleipää, voita, hilloa, juustoa ja kinkkua, kapselikahvia, mehua, kakkua, jogurttia ja hedelmiä. Sofie kävi tekemässä vain leivät evääksi, pakkasi rinkkansa ja lähti vaeltamaan.

Fátimaan ja Santiagoon menevät reitit erkanevat toisistaan Santarémissa. Tästä eteenpäin seuraisin vain keltaisia nuolia. Laskeuduin keskustasta juna-asemalle, vaihdoin aurinkolaseihin ja laastaroin kantapäähän ilmestyneet haavat. On siis pidettävä sukkatarkastus. Heitin puoliksi syömäni päärynän aasille, joka seurasi minua aidan takaa.

Tämän päivän reitti oli todella miellyttävä, tuli ihan Espanjan camino mieleen. Polku johti pois ajoteiltä, läpi viiniviljelmien ja vihannestarhojen. Ohitin Sofien, joka oli pysähtynyt vähentämään vaatteita.  Nousin mäkeä Valle de Figueiraan ja jäin ensimmäiseen kahvilaan. Riisuin tuulitakkini, oli tulossa todella kuuma päivä. Ennen kuin jatkoin matkaa, laitoin pitkähihaisen paidan suojaamaan harteitani rinkan painolta. Vilkaisin taakseni, jos Sofieta näkyisi, mutta taisi olla Pietro, joka vilkutti minulle noustessaan mäkeä ylös.

Reitti jatkui kylältä alas ja tuli erittäin kuraista. Yksi kohta tiestä oli niin veden vallassa, että kiersin sen korkean, ruohikkoisen rinteen kautta. Sieltä laskeutuminen takaisin tielle oli tapaus sinänsä, mutta selvisin siitä ehjin nahoin ja puhtain vaattein. En jäänyt katsomaan, miten perässäni tulleet pyöräilijät siitä suoriutuivat.

Ykskaks edessä oli valintatehtävä. Päätin jatkaa Golegaan menevää reittiä ja toivoin, etten taas ohita viimeisiä kahviloita.

José Saramago, Azinhaga

Etukäteen olin ajatellut jalkavaivojen takia lyhentää päivämatkaa jommasta kummasta päästä bussilla. En osannut päättää, kummasta sen lyhentäisin enkä löytänyt mistään aikataulua. Kun saavuin Azinhagaan, pysähdyin oluelle ja päätin kävellä loppumatkankin. Sen olisi voinut hyvin jättää väliin, sillä loppureitti oli ajotien varressa ja autoilijat ajoivat miljoonaa. Jotkut tosin väistivät minua suuntavilkulla ja tervehtivät kättä nostaen.

Golegãssa harhailin ympäri kylää etsien Las Ademas Albergueta, saaden kyselyyni erilaisia ohjeita. Oli todella hiljainen siesta-aika. Löysin vihdoin perille ja pääsin majoittumaan tyhjään dormiin. Suihkun jälkeen ripustin pyykit aurinkoiselle pihalle ja liotin jalkojani kylmässä vedessä, kun Pietro raahusti paikalle. Sain hänestä seuraa dormiin, eikä sinne muita enää tullutkaan.

O Té

Kävelin kylän keskustaan, kävin kirkossa ja kaupassa ja jäin O Té Restauranteen illalliselle. Mukava paikka, mutta oli niin aikaista että olin ainoa asiakas. Tarjolla ei ollut kuin possua, sitä odotellessani setä toi minulle hyvää juustoa, leipää ja erinomaista valkoviiniä. Hän luetteli kaikki maat Mauia myöten, mistä hänellä on ollut asiakkaita. Harvoin syön possua, mutta tämä oli kyllä testaamisen arvoinen.

Jalat ovat siinä kunnossa, että huomenna pidän lepopäivän! Respan Bruno lupaili aamuksi autokyytiä juna-asemalle, jonne on matkaa seitsemän kilometriä.