Pysähdyin Rabaçaliin aamiaiselle, kahvilassa istuivat jo kanadalaiset Sonya ja Sean. Tilasin bocadillon tuorejuustolla ja pyysin suolaa. Säästyypähän omat (Ikean) suolat ja vältyn krampeilta pohkeissani. Jatkoin matkaa pitkin pelto- ja hiekkateitä, pysähtyen välillä puun suojaan pukemaan sadeviitan päälleni. Ohitin kanadalaiset, jotka olivat pysähtyneet evästauolle.
Rio dos Mouros tulvi yli reunojensa, yli polkujen ja hiekkateiden. Jotkut kohdat pystyin kiertämään pellon kautta. Yhtä tulvivaa ojaa en pystynyt kiertämään enkä uskaltanut yksin hypätäkään. Riisuin sadeviitan, heitin sen ja vesipullon ojan yli ja tossuni kastamalla kävelin ojan yli. Eikä tässä vielä kaikki! Hetken kuluttua, kun taas kuljin kuraista polkua, liukastuin viettävällä polulla, iskien toisen käteni ja polveni mutaan. Sain boysenmarjapuskasta tikkuja kämmeneeni, mutta huomasin ne vasta päivän, parin päästä, kun ne alkoivat tulehtua.
Toivoin jo päässeeni kurasta eroon, kun tie alkoi jonkun kahden talon "kylän" jälkeen nousta ylöspäin. Vielä mitä!
Yhden ison lätäkön läpi kävelin, kun ei sitä pystynyt kiertämäänkään. Hetken kuluttua pieni auto ajoi ohitseni pitkin kivistä ja kuraista tietä. Sen kun olisin aavistanut, olisin jäänyt odottamaan ja liftannut kyytiin.
Tarpeeksi extremeä ilman mitään ylimääräistä |
Manjar Romano |
Kun palasin kylläisenä hostaliin, omistaja toivotti minulle käsisuudelman kera hyvää yötä ja hyvää matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti