Lokakuu; sienikuu

 

Syksy jatkui aurinkoisena ja lämpimänä. Aina kun ehdin, lähden sienestämään lähimetsään. Puista putoavat lehdet kahisevat maahan ja koko ajan on tunne, että joku hiipii selkäni takana. Vaikkei sieniä löytyisikään, on ihanaa vaeltaa yksin metsässä. Suppareita kyllä löytyy joka kerta yhden hedelmäpussin verran. Meillä on selvä työnjako; minä kerään sienet, Hannu putsaa ne ja minä teen niistä ruuan. Hannu on jo kyllästynyt putsaushommiin, vaikka sienisyksy on vasta alullaan. Osan sienistä käytän heti, osa menee pakastimeen. Yhden satsin vein Matti B:lle. Alkaa olla jo niin kuivaa (jopa meidän lähimetsässä), että suppikset ovat harmaita ja kuivia. Toivottavasti joku yö sataa ja pienet sienet alkavat kasvaa.

Onneksi tuli tehtyä kolme hienoa Viron reissua tänä kesänä. Nyt on taas tiedossa rajoituksia ja Hannun suunnittelema Tallinnan hemmotteluloma minulle synttärilahjaksi täytyy unohtaa.

Sen sijaan Hannu teki minulle sieni-vuohenjuustopizzan, nam. Siinäkin meillä on selvä työnjako; kun minä siivoan, Hannun pitää lähteä lenkille ja kun hän tekee ruokaa, minä voin kadota lähimetsään. Korona-ajan ohjeistuksista on se hyöty, että olemme kokonaan välttyneet kausiflunssalta. Mirjakin parani päänsärystään ja vietimme rattoisan lauantai-illan heidän kotonaan. Sunnuntain sää oli syksyinen ja sateinen. Pysyttelin koko päivän sisällä.

Talvivarastoa

Maanantaina oli taas hieno ilma ja kävin vakipaikassani etsimässä sieniä. Yhdestä paikasta, yhdessä tunnissa löysin täyden pussillisen suppareita ja nättejä olivat! Ruuaksi tein sieni-pekonipastaa, kolme pussia sieniä meni pannun kautta pakastimeen. Tiistaina hain Tainan palstalta lehtikaalia, sekin päätyi pakkaseen. Hannu pullotti omenaviinin ja naapurin Pekalta saimme omenia, joista tein sosetta pakastimeen talven aamupuuroja varten.

Bertta

Anneli kutsui minut Järvenpäähän kahville ja katsomaan Berttaa, joka on pieni, villi tyttökoira. Ja kuten kaikki vauvat, ihanimmillaan nukkuessaan.

Torstain kehonhuoltotunniin, lukupiirin ja tanssitunnin jälkeen jatkoin marttailua ja tein elämäni ensimmäisen kerran taikinan pataleipään.

Ei todellakaan mitään pikaleipää! 12 tunnin nostatuksen jälkeen löysää taikinaa piti käännellä jauhotetulla alustalla niin kauan, että siitä tuli ns. pallo. Vielä lisää nostatusta, paistamista padassa kannella ja ilman kantta. Sen jälkeen piti odottaa leivän jäähtymistä, ennen kuin pääsimme maistamaan cashew-pähkinöillä, kuivatuilla karpaloilla ja omenasoseella maustamaani herkkua. Hyvää oli! Söimme ensimmäiset siivut voin kanssa, lopun pakkasin mukaan mökkilomalle.

https://www.k-ruoka.fi/reseptit/pataleipa

Syksyn kirjoja:

Elena Ferrante "Uuden nimen tarina". Napoli-sarjan 2. osa. Lapsuuden ystävät Elena ja Lila ovat kasvamassa nuoriksi naisiksi. Lila meni edellisessä osassa 16-vuotiaana naimisiin varakkaan kauppiassuvun vesan kanssa. Avioliitto on väkivaltainen ja rakkaudeton, nuori vaimo sisustaa uutta kotiaan ja auttaa myös kaupoissa. Elena jatkaa koulunkäyntiään ja pääsee stipendin avulla Pisan yliopistoon. Kotoiseksi hän ei tunne itseään koulussa eikä opiskelutovereiden seurassa. Valmistuttuaan hän palaa kotikortteliin, saa ensimmäisen kirjansa julkaistuksi ja etsii käsiinsä Lilan, joka on paennut poikansa kanssa onnetonta avioliittoaan takaisin köyhään ja ankaraan arkeen.

Asko Sahlberg "Amandan maailmat". 85-vuotias Amanda asustelee yksikseen kylmää, pientä mökkiään. Pihalla kasvaa perunaa, joilla Amanda ruokkii myös mökkinsä hiiriä. Hän on tyytyväinen köyhään elämäänsä eikä kaipaa mitään muuta eikä mihinkään muualle. Sattumalta Amanda törmää pieneen pakolaispoikaan, joka mullistaa hänen elämänsä lopullisesti. Kirja on karu tarina ihmisen pahuudesta, mutta Sahlbergin teksti on vivahteikasta ja kaunista, sään ja luonnon kuvaaminen lähes runollista. "...Amanda nautti syksyn raukeudesta. Hän piti pitkittyvistä päivistä, niiden venymisestä kuin huokaus. Seisoessaan pihallaan kiitävien pilvien alla hän koki hetkittäin kaikkeen tyytymisen ja siitä kasvavan rauhan. Syksyn kosteus tuntui kiitoshymniltä."