Riika - Tallinna

Ja taas istuimme FlixBussin kyydissä, nyt matkalla Tallinnaan. Viimeksi ajoimme tätä puuduttavan suoraa tietä Hondalla koronakesänä 2020. Tämän reissun aikana olemme viettäneet busseissa yhteensä lähes vuorokauden, riittää ainakin minulle vähäksi aikaa. Kun saavuimme Viron puolelle, tienvierustat siistiytyivät, joka paikassa on nurmikot ajettu. Bussin netti alkoi tökkiä, ja MTV Katsomo lakkasi toimimasta.

Tallinna, kuin kotona olisi! Hyppäsimme bussiaseman lähellä 2-ratikan kyytiin ja kurvasimme sataman kautta Patarein lähimmälle pysäkille (maksu 2€ pankkikortilla). Mare oli aiemmin laittanut viestin, että he ovat lähteneet Laulasmaalle, avaimet odottivat lokerossa. Pikainen wc-käynti ja matka jatkui kävellen Baltijaamalle. Istuimme meille uuden La Copan terassille, jota aurinko vielä lämmitti mukavasti. Pidemmälle ei jaksettu enää lähteä, vaan söimme BaoJaaman hyvät baot. Hannu valitsi mustekalatäytteen, minä bbq-possun. Vähänkö harmitti, että vaihdoimme toiset sämpylät, sillä mustekalat oli friteerattu. Kävimme Selverissä ostamassa ilta- ja aamupalaa, mitään ei enää kuitenkaan jaksettu syödä, vaan ilta kului suihkun ja kahvin jälkeen lukien ja musiikkia kuunnellen. Yläkerrasta kuului taas tuttua pienten jalkojen töminää.

Tiistai oli minulle Museokorttipäivä. Ilma oli kaunis, kuten tähänkin asti, mutta aamut alkavat olla yön jäljiltä varsin viileitä. Puistoissa tuoksuu syksy, kun puut ovat pudottaneet lehtiään. Jos olisi vähän lämpimämpi ja kirja mukana, olisin istunut kauniissa Kadriorgin puistossa lukemassa. Sen sijaan kävelin Kumuun, jossa oli avautunut Anna-Stina Treumundin näyttely "Mistä lesbon tunnistaa?" Se ei minulle antanut mitään, ehkä enemmän ajateltavaa lukuisille koululaisryhmille, joita museossa kierteli.

Perusnäyttelyistä katsoin (taas) "Identiteettimaisemat. Viron taidetta 1700-1945". Sieltä löysin ainakin pari Karin Lutsin taulua. Hänen akvarelleihin ihastuin elokuussa Tarton Taidemuseossa.

Kadriorgin taidemuseo antoi yllättäen minulle paljon enemmän, nyt ei ollut esillä vain perusvanhaa, perinteistä taidetta, vaan värikäs "Nautintojen puutarha" -näyttely. Metalliset, suuret kukat muistuttavat Anu Pentikin hienoja keramiikkakukkia, tauluissa loistivat upeat kukat ja jopa kukikkaista kankaista ommellut vaatteet olivat itsessään taideteoksia. Olisin ruusuisessa takissani soluttautunut helposti teosten joukkoon, mutta takki ja kassi piti jättää narikkaan. Ensimmäisen kerran minulta kysyttiin ID:tä, kun näytin Museuumikaartin. No eipä ollut passi mukana, onneksi nimi ja maa riittivät (myöhemmin muistin, että onhan minulla puhelimessa kuva passista).

Teimme treffit Rotermaniin ja söimme lounaan Capitol Restaurantissa (8,50€/annos). Kävimme digestiiveillä Vallibaarissa, Hannu lähti sieltä kotiin, minä Adamson-Ericu museoon.

Alakerran vaihtuva näyttely "Hitauden politiikka" ei sekään paljoa minulle antanut, joten siirryin yläkertaan ihailemaan Adamson-Ericin laajaa tuotantoa. Juutuin taas kauniiden keramiikka-astioiden ja nahkatöiden ääreen. Onneksi Muuseumikaart on vielä pitkään voimassa, voin poiketa tähän kodikkaaseen museoon vaikka jokaisella Tallinnan reissulla. Ostin Adamson-Eric -kirjan, joka kertoo taiteilijan ja museon historiasta. Kotona voin ihailla kuvia taiteilijan tuotannosta. Toivottavasti näyttely saadaan vielä minun aikana pääkaupunkiseudulle.

Kotimatkalla hain kaupasta itselleni synttäriruusut, ne jäävät tavan mukaan ilostuttamaan Marea.

Kaunis syyssää jatkui, aamukahvin jälkeen kävelin Toompealle. Sieltä laskeuduin Raatihuoneentorille ja menin Suurkillan taloon. Näyttely on laaja, enemmän siitä olisi saanut irti opastettuna kierroksena. Onneksi voin poiketa sinnekin useamman kerran. Nyt paikalla oli hälisevä alakoululaisten ryhmä. Yhdessä huoneessa oli näytilla kansainvälisen Arvo Pärt Art Bookbinding -kilpailun kirjoja/kirjankansia. Miten tuon paremmin selittäisi? No, hienoja teoksia, taustalla soi Pärtin musiikki.

Näytillä olevista esineistöstä voi päätellä, että kiltaherroilla oli aikoinaan mellevät oltavat; suuria tinatuoppeja, kristallilaseja, mittava asevarasto ja oma viinikellari. Kauppiaat olivat suuresti arvostettuja ja kauppaa käytiin vilkkaasti muiden hansakaupunkien kesken.

Teimme treffit Telliskiven Literaatiin, Hannulle fish & chips minulle ankkasalaatti (yht. 14,80€). Hain kaupasta synttärikuoharin ja kävelin Patarein vankilamuseon takaa rannan kävelytietä kotiin. Olin suihkussa, kun Mare kävi kutsumassa meidät naapuriin kahville ja luumutortulle. Samalla saimme Lohusalusta poimittuja pieniä, keltaisia villiluumuja. Olisimme saaneet myös vastatehtyä kurpitsasäilykettä, mutta en halunnut lasipurkkia painoksi laukkuuni. Sovimme, että käytämme Eckerön tarjouksen ja palaamme joulutorien aikaan.

Aamukahvin, pakkaamisen ja keittiön siistimisen jälkeen veimme avaimet naapuriin. Sain suklaarasian synttärilahjaksi. Marelle jäi ruusut, Jaanille meidän roskat. Lähetin Marelle rommiluumu-ohjeeni, tosin noin pienistä luumuista kivien poistaminen käy työstä. Ostimme Eckeröltä portugalilaiset tarjousviinit mökkiviikolle.

Reissun viides maa ja viides pääkaupunki; Helsinki. Aika ihanaa tulla kotiin!

Syyskuun kirjoja;

Eeva Turunen "Sivistynyt ja miellyttävä ihminen". Pääni sisällä asustaa (muunmuassa) pieni, nutturapäinen äidinkielenopettaja. Siksi kauhistuin kirjan tyyliä; ei isoja alkukirjaimia, ei pisteitä lauseiden lopussa! Mutta kaikkeen tottuu, eikä tyyli tarpeeksi pitkälle luettuani enää häirinnyt. Ukin pojantytär (näin tulkitsin, vaikkei sukupuolta mainittu kertaakaan) on arkkitehti, kuten isoisänsäkin. Kertoja käy läpi ukkinsa elämää, viimeisiä elinaikoja ja tämän hautajaisten järjestelyä. Aikaa ei tahdo löytyä parisuhteen hoitamiseen (naisoletettu puoliso, minun tulkintani) ja koulurakentamisen työmaapalaverit stressaavat ja ottavat nekin oman aikansa. Kaikki pitää hoitaa pieteetillä, niin kuin ukki olisi kaiken tehnyt. Väkisinkin tulee mieleen, että tämä on hyvin henkilökohtainen teos, kirjoittajan omaa surutyötä ukkinsa poismenoon. Lämmintä huumoria, värikästä kieltä, uusia sanoja, joiden merkitys on helppo tunnistaa; lakanasto, innoke, rusehva jne. Ylisukupolvinen teos, jossa kertojan vanhemmat sivuutetaan lähes kokonaan, samoin mummi. Muuten hyvä, mutta aivan liian pitkä. Työmaakokouksia, listoja oman elämän tulevaisuuden suunnitelmista, luetteloita ukin talon tavaroista, näitä olisi voinut hyvinkin tiivistää. Toki lukija voi hypätä ne yli. Niin minä lopulta tein.