Pasajes de San Juan - San Sebastian (Donostia) 7 km

Oli erittäin hiljaiset dormikaverit, silti nukuin huonosti kun jalkoja särki. Kuuntelin myrskyn remuamista ja pelkäsin, ettei vene kulje tuossa tuulessa. Kuuden jälkeen kävin alakerrassa aamupesulla. Tasan seitsemältä alberguen isäntäpari (iältään jotain 70 ja 85 väliltä) kävi laittamassa valot päälle. Minä olin nopeasti valmis ja laskeuduin raput alas satamaan. Leipomokahvila oli jo auki ja join maitokahvin, vitriinissä oli vain makeita leivonnaisia. Ehdin aamun ensimmäiseen (7.45) veneeseen, samoin vanhempi hollantilainen. Kahden euron kyyti vei meidät caminopolun alkupäähän ja papparainen lähti vuorille. Alkoi sataa rankasti ja päätin jättää vuoret väliin. Kävelin 6-7 kilometriä tietä pitkin, koko matkalle riitti laatoitettua kävelytietä. Aina kun riisuin toivorikkaana sadeviitan rinkkaan, alkoi sataa uudelleen.

Pilvet rakoilivat, kun saavuin San Sebastianiin. Oli taas monta tuntia kulutettavana. Hain katedraalista leiman vaelluspassiini ja menin aamiaiselle.

Kävelin vanhastaan tutuilla kaduilla ja kujilla. Istuin Quintopinon katetulle terassille lenkkioluelle. Vitriinissä oli herkullisen näköisiä pintxoja, mutta jätin niiden syömisen myöhempään.

Kävin tsekkaamassa hostellin sijainnin, mutta kukaan ei vastannut pimputukseeni. Huomasin, että olemme olleet täällä ennenkin (2011). Hostel Kaixoon mennään samasta ovesta. Kulman takana on kiva kahvila, siellä voisi käydä vaikka aamiaisella, jos se on huomenna auki. Näyttää olevan nuoriso-osaston suosiossa. Join päivän toisen kahvin.

Palasin hostellin lukitulle ovelle, josta juuri poistui joku tyttö ja pääsin kirjautumaan ja viemään rinkkani säilöön. Vielä oli tunti kulutettavana ja kävelin takaisin Quintopinoon, jossa maistoin yhden pintxon (3€). Muuten hyvä, mutta pieni suola olisi ollut paikallaan, tai boqeronesin olisi voinut vaihtaa sardelliin. Näitä voisi tehdä kotonakin! Palasin Room in the City -hostelliin ja sain petini dormista, missä yksi vaeltajamies purki jo rinkkaansa. Suihkussa käytyäni miesseuralaiseni olivat lisääntyneet, yläpetini valloitti saksalainen nuorempi mies. Hostellin rannekkeella avautuvat niin ulko-ovi, dormin ovi kuin lokkerikin.

Sebastopol

La Barra de Kojua

Irun - Pasajes de San Juan n. 20 km

Vain yksi mies kuorsasi. Tarkenin hyvin silkkimakuupussissani huovan alla. Aamuyöstä jalat kipuilivat mutten viitsinyt etsiä särkylääkettä. Puoli kuudelta soi ensimmäisen (sen kuorsaajan) herätys, kävin vessassa ja otin Ibumaxin. Puoli seitsemältä Jesús soitti marssimusiikkia ja laittoi valot päälle. Olin ajatellut lähteä liikkeelle ilman aamupalaa ja juoda pystykahvin jossain pikkubaarissa. Keittiössä olikin tarjolla kahvia ja paahtoleipää, istuin mukavan brittipariskunnan, saksalaisen Emilie-tytön ja boliviasta kotoisin olevan vanhemman naisen seuraan. Odottelimme päivän valkenevan.

Mikään baari ei ollut vielä auki, kun 7.30 lähdin liikkeelle. Sataa tihuutti ja puin sadeviitan päälleni. Alkoi hengästyttävä nousu Guadalupelle, sade lakkasi ja riisuin sadeviitan, hetken kuluttua myös takin. Tiesin, etten ole kovin hyvässä kunnossa solisluun murtumasta johtuvasta vuoden jumppatauosta ja jalkojen kulumista johtuvista lyhentyneistä kävelylenkeistä. Olisi pitänyt tehdä ne sadat jalkakyykyt rinkka selässä! Puuskutin Santuario de Guadalupelle ja hain kirkosta leiman vaelluspassiini. Opaslehtisen mukaan pihalla on vesipiste ja niin olikin, mutta kyltissä ruksit päällä. En arvannut täyttää vesipulloani ja saada jotain ripulia. Onneksi ei ollut kuuma!

Guadalupen jälkeen on valintatehtävä; vuoren yli tai sen kiertäen. Yksi tappomäki per päivä riittää minulle ja lähdin kiertotielle. My kind of polku; ei liukkaita kiviä tai juuria, ei mutaa. Jalkojen alla pehmeää hiekkaa tai pudonneita lehtiä/neulasia. Mäkiä riitti, mutta ne olivat loivempia. Alkumatkasta vastaan käveli kolme nuorta Irunin alberguesta ja ehdin jo pelätä, että reitti on suljettu maansortuman tms. takia. Mutta he palasivat takaisin, koska halusivat sittenkin kiivetä rankemman reitin. Muita vaeltajia en nähnytkään, vain paikallisia miehiä koirineen. Seuraava valintatehtävä aiheutti minulle lisäkilometrejä; en halunnut kävellä suoraan albergueen vaan kaupunkiin, koska minulla oli runsaasti aikaa. Polulla seisoi aasialainen (Taiwan tai Etelä-Korea) nuorimies, joka ihmetteli kun reittimerkkejä ei enää löydy. Käännyimme molemmat hetken matkaa takaisin ja poika lähti vaeltamaan jonkun sovelluksen ohjaamana. Kun se polku nousi jyrkästi, minä käännyin takaisin. Tapasin taas Hannan ja Daven (britit) ja koiran isäntäväkensä kanssa. Lähdin uudelleen laskeutumaan huonosti merkittyä polkua ja päädyin Pasajesin vanhaan kaupunkiin. Alkoi sataa. Istuin varjon alle ansaitulle oluelle, Hanna pysähtyi juttelemaan kanssani. He olivat vaeltaneet Guadalupen jälkeen vuoren yli, mutta siellä oli ollut niin sumuista, että näkyvyys oli ollut noin neljä metriä. Se niistä maisemista! Hän kehui kovasti Pasajesia, ei ole ilmeisesti ennen nähnyt näitä keskiaikaisia kivikyliä. Lisäksi häntä harmitti, kun olin kertonut San Sebastianin pääsiäiskulkueista (he lähtevät sieltä pois jo perjantaina), mutta lohdutin, että on niitä varmasti myös Zaraitzissa. 

Lähdin mapsin ohjaamana etsimään albergueta, joka on parin kilometrin päässä vanhasta kaupungista. Taas kovaa nousua (osittain rappuja). Ovessa oli lappu, jossa kerrottin paikan aukeavan 16.00 ja että dormipaikkoja on vain 14. Yritin soittaa netissä olevaan numeroon ja lähetin sähköpostin varmistaakseni yösijani, mutta molemmat olivat vääriä.

Laskeuduin raput alas satamaan, jossa näin rinkkaväen nousevan veneeseen. Ehkä sillä pääsee jonkan yli, ettei tarvitse taas nousta vuorille päästäkseen San Sebastianiin? Päivän suola- ja rasvatarpeen tyydytin kanalla, raneilla ja kananmunalla.

Harhailin rapuissa, kun en ollut painanut mieleen, mitä niistä laskeuduin satamaan. Lopulta löysin alberguen, jonka ulkopuolella ei ollut ketään jonottamassa. Hauska vanhempi pariskunta vastaanotti minut (solo español) ja kirjauduin sisään ilman että olisimme tarvinneet google-kääntäjää. Rouva vahvisti epäilyni, että minun pitää ottaa venekyyti aamulla toiselle puolelle ja jatkaa sieltä kävellen San Sebastianiin. Sain valita tyhjästä 4h-dormista petini ja kysyin peittoa kylmään huoneeseen. Solo para ti, sanoi rouva ja haki peiton privaattihuoneesta. Kävin suihkussa (ah, kuumaa vettä!) ja olin rasvaamassa jalkojani, kun sain herraseuraa Hollannista. Hän ei puhunut senkään vertaa espanjaa, mutta pääsi majoittumaan ja kysyi heti, mistä sain peiton. Only for me!

Ennen kuin ilta pimenisi, laskeuduin raput vielä alas. Olin ajatellut olutta, mutta oli niin kylmä tuuli, ettei terasseilla tarjennut istua. Yhdessä mukavassa paikassa tilasin alkupalaksi katkaraputapaksen. Olisin tilannut myös seepia-katkarapusalaatin, mutta paikka oli menossa kiinni. Pois lähtiessäni hollantilainen oli oven ulkopuolella. Kerroin tämän menevän pian kiinni, mutta onhan näitä.

Käväisin taas kirkossa, ennen kuin menin syömään mix salaatin samaan paikkaan, missä söin lounaan. Pois lähtiessä rouva toivotti minulle hyvää vaellusta. Pelkäsin, että ulkona olisi jo pimeää, mutta baarin ikkunat taisivat olla tummennetut. Vielä näki hyvin nousta portaat, tällä kerralla suoraan albergueen. Olin saanut dormiin toisenkin hollantilaismiehen, tämä tosi vanhalta näyttävä oli tänään kävellyt koko reitin Ranskasta alkaen! Ennen yhdeksää sammutin valot ja hetken kuluttua kuului tasainen hengitys ainakin toisesta punkasta.

Madrid - Irun

Maanantaista tulikin raskas matkapäivä. Lento laskeutui puoli tuntia etuajassa, mutta se meni hukkaan, kun kävelin 4-bussiterminaaliin, mihin Hannu minut neuvoi menemään. Sieltä lähtevät vain pitkänmatkan bussit, mm. hänen bussinsa Burgosiin. Kävelin takaisin lentoasemalle, jossa ei ole minkäänlaista infopistettä. Laskeuduin metroasemalle, josta sain virkailijalta neuvon mennä Nuevo Ministeriosin asemalle, hän neuvoi myös metrokortin ostamisen automaatista. Ministeriossa kysyin, miten pääsen eteläiselle bussiasemalle. Kehotettiin jatkamaan kutosella. Niin teinkin ja tietenkin väärään suuntaan. Ei kun pois kyydistä ja toiselle puolelle rataa. Vihdoin päädyin suurelle bussiasemalle, jonka ulkopuolella ei ollut ainuttakaan kahvilaa ja ainoa sisäpuolella olevakin meni kymmeneltä kiinni. Vasta 10 minuuttia ennen lähtöä näyttötaululle ilmestyi Irunin bussin lähtölaiturin numero. Kuski kysyi, olenko lähdössä caminolle, aika helppo arvata kun tulin paikalle rinkka selässä. Bussi piti paussin jo Avenida American bussiasemalle. Ihmettelin pitääkö meidän vaihtaa bussia, mutta kuski kertoi että bussi siivotaan ja se lähtee eri lairurilta. Vähän pelotti, että rinkkani jää nyt väärään bussiin. Se hyöty pysähdyksestä oli, että ilmainen wc oli käytössä.

Bussi tuli aivan täyteen. Yritin torkkua, mutten saanut kunnollista asentoa. Pysähdyimme Burgosissa, San Sebastianissa ja muutamassa pienemmässä paikassa. Kun lähestyimme Irunia, oli aivan säkkipimeää ja tiet märkinä. Olin toivonut bussin olevan myöhässä, päinvastoin. Kahvilat olivat onneksi jo seitsemältä auki. Ostin maitokahvin ja suuren bocadillon, kun pieniä  (bifuto) ei myyty. En jaksanut kaikkea, pakkasin loput servettiin. Onneksi, sillä kahvilan ulkopuolella istui kerjäläinen. Päivän hyvätyö tuli tehtyä heti aamusta.

Kahdeksalta kävelin Albergue Jakobiin, josta porukat olivat juuri lähtemässä vaeltamaan. Sain vaelluspassin, siihen ensimmäisen leiman ja jätin rinkkani albergueen. Taas kahdeksan tuntia kulutettavana; albergue avautuisi vasta neljältä. Onneksi ei satanut!

Kaupungissa on paljon pieniä aukioita ja puistoja, patsaita ja vanhoja rakennuksia. Join päivän toisen kahvin. Samalla kävin pesemässä hampaat, kun ilta- ja aamupesut olivat jääneet väliin. Aurinko alkoi paistaa ja istuin aukion penkille lukemaan mukana kulkevaa pokkaria. Aukion vesihanasta voi täyttää oman juomapullonsa.

Kun kävelin San Juan Arrialle (jota luulin kirkoksi, mutta se onkin kaupungintalo), löysin kadusta ensimmäiset Camino-merkit. Sieltä ne jatkuivat kohti albergueta ja vaellusreitille. Näinkin pari fillaristia, jotka ilmeisesti ovat caminolla. Ja sen on sanottu olevan haastava kävelijällekin!

Ehdin jo pelätä, ettei Irunista löydy pintxopaikkoja, mutta vielä mitä! Söin hyvän katkarapu-pestopintxon, aukiolla joku porukka piti taas äänekästä mielenosoitustaan. Kävin turisti-infossa hakemassa vaelluskartan huomiselle, ilokseni reitillä on kaksikin vesipistettä.

Kävin testaamassa vielä parit paikat, ennen kuin palasin albergueen jonottamaan sisäänpääsyä. Pääsin majoittumaan ensimmäisten joukossa (vapaaehtoinen maksu/donativo) ja kävin suihkussa, vaikken ollut vielä vaeltanut tai hikoillut, olo oli muuten ryytynyt. Jäinkin filtin alle huilaamaan, kun muut lähtivät kaupungille. Nukkua ei voinut, kun alakerrassa joku tanskalaismies kailotti kovaan ääneen. Seitsemältä kävelimme lähikirkkoon saamaan pyhiinvaeltajien siunauksen. Meitä oli kymmenkunta, muut olivat paikallisia pieniä mummoja. Kerroimme jokainen, mistä olemme kotoisin. Finlandia, oooh! Huokaisi pappi, vaikka porukassa oli vaeltajia mm. Kolumbiasta ja Boliviasta.

Kirkonmenojen jälkeen kävelin vielä Colóniin syömään kanacaesarin. Ei olisi kannattanut, etikkainen salaattikastike ei ainakaan parantanut jo alkanutta närästystä. Kämpillä osa porukasta oli jo punkissa, loput taisivat istua isossa keittiössä. Vielä yhdeksältä yksi aasialainen nainen kirjautui albergueen.

Camino del Norte, Pohjois-Espanja

Viime keväänä jouduin perhesyistä perumaan suunnittelemani Fisherman's Trailin Portugalissa. Syksyn ja talven aikana mietin tätä kevättä. Portugali houkuttelee, mutta Fisherman's Trail tulee yksin vaeltajalle kalliiksi, kun se ei ole pyhiinvaellusreitti eikä sen varrella ole edullisia majapaikkoja. Päädyin sitten valitsemaan Camino del Norten.

Camino del Norten sanotaan olevan vaikeampi kuin Camino Francés, ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi haastetta vuorineen. Vaikeus tulee ehkä siitä, että koko yli 800 kilometrin reitti on jatkuvaa ylä- ja alamäkeä. Lisähaastetta saan kipuilevista jaloistani. Pohjois-Espanjan sääkin on varsin epävakainen, tarkemmin ajatellen vaellus olisi kannattanut siirtää toukokuulle, mutta sen vietän mieluummin kotona.

Tapojeni mukaan en tee tästäkään reissusta kovin helppoa. Barcelona olisi lähempänä Nortea, mutta koska pidämme enemmän Madridista, varasimme lennot sinne. Finnairin lento laskeutuu illalla, minun pitää löytää itseni keskustaan asemalle, josta yöbussi Iruniin lähtee. Perillä olen aamulla, toivon pääseväni jossain vaiheessa majoittumaan ja haen itselleni vaelluspassin. Ensimmäisen vaelluspäivän reitti on kovin mäkinen eikä sen varrella ole mitään palveluja. Toivottavasti ei sada, haluaisin kävellä Pasajes de San Juaniin, koska reittiä on kehuttu Norten kauneimmaksi. Mutta jos sataa, maisemista ei ole iloa ja on riskaapelia lähteä yksin liukastelemaan.

Tarkoitukseni on vaeltaa reilut 300 kilometriä Santillana del Mariin. Olen lyhentänyt joitakin päivämatkoja mahdollisuuksien (majoitusten) mukaan ja lisännyt myös lepopäiviä. Pääsiäishulinat vietän ihanassa San Sebastianissa. Hannu lentää myöhemmin Madridiin ja jatkaa bussilla Burgosiin, jossa meillä on treffit. Olemme varailleet jo majoituksia, joten reitti on sovittu. Jos olisin liikkeellä yksin, olisin voinut kunnon kestäessä vaeltaa pidemmälle ja palata jossain vaiheessa kotiin. Nyt vietämme totutusti parin viikon yhteisen loman.

Olen seuraillut sääennustetta, sen mukaan Pohjois-Espanjassa alkaa olla lämmintä, mutta kovin sateista. Harmi, jos pääsiäisenä sataa, olisi niin hienoa seurata pääsiäiskulkueita hyvällä säällä. Eikä vaeltaminen sadeviitta päällä liukkailla vuorenrinteillä juurikaan houkuttele. Mitään reissukamoja en ole hankkinut (sponsorit puuttuvat edelleen!), ostin vain uudet pehmustetut pohjalliset vaelluskenkiin ja resptilääkkeitä. Aiemmin olen pakannut mukaan muutaman buranan, nyt lähtee mukaan kolesterolilääkkeet, antihistamiinit, ibuprofeenit ja magnesiumit.

Sunnuntaina otin vaatteita esille, osan pyöritin vielä koneessa ja kuivatin terassilla. Iltapäivällä lähdimme omille teillemme; Hannu meni Anttonin synttäreille, minä ajoin Lohjalle Suvin synttäreille ja poikia moikkaamaan. Samalla vein kukat ja kynttilän Metsolan hautausmaalle. Vaikken mennytkään virpoen sisälle, sain Suvilta karkkeja matkaevääksi. Kun olin lähdössä kotiin, Sipe nappasi hihasta kiinni, ikään kuin sanoen, että nyt et lähde, nyt mummu leikitään! Kotona tyhjensin jääkaapin vihanneslaatikon ja tein meille teriyakitonnari-salaatin.

Maanantaina oli hyvää aikaa pakata, ennen kuin Hannu heitti minut kentälle. Rinkan painoksi tuli seitsemän kiloa (suruissani jätin villasukat kotiin), sen lisäksi kangaskassi, mihin pakkasin lääkkeet, eväät ja matkalukemiset. Kotiin jäävät kukkimaan narsissit ja tulppaanit, toivottavasti omenapuut ja kesäkukat jaksavat odottaa kotiinpaluutani.

Matkalla kentälle tarjosin Hannulle kyytipalkaksi lounaan Tammiston JuFussa. Kentällä siirsin tabletit purkeista ja pahveista muovipusseihin, niin vievät vähemmän tilaa. Tunnelma oli kuin lauantaimarkkinoilla, kun espanjalaiset matkustajat täyttivät lähtöaulan.

Helsinki-päivän näyttelyt

Sain taas luovuttaa verta ja lähdin viettämään pilvistä päivää Helsinkiin. Oli hyvä sää käydä taidemuseoissa. Veriarvoni oli edelleen hyvä (hb 146) kiitos sienien, lehtikaalin, parsakaalin ja pinaatin runsaan syönnin.

Sanomatalon verenluovutuksen jälkeen menin Ateneumiin katsomaan Eero Nelimarkan näyttelyn. Paljon muotokuvia, omakuvia ja perinteistä suomalaista maalaustaidetta. Ateneumissa törmäsin Maijaan, joka oli ystävänsä kanssa katsomassa näyttelyä.

Olin etukäteen tutkinut keskustan lounastarjontaa ja päätin mennä minulle uuteen Aleksanterinkadun La Torrefazioneen, koska siellä oli tarjolla ankkaa. Kiva paikka, josta onnistuin saamaan ikkunapaikan. Siinä oli mukava katsella alhaalla kulkevia turisteja ja vauvanvaunuja työntäviä äitejä (Riekerin myymälä näyttää pian avautuvan tien toiselle puolelle) samalla, kun söin alkukeiton ja hyvää leipää. Vitriinissä oli myynnissä herkullisen näköisiä leivonnaisia ja leipiä. Tänne pitää joskus poiketa kahville!

Seuraavaksi marssin tietöiden ohi Taidehalliin. Maamme, kaikkien -näyttelyssä on monien tunnettujen taiteilijoiden klassikkoja, mutta myös vaatteita, mm. Marjut Uotilan upea Lemminkäisen äiti -takki.

Viimeiseksi katsoin HAMin uuden näyttelyn "Palava taivas", jossa Petri Ala-Maunus (1970-)  ja Mauno Markkula (1905-1959) "käyvät keskustelua" maisematauluillaan. Jäin istuen ihailemaan Ala-Maunuksen seinänkokoisia teoksia. La La Land -teos ei ollut tässä näyttelyssä, sitä olen ihastellut ainakin Salon Veturitallissa. Lopuksi kiersin vielä Tove Jansson -gallerian, jossa on esillä koko taiteilijaperheen tuotantoa.

Perjantain vastaisena yönä jalka kipuili, vaikka olin torstaina ollut vain pilatestunnilla ja jättänyt lenkin väliin. Niin tein nytkin ja lähdin autolla parturoimaan itselleni reissutukan ja Jumboon, josta hain talvitakkini pesulasta ja kävin cittarissa. Hannu jatkoi pihan haravoimista, liityin seuraan ja vaihdoin sisäkukkiin uudet mullat. Kaikki kaksi kukkaa tekivät kuolemaa, olin pelännyt, että kastan niitä liikaa. Päinvastoin; olivat rutikuivia ja täynnä juuria. Kliivian ostin aikoinaan ahneuksissani kolmella kukkivalla pistokkaalla, ne olisi pitänyt jo aikoja sitten erottaa. Enää yksi oli hengissä ja lykkää uusia lehtiä. Vaarin marraskuun kaktus on surkean näköinen sekin. Jos se tuosta elpyy, niin naapurin Soilille jää taas kaksi kukkaa hoidettavaksi reissumme ajaksi. Yleensä hän onnistuu siinä paremmin kuin minä.

Lauantaina kävelimme Ritulle, joka tarjosi meille maittavan aterian.

Maaliskuun kirjoja;

Juhani Peltonen "Elmo". Riemukasta sanankäyttöä, kun Peltonen tarinoi urheilusankari Elmon menestyksestä jos jonkinlaisissa kisoissa. Supersankari on täysin voittamaton sekä yksilö- että joukkuelajeissa. Rakkauden riivaama mies kiertää maailmalla kotikylän hurratessa Kainalniemessä. Onni täydentyy vihdoin Aliisan kanssa, mutta se jää surullisen lyhyeksi. Tarinan loppu on sekin yllätyksellinen, jopa liikuttava.