Kirjamessut - Tallinna - Kallio

Päivät tuntuvat pitkiltä, kun en tee kilometrien pituisia päivittäisiä kävelylenkkejä. Pakkolepo, siltä se tuntuukin! Siihen sopii hyvin sateinen sää. Vietin sunnuntain Kirjamessuilla, istuin kuuntelemassa kolme hienoa haastattelua; Minna Rytisalo ja Jari Kärvelä kertoivat omista teoksistaan, Li Andersson ja Pirjo Lonka suosikkikirjoistaan ja myöhemmin Joel Haahtela ja Harry Salmenniemi teoksistaan. Välillä poikkesin Ruoka & viinimessuilla, mikä oli niin ylihinnoiteltu, että päätin säästää nälkäni kotiin. Kirjamessuilla kuljin laput silmillä, olenhan päättänyt olla ostamatta enää lisää uusia kirjoja. Onneksi löytyi myös kirjojen kierrätyspisteitä ja antikvariaatteja. Mieli teki jäädä kuuntelemaan vielä Juha Itkosen ja Samuli Putron haastattelut, mutta ihmispaljous alkoi ahdistaa ja lähdin kotiin syömään Hannun tekemää Janssonin kiusausta.

Maanantaina olin parin viikon paussin jälkeen joogatunnilla, samoin tiistaina. Kävelin vain kauppaan ja takaisin, joogatunnille menin sateen sattuessa autolla. Ensimmäinen päivä pitkästä aika ilman särkylääkkeitä. Ehkä siihen auttoi kinesioteippi, joka tuntui tukevan nilkkaa joogatunnilla. Vielä pitäisi ostaa geelipohjalliset lenkkareihin.

Teippasin nilkkani, ennen kuin Hannu keskiviikkona heitti minut asemalle. Otin vain repun mukaan tuliaisia varten, loppuvuoden skumpat kulkevat kotiin omassa kassissaan. Olin ajatellut, että joku vieruskaveri voi vahtia reppua ja takkiani, kun käyn vessassa, kahvilassa tai myymälässä. Porukkaa oli kuitenkin niin vähän, että sain istua yksin kuuden hengen pöydässä. Matkalla tutkin tämän hetken näyttelyitä ja tämän päivän lounaita. Loppumatkan luin kirjaa tai tuijotin meren harmaata selkää.

Löysin pari hyvää lounaspaikkaa, toinen oli liian kaukana päiväristeilylle, siellä voisi käydä vaikka ensi kerralla. Päädyin intialaiseen Chakraan, jossa emme olekaan käyneet vuosiin. Tilasin mausteisen katkarapuvaihtoehdon, muuten hyvä, mutta tilkka soijaa olisi tehnyt siitä vielä paremman. Häveliäisyyttäni en taaskaan kehdannut pyytää soijaa tai suolaa.

Kävelin hetken vanhassa kaupungissa ja kun tuli aika etsiä vessaa, menin katsomaan EDTM:n näyttelyt. Olin tulkinnut museon sivut väärin; uusi näyttely avautuu vasta 7. marraskuuta. Ensi kertaan jää sekin. Eikä siellä ole edes vessaa! Satamaan kävellessä poikkesin Viron Arkkitehtimuseoon. Ohitin perusnäyttelyn ja menin katsomaan Pascal Bronnerin piirustuksia ja teoksia 2-kerrokseen. Mitähän sieniä tämä brittiläis-saksalainen mies on syönyt, tuumin itsekseni, kun katselin hänen omituisia suunnitelmiaan. Ostin rommin jouluksi Sadama turgista ja join kahvin, ennen kuin nousin laivaan. Tyhjää oli paluureissullakin ja istuin yksin "omassa" pöydässäni.

Lokakuun kirjoja;

Chimamanda Ngozi Adichie "Kotiinpalaajat"

Kurpitsapellon kautta kotiin

Lähdimme puoliltapäivin kotimatkalle ja pysähdyimme tietenkin Perniön Kebabiin lounaalle. Kuten aina, jaksoimme syödä vain puolikkaat rullakebabit, loput lähtivät kotiin iltaruuaksi.

Olin suunnitellut kotimatkan niin, että pääsen näkemään Veturitallin uuden näyttelyn ja sään salliessa poikkeamaan Halikon Kurpitsaviikoilla.

Jukka Lehtisen värikäs, äänien rikastama "Olipa kerran" -näyttely on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Halikon Kurpitsaviikoilla ei todellakaan ole kurpitsoja säästelty! Niin paljon niitä on koverrettu vanhan kivisillan reunoille ja kasattu pellolle koristeiksi. Onkohan kaikki malto käytetty kurpitsamakkaroihin, niitä kun myytiin lähes joka kojussa?

Chappen kautta Mathildedaliin

Olemme niin odottaneet tätä viikkoa! Sienestämistä ja saunomista, mikä sen parempaa, kun ilmat kylmenevät? Aamupäivällä kävin vielä kaupassa, sen jälkeen pakkasimme autoon vaatteet, liinavaatteet, pyyhkeet, ruuat, juomat, sienikuivurin ja sangot, saappaat ja kaiken muun, mitä nyt viikon mökkireissulla voi tarvita. Lohjalla poikkesimme Suville viemään omenahilloa, vastalahjaksi sain Noelin koulukuvan. Sipe olisi niin lähtenyt meidän mukaamme ja innoissaan kaatoi terassin kukkaistutukset! Veimme kynttilät Metsolan ja Virkkalan hautausmaille, Helmin Herkusta ostimme mukaan tuoreet voisilmäpullat.

Halusin käydä Tammisaaren Chappessa ja se sopi myös Hannulle, kun pysähdyimme Wi-Boxiin lounaalle. Tarjolla oli keitto, joku paneroitu pihvi, runsas salaattipöytä ja uuniperunoita (jotka skippasin) ja hyvä savukalatäyte.

Chappessa on juuri avautunut maaginen John Bauerin (Ruotsi) näyttely "Metsän olentoja", jonka teemalla näytillä on myös suomalaistaiteilijoiden hurmaavia teoksia. Näyttelyn innoittamana varasin Helmetistä yhden John Bauerin kuvittaman lastenkirjan.

Alakerrassa on esillä hienoa kotimaista lasitaidetta.

Hain mökin avaimen Terhosta, pääsimme majoittumaan tunnin etuajassa. Ostin Kyläpanimosta kylmät oluet mukaan. Mökki oli lämmin ja todella siisti. Olikohan kiinteistöhuolto huomannut, että nyt se sniidu nainen taas tulee, pojat nyt siivoatte kunnolla! Ehkä kiitos kuitenkin kuuluu edellisille asukkaille? Hekö olivat jättäneet ikkunaan ripustettavan ledivalokranssin ja unohtaneet kaappiin XXL kokoisen takin? Minä puolestani jätän tänne yhden Ikean huovan. Auton tyhjentäminen sujui yhtä rutiinilla kuin sen täyttäminen kotona. Pöytäliina ja kukat keittiön pöydälle, ruuat ja juomat kylmään ja lakanat sänkyyn. Täkit ja tyynyt tuntuivat uusilta, tai ainakin vastapestyiltä. Huokaisimme ja otimme Kyläpanimon oluet omalla, aurinkoisella terassilla. Hetken huilin jälkeen saunoimme, vilvoittelimme terassilla ja joimme saunakahvit. Unohdin kuulokkeet kotiin. Onneksi Hannulla on omansa, niin minä voin katsoa Vain elämää telkkarista häntä häiritsemättä.

Lauantain vastaisena yönä lämpötila laski pakkasen puolelle ja aamulla herätessämme sumu oli vallannut koko maiseman. Kymmeneltä lähdin kävelemään Matildanjärven ympäri myötäpäivään ja toivoin, että pitkospuut ovat sulaneet ja kuivuneet, ennen kuin minä astun niille. Olen kehunut kaikille, että Teijon kansallispuistosta löytyy suppareita, lähtee mihin suuntaan tahansa. Puhelimen vaihdettuani kaikki sienikarttani jäivät vanhaan puhelimeeni. Yritin suunnistaa vanhoille paikoille, mutta en löytänyt mitään ryppäitä, kuten ennen. Löytämäni supparit olivat valmiiksi pakastettuja, mikä ei meitä auta, kun viemme sienet kotiin kuivattuina. Aurinko hälvensi sumun, ilma lämpeni ja vaihdoin silmälasit arskoihin.

Harhailemalla löysin suppareita purkillisen ja lähdin kiertämään Matildanjärveä. Kaikki muut ulkoilijat kävelivät vastaani, ja heitä oli todella paljon! Lähes kaikilla oli koira tai kaksi mukanaan.

Hannu jäi terassille putsaamaan jäisiä sieniä. Nappasin saaliista osan itselleni, loput menivät kuivuriin.

Anna ja Sofia ilmoittivat jättävänsä nyt Matildan väliin ja tein meille sienipastaa. Sen jälkeen pikkupäikkärit, ennen kuin lähdimme uudelleen ulos.

Lähdimme seuraamaan zombie walkia Terholta alas satamaan. Kulkue poikkesi parissa ravintolassa/kahvilassa ja päätyi Kummitusmuseoon. Sain hyvät naurut, kun yksi nainen pyysi selfietä zombin kanssa ja naisen kaveri kysyi "Näkyykö toi edes kuvissa?" Että itsestäsi otit sitten selfien. Ennen kuin ilta pimeni, palasimme mökille ja napsautin saunan päälle.

Sunnuntaina lammen pinta oli riitteessä, kun ennen kymmentä lähdin sankoineni kävelemään kohti Jeturkastia. Hannu puolestaan suunnisti minun eilisille sienimättäille lähelle Matildanjärveä. Koska olin unohtanut korvakuulokkeet kotiin, jouduin kuuntelemaan Pekka Lainetta puhelimen kaiuttimesta. Onneksi metsässä ei ollut ihmisiä tai eläimiä, joita olisin häirinnyt. Vain yksi paikallinen pariskunta sauvakäveli polulla ja mies totesi, ettei nyt ole sieniä. Myönsin, että niitä on vähemmän kuin yleensä, mutta paljon pieniä suppareita on kasvamassa. Olisivatko ilmestyneet jostain syystä liian myöhään? Hannu oli jo ehtinyt mökille ja putsannut oman saaliinsa kuivuriin, kun minä yhdeltä palasin täyden sangon kanssa. Naapurimökki oli tyhjentynyt viikonlopun viettäjistä ja se jäikin tyhjäksi. Joimme aurinkoisella terassilla rommikaakaot, ennen kuin aloin valmistaa pulled pork -tortilloja ja salaattia. Illalla saunoimme ja Hannu vaihtoi tuoreet sienet kuivuriin.

Maanantaina hoidimme pakollisen kaupassakäynnin Perniössä; tuoretta maitoa ja leipää, lisää saunaoluita. Mökille palattuamme Hannu lähti Jeturkastiin, minä jäin Skoilantien ja Jeturkastin väliseen metsään. Matkalla jutustelin kylänmiesten ja Otto-koiran kanssa. Löysinkin muutaman hyvän sienimestan. Melko pian laitoin Hannulle viestin, että purkki on täynnä ja lähdin kävelemään Kariholmaan. Palestiinalaispojat olivat yöpyneet katoksessa ja tehneet hyvät tulet. Polttelivat katoksen alla vesipiippujaan, yksi alkoi heti havuilla siivota lattiaa ja tasoja, kun kerran saivat vanhemman naisen vieraakseen! Siirsivät vielä telttansa katoksen ulkopuolelle, kun Hannu ja pari muuta miestä kävelivät paikalle. Grillasimme makkarat ja joimme kaakaot. Mökillä laitoimme pyykit koneeseen ja Hannun putsaamat sienet kuivuriin. Taivas selkeni ja terassin mittari näytti +10 astetta.

Sain vihdoin tulokset jalkaterän röntgenistä. Ei mitään vammaa, ei murtumia, vain pientä kulumaa. Mikä sekin on pienoinen ihme näillä kilometreillä. Liikkua voi kivun sallimissa rajoissa ja kipulääkkeiden avulla. Mutta kun se kipu on niin penteleen riipivää, ja minulla sentään on korkea kipukynnys. Ei kai auta kuin heittäytyä sohvalle ja säästää koipia kevään vaellusta varten.

Tiistaiaamuna oli jo +6 astetta, kun kymmenen tunnin unien jälkeen heräsimme. Olin jo etukäteen sopinut itseni kanssa, että tänään kävelen Matildanjärven kierroksen vastapäivään. Olikin ihanan rauhallista patikoida, kun syyslomalaiset ovat poistuneet paikalta. Vain kaksi naisparia käveli vastaani pitkospuilla. Väliojan ylitettyäni nousin polun yläpuolelle, mutta sieltä löytyi vain pieniä suppiksia, nekin harvakseen. Hannu viestitti, ettei ole löytänyt lainkaan sieniä Jeturkastista. Onko hänen sienivainunsa hiipunut vai kärsivällisyys kadoksissa? Kun löysin tutun, kauniin sammalrinteen, siellä oli niin paljon suppareita, että purkin täytyttyä otin hedelmäpussinkin käyttöön. Siltä varalta, ettei Hannu oikeasti löytänyt sieniä.

Jätin Hannun aurinkoiselle terassille putsaamaan saalistani, kun tein meille sieni-chorizopapupataa, johon lisäsin myös lehtikaalisilppua, linssejä ja sitruunaista ruokakermaa.

Keskiviikko oli pilvinen ja tuulinen päivä. Pakkasin varuiksi sateenvarjon reppuun, kun lähdin kävelemään Skoilantieltä Jeturkastin metsiin. Suosittelin Hannulle eilistä reittiäni Matildanjärveltä ylös sammaleisille rinteille. Näytin moneen kertaan kartalta, mihin minulta jäi poimimatta suppareita. Ei täällä mitään ole, hän viestitti, ja oli tietysti väärässä paikassa. Minäkään en meinannut löytää suppiksia, muita (ei ruoka-) sieniä metsässä oli paljonkin. Maasto oli välillä todella hankalaa; kaatuneita puita, risukkoa ja kosteikkoja. Ilmankos löysinkin muutaman ison kantarellin, kun kukaan muu ei viitsi siellä rämpiä. Vuosi sitten olin täällä käsi kantositeessä, nyt jalka kipeänä. Silti olen onnellinen, kun saan viettää täällä syksyisen viikon, vaeltaa hiljaisissa metsissä, kulkea pehmeällä sammaleella ja hyvällä tuurilla löytää sieniäkin.

Päätin säästää kipuilevaa jalkaani ja jätän varsinaiset kävelylenkit ja rapputreenit nyt väliin. Ulkona tulee muutenkin oltua päivittäin 3-4 tuntia ja kilometrejä kertyy metsissä vaeltaen 6-10 (Mapsin mukaan 9-14). Samoin Teerisaari ja Endalin laavu jäävät seuraavaan kertaan.

Viimeinen mökkipäivä oli edelleen lämmin, mutta kostea. Suunnittelin, että kävelen suoraan Jeturkastiin ja haen sieltä sienet takuuvarmasta paikasta. Silti lähdin taas säätämään ja suuntasin kivikkoiseen metsään ja kosteikkoihin. Ilman kumisaappaita, tietenkin. Kun lopulta päädyin lähelle Jeturkastia, suppariryppäät odottivat siellä kiltisti. Jäljistä päätellen siellä ei ole käynyt kukaan. Mökkiviikon kuudes täysi sanko mukanani palasin mökille, jossa Hannu jo putsasi omia sieniään. Lämmitimme glögit ja kun kerran oli torstai, söimme hernekeittoa. Tietysti sinapilla, kermalla ja kuivatuilla sienillä maustettuna. Illalla saunottiin viimeisen kerran.

Viikon sienisaalis mahtui kuivattuna kolmeen purkkiin, yksi purkillinen jäi vielä kotona kuivatettavaksi. Kantarellit säästän tuoreina huomiseen sienipastaan. Pakkasimme tavarat ja siivosimme mökin. Ruokaa jäi vielä kotiin viemisiksi, kun tytöt eivät tulleetkaan syömään.

Lokakuun kirjoja;

Milla Peltonen "Erakot - omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita". Kirjoittaja on tutkinut ja tutustunut monenlaisiin erakoihin. Jo edesmenneisiin Lapin kullankaivajiin, ns. normielämää syystä tai toisesta (laittomuudet, perhevelvoitteet jne.) karsastaviin metsän eläjiin, uskonnon tai elämänkatsomuksensa takia maallista materiaa välttäviin ja myös nykyajan erakoihin, jotka ovat väsyneet kiireeseen ja kaupunkien vilinään ja haluavat elää oman näköistä elämää mahdollisimman omavaraisesti. "Kausierakko" - se kuulostaa hyvältä.

Reissujen väliviikot

Baltiasta kotiuduttuamme kävin viikonloppuna lähimetsässä sienessä, mutta saalis jäi surkean pieneksi. Vielä on jäljellä vähän viime syksyn kuivattuja suppareita, tein niistä, pavuista ja lehtikaalisilpusta maidottoman kasvis-makaronilaatikon.

Maanantaina lähdin Helsinkiin kertomaan eläkkeellä oleville matikanopettajille vaelluksistani. Ehdimme katsoa Camino Francesin kuvista tekemäni tiivistelmän, ennen kuin söimme Perhon hyvää appelsiinikanaa. Hannu oli hakenut naapurilta ämpärillisen omenoita, tein illalla omenasosetta niin paljon, kuin isoon kattilaan mahtui. Nyt on pakastin täynnä, loput laitoin lasipurkkeihin. Maija kutsui meidät keskiviikkona kahville, hän on kotona jalkapuolipotilaana. Vein lämpimän omenapiirakan ja purkin sitruunalla maustettua omenasosetta. Pahus, unohdin että Maijalla on gluteeniton ruokavalio. Onneksi hän oli tehnyt itselleenkin sopivan juustotortun.

Sain vihdoin aikaiseksi varata ajan lääkärille näyttääkseni kivuliasta jalkaani. Täytin alustavan kyselylomakkeen (jossa kysyttiin samat asiat noin kymmeneen kertaan) ja kerroin siinä, että kipu on jatkunut puolisen vuotta ja pahenee koko ajan. Jätin vielä takaisinsoittopyynnön terveyskeskukseen. Sairaanhoitaja vastasi viestillä, että vapaita aikoja ei ole, kokeilepa kolmen kuukauden kuluttua uudelleen! Näin meitä veronmaksajia ajetaan pois julkisesta terveydenhoidosta. Varasin ajan Terveystalon lääkärille.

Torstaina lukupiiri ja illalla vauhdikas lavistunti, jonne menin autolla. Muutenkin huono hämäränäköni on entisestään huonontunut, pakko varata aika silmälääkärillekin. Perjantaina oli kaunis syyssää, tuuletin petivaatteet, laitoin pyykit kuivumaan terassille ja tein meille retkieväät. Hannu teki fillarilenkin, minä kävelin Kuusijärvelle ja lämmitimme savukinkkutortillat nuotiopaikalla.

Aina pitäisi ottaa sieniveitsi mukaan lenkille! Nyt tuli Hannulle enemmän putsattavaa, kun lauantaina löysin lähimetsän normilenkiltä pieniä suppiksia, jotka tunnetusti lähtevät juurineen, vaikka kuinka yritin katkaista niitä varresta. Tulipahan harjoiteltua Mathildedalin sieniviikkoa varten.

Sunnuntaina tein vähän pihahommia, Hannu pullotti omenaviinin. Oli kotikokin vapaapäivä, kun menimme Rekolan Kinoon Octoberfest-lounaalle. Hyvää ruokaa, harmi etten pysty kerralla syömään kovin paljon.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla, sanotaan. Ei pidä, sanon minä. Olen pian syönyt naapurin pihan kaikki pudokkaat. Tiistaina kävin Terveystalon lääkärillä ja hän antoi saman diagnoosin, mihin minäkin pystyin; jalkaterässä on jonkunlainen rasitusvamma. Kävelyn sijaan hän suositteli pyöräilyä ja uintia. Noh, kohta on liukkaat kelit enkä halua lisää murtumia. Altaassa uinnista en tykkää. Terveystalon röntgen olisi maksanut noin 180€. Sen jälkeen jonotin terveyskeskukseen (onneksi oli kirja mukana), pääsin hoitajan kautta lääkärille ja sain lähetteen röntgeniin. Pyysin myös Ibumaxia, kun Panadol tuntuu turhan tujulta, tosin olen joutunut syömään niitä öisin.

Lokakuun kirjoja;

Henrika de Kermadec "Säädytön". Yhtäkkiä tekee mieli Ranskaan! Tai Italiaan, ihan sama. Suomalaisnainen saa päähänpiston lähteä Provenceen, kun hänellä kerran on siihen mahdollisuus. Kuuman kesän hän on talo- ja koiravahtina, tutustuu pittoreskiin kyläänsä, sen asukkaisiin ja muihin ei-ranskalaisiin, jotka kokoontuvat kylän terasseilla. Syksyn tullen työ- ja muut velvoitteet pakottavat hänet palaamaan Suomeen. Kylmyys, kosteus, kiire ja stressi masentavat ja heti kun mahdollista, nainen palaa Provenceen. Mutta sielläkin sataa, tuulee, asunto on jääkylmä ja kesäystävät ovat kadonneet kuka minnekin. Nainen muuttaa Bretagneen, jossa - jos mahdollista - tuulee ja sataa entistä enemmän. Hän pestautuu remontoimaan vanhaa aatelislinnaa, jonne jumittuu aatelisperheen kanssa, kun koronapandemia sulkee Ranskan rajat. Toisenlainen rakkaustarina, joka tapahtui oikeasti. Ihanasti kirjoitettu kirja! "Mietin, että tämä mies polttaa paskaa keskellä yötä minun takapihallani. Ja että tämän miehen kanssa minulla voisi olla aivan hyvä elämä."

Riika - Tallinna

Ja taas istuimme FlixBussin kyydissä, nyt matkalla Tallinnaan. Viimeksi ajoimme tätä puuduttavan suoraa tietä Hondalla koronakesänä 2020. Tämän reissun aikana olemme viettäneet busseissa yhteensä lähes vuorokauden, riittää ainakin minulle vähäksi aikaa. Kun saavuimme Viron puolelle, tienvierustat siistiytyivät, joka paikassa on nurmikot ajettu. Bussin netti alkoi tökkiä, ja MTV Katsomo lakkasi toimimasta.

Tallinna, kuin kotona olisi! Hyppäsimme bussiaseman lähellä 2-ratikan kyytiin ja kurvasimme sataman kautta Patarein lähimmälle pysäkille (maksu 2€ pankkikortilla). Mare oli aiemmin laittanut viestin, että he ovat lähteneet Laulasmaalle, avaimet odottivat lokerossa. Pikainen wc-käynti ja matka jatkui kävellen Baltijaamalle. Istuimme meille uuden La Copan terassille, jota aurinko vielä lämmitti mukavasti. Pidemmälle ei jaksettu enää lähteä, vaan söimme BaoJaaman hyvät baot. Hannu valitsi mustekalatäytteen, minä bbq-possun. Vähänkö harmitti, että vaihdoimme toiset sämpylät, sillä mustekalat oli friteerattu. Kävimme Selverissä ostamassa ilta- ja aamupalaa, mitään ei enää kuitenkaan jaksettu syödä, vaan ilta kului suihkun ja kahvin jälkeen lukien ja musiikkia kuunnellen. Yläkerrasta kuului taas tuttua pienten jalkojen töminää.

Tiistai oli minulle Museokorttipäivä. Ilma oli kaunis, kuten tähänkin asti, mutta aamut alkavat olla yön jäljiltä varsin viileitä. Puistoissa tuoksuu syksy, kun puut ovat pudottaneet lehtiään. Jos olisi vähän lämpimämpi ja kirja mukana, olisin istunut kauniissa Kadriorgin puistossa lukemassa. Sen sijaan kävelin Kumuun, jossa oli avautunut Anna-Stina Treumundin näyttely "Mistä lesbon tunnistaa?" Se ei minulle antanut mitään, ehkä enemmän ajateltavaa lukuisille koululaisryhmille, joita museossa kierteli.

Perusnäyttelyistä katsoin (taas) "Identiteettimaisemat. Viron taidetta 1700-1945". Sieltä löysin ainakin pari Karin Lutsin taulua. Hänen akvarelleihin ihastuin elokuussa Tarton Taidemuseossa.

Kadriorgin taidemuseo antoi yllättäen minulle paljon enemmän, nyt ei ollut esillä vain perusvanhaa, perinteistä taidetta, vaan värikäs "Nautintojen puutarha" -näyttely. Metalliset, suuret kukat muistuttavat Anu Pentikin hienoja keramiikkakukkia, tauluissa loistivat upeat kukat ja jopa kukikkaista kankaista ommellut vaatteet olivat itsessään taideteoksia. Olisin ruusuisessa takissani soluttautunut helposti teosten joukkoon, mutta takki ja kassi piti jättää narikkaan. Ensimmäisen kerran minulta kysyttiin ID:tä, kun näytin Museuumikaartin. No eipä ollut passi mukana, onneksi nimi ja maa riittivät (myöhemmin muistin, että onhan minulla puhelimessa kuva passista).

Teimme treffit Rotermaniin ja söimme lounaan Capitol Restaurantissa (8,50€/annos). Kävimme digestiiveillä Vallibaarissa, Hannu lähti sieltä kotiin, minä Adamson-Ericu museoon.

Alakerran vaihtuva näyttely "Hitauden politiikka" ei sekään paljoa minulle antanut, joten siirryin yläkertaan ihailemaan Adamson-Ericin laajaa tuotantoa. Juutuin taas kauniiden keramiikka-astioiden ja nahkatöiden ääreen. Onneksi Muuseumikaart on vielä pitkään voimassa, voin poiketa tähän kodikkaaseen museoon vaikka jokaisella Tallinnan reissulla. Ostin Adamson-Eric -kirjan, joka kertoo taiteilijan ja museon historiasta. Kotona voin ihailla kuvia taiteilijan tuotannosta. Toivottavasti näyttely saadaan vielä minun aikana pääkaupunkiseudulle.

Kotimatkalla hain kaupasta itselleni synttäriruusut, ne jäävät tavan mukaan ilostuttamaan Marea.

Kaunis syyssää jatkui, aamukahvin jälkeen kävelin Toompealle. Sieltä laskeuduin Raatihuoneentorille ja menin Suurkillan taloon. Näyttely on laaja, enemmän siitä olisi saanut irti opastettuna kierroksena. Onneksi voin poiketa sinnekin useamman kerran. Nyt paikalla oli hälisevä alakoululaisten ryhmä. Yhdessä huoneessa oli näytilla kansainvälisen Arvo Pärt Art Bookbinding -kilpailun kirjoja/kirjankansia. Miten tuon paremmin selittäisi? No, hienoja teoksia, taustalla soi Pärtin musiikki.

Näytillä olevista esineistöstä voi päätellä, että kiltaherroilla oli aikoinaan mellevät oltavat; suuria tinatuoppeja, kristallilaseja, mittava asevarasto ja oma viinikellari. Kauppiaat olivat suuresti arvostettuja ja kauppaa käytiin vilkkaasti muiden hansakaupunkien kesken.

Teimme treffit Telliskiven Literaatiin, Hannulle fish & chips minulle ankkasalaatti (yht. 14,80€). Hain kaupasta synttärikuoharin ja kävelin Patarein vankilamuseon takaa rannan kävelytietä kotiin. Olin suihkussa, kun Mare kävi kutsumassa meidät naapuriin kahville ja luumutortulle. Samalla saimme Lohusalusta poimittuja pieniä, keltaisia villiluumuja. Olisimme saaneet myös vastatehtyä kurpitsasäilykettä, mutta en halunnut lasipurkkia painoksi laukkuuni. Sovimme, että käytämme Eckerön tarjouksen ja palaamme joulutorien aikaan.

Aamukahvin, pakkaamisen ja keittiön siistimisen jälkeen veimme avaimet naapuriin. Sain suklaarasian synttärilahjaksi. Marelle jäi ruusut, Jaanille meidän roskat. Lähetin Marelle rommiluumu-ohjeeni, tosin noin pienistä luumuista kivien poistaminen käy työstä. Ostimme Eckeröltä portugalilaiset tarjousviinit mökkiviikolle.

Reissun viides maa ja viides pääkaupunki; Helsinki. Aika ihanaa tulla kotiin!

Syyskuun kirjoja;

Eeva Turunen "Sivistynyt ja miellyttävä ihminen". Pääni sisällä asustaa (muunmuassa) pieni, nutturapäinen äidinkielenopettaja. Siksi kauhistuin kirjan tyyliä; ei isoja alkukirjaimia, ei pisteitä lauseiden lopussa! Mutta kaikkeen tottuu, eikä tyyli tarpeeksi pitkälle luettuani enää häirinnyt. Ukin pojantytär (näin tulkitsin, vaikkei sukupuolta mainittu kertaakaan) on arkkitehti, kuten isoisänsäkin. Kertoja käy läpi ukkinsa elämää, viimeisiä elinaikoja ja tämän hautajaisten järjestelyä. Aikaa ei tahdo löytyä parisuhteen hoitamiseen (naisoletettu puoliso, minun tulkintani) ja koulurakentamisen työmaapalaverit stressaavat ja ottavat nekin oman aikansa. Kaikki pitää hoitaa pieteetillä, niin kuin ukki olisi kaiken tehnyt. Väkisinkin tulee mieleen, että tämä on hyvin henkilökohtainen teos, kirjoittajan omaa surutyötä ukkinsa poismenoon. Lämmintä huumoria, värikästä kieltä, uusia sanoja, joiden merkitys on helppo tunnistaa; lakanasto, innoke, rusehva jne. Ylisukupolvinen teos, jossa kertojan vanhemmat sivuutetaan lähes kokonaan, samoin mummi. Muuten hyvä, mutta aivan liian pitkä. Työmaakokouksia, listoja oman elämän tulevaisuuden suunnitelmista, luetteloita ukin talon tavaroista, näitä olisi voinut hyvinkin tiivistää. Toki lukija voi hypätä ne yli. Niin minä lopulta tein.