sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Kevättuulia

Toimme lämpimän ilman mukanamme Portugalista. Viikko oli aurinkoinen ja loistava ulkoiluun. Aloittelin pihan haravoimista, onneksi työ tuli syksyllä tehtyä kunnolla. Tuskin koskaan ennen olen haravoinut maaliskuussa. Hannu pesi ikkunat ulkoa ja vaihtoi autoon kesärenkaat. Kävin katsomassa äitiä pitkästä aikaa. Kadonneet tyynyt olivat löytyneet jostain käytävän varrelta. Hän oli saanut kasvoihinsa allergisen reaktion eikä kukaan tiennyt, mitä hän oli naamaansa laittanut. Yhtenä päivänä hänellä oli ollut Göranin (naapuri) rannekello kädessä ja Göranin päiväpeitto sängyllä. Äidin vaaleanpunaiset Reiskat olivat kateissa, ilmeisesti jonkun toisen asukkaan jalassa tai huoneessa. Vaatteiden vaihto-operaation jälkeen teimme kävelylenkin ja jäimme tuulensuojaiselle pihalle istumaan. Näin kevään ensimmäiset sinivuokot. Kotimatkalla hain Onnin ja Ilonan meille viikonloppukylään.

Lauantaina menimme Kansallisteatteriin katsomaan Pessi ja Illusia -nukketeatteria. Sieltä matka jatkui Lasten kaupunkiin, jossa ipanat olisivat viihtyneet pidempäänkin. Ilona ei olisi millään malttanut jättää hevosrattaita ja suuria nukkekoteja. Harmi, että museo suljetaan pitkän remontin takia. Kävimme pizzalla ja kotona lapset jäivät pihalle ja rakentamaan majaa pikkumetsään. Illalla katsoimme elokuvaversion Pessistä ja Illusiasta. Sunnuntaina palautimme ipanat Lohjalle ja jäimme samalla Suvin synttärikahveille. Näin pitkästä aikaa Sofian, joka viimenäkemältä oli taas kasvanut pituutta. Suvin vauvamasukin oli kasvanut. Ilma oli kaunis, ehdin vielä lenkille ja Hannu veti Hondan ulos tuulettumaan.

Vietimme äidin synttärit Café Laurissa Lohjalla. Mukava paikka ja oli myös mukava tavata tätini (toinen terästätini oli Rukalla hiihtämässä).  Helsinki-päivänä hain Ryhmäteatterin toimistosta liput Suomenlinnan kesäteatteriin, kävin Annelin kanssa lounaalla ja istuin kampaajalla. Tällä kerralla virolainen Heikki teki minulle uuden reissutukan.

Kävimme ostamassa kevätkukat terassille ja haudalle. Lauantaina vietimme mukavan illan Mirjan ja Masan seurassa. Tarjosin parsa-avokadosalaattia, salviabroileria ja vokattuja rakuunakasviksia. Vieraat olivat pakotettuja matkakuvasessioon, katsoimme myös vanhoja Kreikan kuvia, vaikka se ei tämän vuoden suunnitelmiimme kuulukaan. Tosin eihän sitä koskaan tiedä... Sunnuntaina satoi pitkästä aikaa vettä, ehkä se auttaa katupölyyn ja hillitsee vähän alkavia allergiaoireita. Lenkkipolun varren puissa on jo pulleita silmuja ja joissain pensaissa pieniä lehtiä.

Ihana ystävämme Harri kuoli yllättäen.

Kuukauden kirja 1: Pirjo Mellanen "Matkustin Albaniaan".Suomalaispariskunta hankki Sarandasta asunnon ja viettää siellä vuosittain pitkiä aikoja. Kirja kertoo heidän kokemuksistaan Albaniasta ja maan asukkaista.

Kuukauden kirja 2: Alice Munro "Viha, ystävyys, rakkaus". Ihastuttavia novelleja, joiden lopusta löytyy joku koukku.

Kuukauden kirja 3: Susan Abulhawa "Jeninin aamut". Omakohtaisen tuntuinen kirja palestiinalaisten ja israelilaisten konfliktista 1940-luvulta lähes näihin päiviin. Tarinan punaisena lankana kulkee pienten palestiinalaisveljesten eroaminen toisistaan ja kohtaaminen aikuisina, kun toinen veljeksistä on kasvatettu israelilaiseksi sotilaaksi.

Kuukauden kirja 4: Anja Kinnunen "Albania - kotkien maa" (2008). Mystinen, minulle tuntematon maa kiehtoo kovasti. Toivottavasti kirjasta julkaistaan pian päivitetty versio.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Lissabon

Pakkasimme tavarat valmiiksi jo illalla, aamulla oli aikaa käydä aamiaisella, ennen kuin kävelimme bussiasemalle odottamaan 8.25 lähtevää Lissabonin bussia. Seuraava bussi olisi pysähtynyt matkan varrella Bejaan. Ajoimme ohi aamu-usvaisten peltojen, joilla lehmät, lampaat ja hevoset laidunsivat. Kävimme Aljustrelissa, jossa tuli ihan dejavú; ollaan taidettu kurvailla näillä kapeilla kujilla ennenkin. Toisaalta, Alentejon kaupungit ovat niin toistensa kopioita, etten voi olla asiasta varma. Rede Expressos -busseissa on käytössä wifi, siksi minäkin päivitän blogiani matkalla Lissaboniin.

Saavuimme Setubalin kautta Lissaboniin, Sete Riosin asemalle. Se on vuosien varrella tullut niin tutuksi, että jopa minä osaan toimia oikein; metrolla Terrero do Paçon asemalle, joka on lähinnä majapaikkaamme. Sää oli ensimmäisen kerran pilvinen. Emme vielä saaneet huonettamme Beira Mar Hostelista, jätimme tavarat säilytykseen, kävimme oluilla Noca's Cafén terassilla ja kävelimme Ginja d'Alfamaan. Maria toivotti minut poskipusuin tervetulleeksi ja hänen miehensä yritti muistaa, koska viimeksi tapasimme. Söimme turskapallerot ja tomaatti-sipulisalaatin ja laskua maksaessamme isäntä (kuultuaan, että olemme vain tämän yhden illan Lissabonissa) varmisti, että tulemme vielä illalla käymään.

Kävelimme Rossion aukiolle ginja-lasillisille ja minun toimiessa matkanjohtajana vein Hannun tietenkin Baixa-Chiadon metroaseman (x2) liukuportaisiin, minun vuoristoradalleni. Kävimme bicalla Praça Luis de Camõesilla ja palasimme Beira Mariin. Odotukset olivat suuret, sillä viimeksi meillä oli parvekkeellinen kaksio omalla kylppärillä. Olimme nytkin varanneet kahden hengen privaattihuoneen ja onhan siinä suihku ja parveke (jolla jopa kaksi tuolia), mutta wc on käytävällä. Suihkun ja portviinilasillisten jälkeen oli siestan aika.

Oli mukava palata taas Lissaboniin, harmi vain, että on niin vähän aikaa kaupungilla pyörimiseen. Joka puolella näkyy nostokurkeja ja rakennustelineitä, vanhoja rakennuksia korjataan vimmalla ja taidetaan johonkin uusiakin rakentaa. Vuokrattavia asuntoja näkyy paljon, kuten on näkynyt koko matkani ajan.

Reissun viimeinen illallispaikka valikoitui sään mukaan, eli emme viitsineet sateessa pitkälle kävellä. Jäimme syömään Fado museota vastapäiseen Restaurante Cana Verdeen. Syötyämme yksinäinen saksalaismies sai meistä juttuseuraa. Iltakahvit joimme Ginja d'Alfamassa. Maria ja Romario tarjosivat portviinilasilliset ja toivottivat hyvää kotimatkaa. Ehkä tapaamme taas ensi vuonna?

Osasimme varautua Lissabonin lentoaseman ruuhkiin ja pitkiin jonottamisiin, siksi laitoimme herätyksen kuudeksi ja menimme ensimmäisellä mahdollisella metrolla lentokentälle. Aikamme jonotettuamme aikaa jäi myös aamiaiseen ja tuliaisostoksiin. Vantaalla odotti onneksi aurinkoinen ja lämmin sää, viikolla satanut lumi oli sulanut pois.

Reittisuunnitelmassani oli seitsemän kohdetta, joista kaksi entuudestaan tuttua. Lissabonissa tuli käytyä kolme kertaa, mutta ne olivat vain pikaisia yhden yön yöpymisiä. Douron maisemat ja Pinhãon pikkukylämäisyys ilahduttivat, onneksi varasin sinne kolme yötä. Jossain vaiheessa matkaa tuntui uuvuttavalta jatkuva siirtyminen ja junassa istuminen, aikataulujen pähkääminen, odottelu ja pakkaaminen. Kaksi yötä paikoillaan on siis minulle minimi. Samaan reissuun ympätty pohjoinen ja etelä olivat ehkä liikaa, seuraavalla kerralla keskityn pienempään alueeseen ja perehdyn siihen kunnolla.

Ja koti-Alkoon vinkit muutamista suosikeiksi tulleista valkoviineistä:
Muralhas de Monção Vinho Verde
Porca de Murça branco
Terras d'Uva branco

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Castro Verde



Aamulla tyhjensimme jääkaapin ja istuimme aurinkoisella terassilla, kunnes oli aika lähteä kävelemään bussiasemalle. Satu ja Hannu lähtivät saattamaan ja odottivat kanssamme vähän myöhässä olevaa Castro Verden bussia. Matka kesti tunnin verran, perillä ihmettelimme ilman karttaa pienen kaupungin ulkopuolella, mihin päin suunnistaa. Kysymällähän se taas selvisi ja löysimme Vila Verde –hotellin (kaupungin ainoa). Saimme huoneen ensimmäisestä kerroksesta, jätimme tavarat sisään ja lähdimme kävelemään ympäri kaunista kyläämme (se on niin pieni, ettei oikein kaupungista voi puhua). Joimme kahvit kuumalla terassilla ja haimme turisti-infosta kartan. Virkailija merkkasi siihen parit marketit ja ravintolat, jälkimmäiset sijaitsevatkin lähes kaikki kotikadullamme. Useimmat ravintolat menivät siestan ajaksi kiinni, jäimme lounaalle Snack-bar Restaurante Searaan. Siinä istuessamme muistin, että meille oli luvattu parveke ja hotelliin palattuamme vaihdoimmekin parvekkeelliseen huoneeseen kolmanteen kerrokseen. Olemme jo niin tottuneet portaiden ravaamiseen, ettemme edes huomanneet hotellin hissiä. Parvekkeelta on loistava näköala yli kaupungin ja hieno Casa de Dona Maria on kadun toisella puolella.

Suihkun ja siestan jälkeen kävin alakerrassa lukemassa sähköpostini ja päivittämässä blogini. Kauppa oli jo mennyt kiinni, jäimme ilman aperitiiviksi ajattelemaamme portviiniä. Ravintolat sentään olivat myöhään auki, jaoimme Villa Itáliassa yhteisen antipaston ja pizzan. Paikka oli lähes täynnä, myös samaan hotelliin majoittuneet seminaarimiehet olivat pizzalla.

Castro Verde, kaunis, pieni kaupunki, jonka rakennustyyli on Alentejolle tyypillistä; matalia, punatiilikattoisia taloja, joiden seinät on kalkittu valkoisiksi ja helmoja kiertää keltainen, punainen, vihreä tai sininen raita. Ukot istuvat penkeillä päivittämässä uutiset ja tervehtivät meitä, kun kävelemme ohi. Kun kasvot käyvät tutuiksi, saamme jo toisena päivänä mainintoja säätilasta.

Aamupäivällä oli vielä pilvistä, mutta taivas selkeni ja aurinko lämmitti mukavasti. Aamiaisen jälkeen kävin parvekkeella ihailemassa näköaloja ja samassa ylempää, päätiellä, meni hevosvankkurit, joita ohjasti laulava mustalaismies. Tuli ihan Serbia mieleen. Kävimme ostamassa bussiliput Lissaboniin valmiiksi. Tulee varhainen lähtö, sillä seuraava bussi olisi pysähtynyt Bejaan. Kävelimme katsomassa kaikki Castro Verden ”nähtävyydet”, joita ei montaa ole. Kauniin puistikon ympäröimä Basílika Real oli sisältä komeasti kaakeloitu ja taustalla soi vienosti kirkollinen musiikki. Museu da Lucernan vitriineissä oli ilmeisesti tältä seudulta esiin kaivettuja savisia öljylyhtyjä, jotka oli koristeltu erilaisin helleenisin kuvioin. Hautausmaalla oli lähes pelkästään muovi- tai kangaskukkia, lasten haudoilla myös leluja ja enkeleitä.

Puoliltapäivin otimme minipretat yhden aukion aurinkoisella terassilla, sen jälkeen jäimme lounaalle Boca Doceen. Ei huvittanut vielä palata hotelliin, joten istuimme kuten paikallisetkin penkille nauttimaan auringon paisteesta. Haimme kaupasta portviinin ja roudasimme huoneestamme tuolit parvekkeelle ja nautimme siinä digestiivit.

Siestan jälkeen kävimme katsomassa parit ravintolat ja jäimme Restaurante Verde Marketiin illalliselle. Porsasviikoista huolimatta me söimme bacalhau a brasit.

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Albufeira


Yöntumma brassipoika kattoi meille aamiaisen, jonka veroista en ollut tällä reissulla vielä nähnytkään. Söimme kahdestaan, pakkasimme ja poika kantoi laukkuni alas (osoitteessa mainitaan 3. kerros, mutta minun laskujeni mukaan niitä oli vähintään viisi). Menimme metrolla Sete Riosin asemalle ja meitä hämäsi jälleen kerran, että Sete Rios on juna-aseman nimi, joka metrokartalla on nimeltään Jardim Zoológio. Albufeiran juna oli lähes puoli tuntia myöhässä. Nyt kun oli seuraa, minäkin istuin ensimmäistä kertaa ravintolavaunussa viinilasillisella.

Otimme asemalta taksikyydin Cerro Brancoon. Hannu ja Satu olivat kadunvarressa vastassa meitä. Emme päässeetkään heidän sohvalleen nukkumaan, vaan yllättäen saimme heidän naapuriasuntonsa käyttöömme kolmeksi päiväksi. Yläkerrassa on makuutilat, alakerrassa oleskelutilat, keittiö ja kylppäri. Aurinko paistoi pihalle ja kaivoimme shortsit esille. Satu oli valmistanut lounaan, syötyämme istuimme aurinkoiselle terassille kahvittelemaan. Kävelimme Pingo Doceen ostamaan aamiaistarpeita ja siestan jälkeen kävelimme vanhaan kaupunkiin syömään. Takaisin nousimme liukuportaita ja jäimme meidän terasillemme vielä kuoharille ja mansikoille.

Aamulla lokit kirkuivat; meri on lähellä. Katit mouruivat maaliskuun tuskaansa. Albufeiran päivinä kävelimme rannalla ja vanhassa kaupungissa, kävimme mustalaisten markkinoilla, istuimme naapureiden kanssa kuumilla terasseillamme ja iltaisin kävelimme porukalla syömään. Sesonki oli vasta pärähtänyt käyntiin, ravintoloita ja kauppoja availtiin, sisäänheittäjät olivat kävelykaduilla ja aukioilla valppaina. Albufeira itsessään ei oikein vakuuttanut meitä, mutta meillä oli huippuseuraa ja mukava majoitus. Kaiken lisäksi sää kuumeni päivä päivältä, joten ei ollut mitään syytä valittaa.

Illan viimeisillä lasillisilla mietimme, mikä meitä vetää Portugaliin kerta kerran jälkeen. Kieltähän emme ymmärrä ja tuskin koskaan opimmekaan. Suurimmat plussat saivat ihmiset, ilmasto ja luonto. Unohtamatta musiikkia, nähtävyyksiä ja meille edullista hintatasoa. Ruoka ei ole mitään huippua, mutta viinit ja kahvi ovat. Samoin poikittainen yhteys eri paikkakuntien välillä ei toimi niin sujuvasti kuin pohjois/etelä-suunta.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Lissabon


Luulin jo, että kaikki jäävätkin viettämään koti-iltaa, mutta metelin yltyessä oven takana he lopulta kahden aikaan lähtivät ulos. Pojat hiipivät seitsemältä nukkumaan, minulla oli herätys kahdeksalta. Aurinkoisessa aamussa kävelin asemalle ja ostin lipun 10.05 lähtevään Lissabonin junaan. Junamatkalla luin kirjan loppuun ja yritin vähän kerrata portugalia.

Mäkiä ja rappuja riitti taas helteessä taivaltaa, kun etsin Smile Hostelin.
Lähdin etsimään Varkaiden toria, jonka löysinkin pienen mutkan kautta, kun iso kirkko hävisi hetkeksi näköpiiristäni. Yhtään messinkistä kynttilänjalkaa ei tällä kerralla tarttunut mukaan, mutta ametistikaulakoru sentään. ”Kantaterassini” oli jo jäänyt varjoon, mutta preta maksoi euron myös naapurissa. Huh kun olikin kuuma! Vantaalla kuulemma satoi lunta ja oli pakkasta. Hannu valitsi talvilomaviikkonsa oikeaan aikaan. Back to basic! Söin lounaaksi sardiinit, keitetyt perunat ja salaatin. Vanhempi tarjoilija olikin tutun näköinen, olen tainnut olla Restaurante Solar do Vezin terassilla ennenkin lounastamassa. Syödessäni kuulin ensimmäisen kerran tällä reissulla puhuttavan suomea (jos ei lasketa puheluja/skypeä). Syötyäni kävelin Praça do Comérciolle katsomaan, onko se edelleen paketissa. Ei ollut. Siitä kipusin takaisin hosteliin suihkuun ja odottelemaan Hannua.


Lento oli myöhässä ja Hannu pääsi perille vasta kymmnenen aikoihin. Hänkin harhaili Rua Madeleinea löytämättä hostelia, joka ei lainkaan mainosta itseään ulkoapäin. Menin vastaan, kävimme oluella ja ostimme täytetyt sämpylät iltapalaksi. Kun naapurit lopettivat kolinansa paperinohuen seinän takana, yöstä tuli hiljainen. 

perjantai 14. maaliskuuta 2014

Braga


Koululaisia ja opiskelijoita vilisevä vilkas ja vireä Guimarães jäi taakse kun kävelin bussiasemalle ja hyppäsin Bragaan menevään bussiin. Matka ei ollut pitkä ja olin perillä jo ennen puoltapäivää. Jaan Braga POP Hostelissa dormin belgialaisen Didierin kanssa. Respan Helena esitteli tilat ja kertoi kaupungin nähtävyyksistä, joita on aivan liikaa minun 1½ vuorokaudessa nähdä. Myös kaupungin ulkopuolella on puistoja ja luostareita, joissa voisi ehtiessään käydä. Ensimmäiseksi kävin katsomassa läheisen kauppahallin, jossa hedelmien, kasvisten ja kukkien lisäksi oli myynnissä myös eläviä kanoja ja kukkoja. Leipätiskillä myytiin hyvän näköistä ruisleipää. Torialueelle oli levittäytynyt lähinnä mustalaisten pitämiä vaate- ja kenkäpöytiä. Harhailin kaupungin kävelykaduilla ja aukioilla, joilla kirkkoja piisaa. Jäin lounaalle Pastelaria Santa Cruzin aurinkoiselle terassille. Poliisit päivystävät jalkaisin tämänkin kaupungin kaduilla.

Iltapäivällä palasin hosteliin, jonne oli tullut lisää porukkaa. Minulla on nyt kolme poikaa dormikavereina. Nettikin toimi ja skypetin Hannun kanssa. Illan pimennyttyä (ja ilman selvästi viilennyttyä) lähdin kävelemään vanhaan kaupunkiin ja löysin Taperia Palatun, jossa olin ainoa naisasiakas. Miehet katsoivat telkkarista jalkapalloa ja joivat pikkuoluitaan. Minä en taaskaan kuulunut joukkoon, vaan tilasin pikkupullon valkoviiniä. Ja vihdoin jotain oikein hyvää: paikallista juustoa, ilmakuivattua kinkkua ja valkosipulikatkaravut. Syötyäni alkoi olla vähän kalsea istua, pyysin laskua parikin kertaa. Ja sain kummallakin kerralla lasillisen portviiniä, joita ei lisätty laskuun, kun en ollut niitä tilannutkaan. Aukion kahvilat olivat sulkeutuneet ja muutenkin oli varsin hiljaista. Didier oli jo nukkumassa peitto korvillaan, ranskalaiset palasivat joskus myöhemmin hipihiljaa.
 
Aamulla jätin pojat nukkumaan, kävin suihkussa ja aamiaisella. Helena näytti, missä voin huuhtaista ja kuivata pyykkini. Aamupäivän kävelylenkillä etsin juna-aseman ja katedraalin, jonka lähelle jäin minipretalle. Katedraalin kellot kalkattivat kahdeltatoista, että on päivän ensimmäisen oluen aika. Katedraalin ympäristössä on monta mukavan näköistä ruokapaikkaa. Hostelista saamani kartta on aivan onneton, onneksi LP kulkee mukana. Kävin soppalounaalla ja harhailin ympäri keskustaa. Aurinko lämmitti mukavasti. Iltapäivällä palasin hosteliin, muut asukkaat olivat vielä kaupungilla.

Illalla menin syömään sinne minne paikallisetkin; Da Sé Churrasqueiraan. Tosin kaikki muut hakivat ruuan mukaansa, baaritiskillä istui muutama ukko lasillisella, mutta ravintolasalissa minä olin ainoa asiakas. Tilasin alkusalaatin ja söin pöytään tuodut oliivit, aivan turhaan sillä lohi-annoksessa oli kaikkea aivan riittävästi. Ennen pakollista jalkapallo-ottelua telkkarista tuli jotain portugalilaista salatutelämät-soopaa. Kun palasin hosteliin, pojat valmistivat keittiössä illallistaan ja osa porukasta valmistautui perjantain yöelämään.

torstai 13. maaliskuuta 2014

Guimarães


Aamujuna lähti Pinhãosta 10 minuuttia myöhässä, onneksi kuitenkin ehdin Reguassa Ermesindeen lähtevään junaan. Aikaa ei jäänyt edes kahvilla käymiseen. Asemilla on vielä junanlähettäjiä lippuineen ja pilleineen. Ermesindessä olin taas aikataulussa ja ehdin ostaa kinkku-juustosämpylän ennen kuin nousin oikealle laiturille ja Guimarãesin junaan. Koko matkaan vaihtoineen kului vajaa neljä tuntia. Perille päästyäni käytin taas vanhaa, hyväksi koettua keinoa; kävelin ensimmäisen hotellin respaan, pyysin kaupunkikartan ja kysyin oikean suunnan. Itseni tuntien on aivan turha lähteä eksyilemään. Kun löysin Praça de Santiagon, ihmettelin aukion katunumeroita; numerossa 31 oli usean lääkärin vastaanottotilat, mutta ei Santiago 31 Hostelia. Viereinen turisti-info neuvoi minut aukion toiselle puolelle ja minua respassa odottanut Antonio kertoi, että 31-numeroisia on tällä aukiolla peräti kolme. Hän jätti minut yläkertaan 10 hengen dormiin, jossa olen ypöyksin. Sain avainkortin ja käyttööni kylppärin, keittiön, olohuoneen, pienen pihan ja 10 petipaikkaa. Internet-yhteyttä en saanut toimimaan, se pitää jättää huomiseen. Vähensin vaatteita, jätin tavarani lukkojen taakse ja jalkauduin historialliseen keskustaan, jossa asun. Useita aukioita, kauniita rakennuksia ja varsinainen keskusta kauppoineen ja palveluineen on aivan lähellä. Kävelin bussiasemalle kysymään aikataulut, Antonio suositteli bussia kun jatkan täältä Bragaan. Palasin vanhaan kaupunkiin ja jäin Largo da Oliveiralle savulohisalaatille ja kuoharisangrialle. Hain kaupasta viinin ja palasin yksinäiseen rakennukseeni. Vähän kyllä ihmettelin porukan poissaoloa, kun Portossa meitä sentään nukkui yhtenä yönä kahdeksan hengen dormissa yhdeksän naista. 

Päiväkävelyllä olin rekisteröinyt pari potentiaalia ruokapaikkaa, toinen oli kiinni ja toinen aivan tyhjä. Jäin syömään Restaurante Chines Jardim Bambuun, kinkeissä sentään saa aina hyvää kanaa. Ja liian isoja annoksia. Syötyäni palasin kotiaukiolleni ja jäin kahville El Rock –baarin terassille huoneeni alapuolelle. Terasseilla istui vielä paljon porukkaa, olihan lämmin ilta. Illan pimennyttyä huomasin, että aukiota ympäröivien rakennusten ikkunat (myös omani) on koristeltu jouluvaloin, samanlaisilla kuin Stockalla. Laitoin dormissa sähköpatterin päälle ja sytytin tuikun kiviselle ikkunalaudalle.

Alakerran baarin sulkeuduttua yöstä tuli taas äärimmäisen hiljainen. Kolmen aikaan aukiota lakaistiin luudalla (onneksi ei sentään koneella). Aamulla se vielä pestiin vesiletkun avulla. Hiivin alakertaan ja toivoin tapaavani Antonion, että saisin netin toimimaan. Tuoreet sämpylät odottivat pöydällä, mutta ketään ei ollut paikalla. Sain netin hetkeksi toimimaan ja vahvistin kaupungin wifi-yhteyden tunnukset. Kävin turisti-infossa, jonka virkailija kertoi wifi-yhteyden toimivan vain ulkona aukioilla. No ei kyllä toiminut ei sisällä eikä ulkona! Aurinkoisessa aamussa vaelsin ylös linnalle ohittaen kauniita kirkkoja, museoita ja puistoja. Kävelin pääkadun varrelle ja kävin kysymässä neuvoa argeologisessa museossa, jonka luulin olevan kirjasto. Sieltä minut ohjattiin Biblioteca Raul Brandão –kirjastoon. Jostain syystä heidänkään wifi ei toiminut minun koneellani. Lopulta pääsin vapautuneelle tietokoneelle (virkailija kysyi jotain, ehkä kirjastokorttia, mutta päästi minut koneelle kun emme ymmärtäneet toisiamme) ja sain varattua majoituksen Bragasta. Lounaspaikaksi valitsemani Forno da Vilan terassi oli aivan täynnä, kiertelin kujilla ja kävin hellepäivän kunniaksi vaihtamassa hihattoman pellavatunikan päälleni. Terassille tuli vapaita pöytiä ja tilasin itselleni kanasalaatin. Paikoitusaluetta päivysti vanha mies­ (ulkonäöstä päätellen vanha, mutta ehkä elämäntavoilla on asiaan osuutta)­­, joka ohjasi autoja parkkiin tippien toivossa. 

Nahkaa alkoi polttaa ja palasin hosteliin. Yritin nettiyhteyttä avoimen ikkunan edessä (seinät ovat kovin paksut) ja palkkeja olikin lupaavasti. Mutta mutta, kaupungin wifi-sivu ilmoitti, että olen jo käyttänyt sallitun ajan, vaikken olekaan koko päivänä päässyt kuin heidän omille sivuilleen. Siestan jälkeen tein pienen iltakävelyn ja jäin Restaurante Paraxutiin syömään. Vain siksi, että listalla oli arroz de patoa. Toivoin saavani mehevää risottoa, mutta annos oli kuivaa riisiä ja kuivaa kalkkunaa. Leipäkin oli kuivaa. Siitä huomautinkin ja se jätettiin pois laskusta. Palasin mutkan kautta hosteliin, matkalla jäin yhteen pikkubaariin kahville, kun siellä soi niin mukava musiikki.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Pinhão

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsin seitsemältä. Aamiainen oli tarjolla jo puoli kahdeksalta, pääsin aikaisin liikkeelle ja jouduin odottelemaan junaa São Benton asemalla. Junalippu oli ilman paikkanumeroa, valitsin paikan joen puolelta. Harmi, että junan ikkunat olivat lian peitossa. Junat ovat muutenkin kamalan näköisiä, mutta sisältä yllättävän siistejä, tilavia ja mukavia. Junassa ei ollut lainkaan kuulutuksia tai näyttötaulua, onneksi sain hostelin respasta printin kaikista asemista (16 kpl) kellonaikoineen. Douro-joki tuli näkyviin, kun lähestyimme Mosteiroa. Seuraava asema (Aregos) oli jo aivan joenrannassa. Ei enää harmittanut yhtään, vaikka en päässytkään Pinhãoon jokilaivalla, sillä maisemat olivat mahtavat myös junamatkalla (Linha do Douro). Viiniviljelmiä, mandariini- ja sitruunapuita, kukkia! Rata kulki Douron vartta Pinhãoon saakka. Kieltäydyin taksikyydistä ja sain oikean suunnan majapaikkaani. Matkalla sinne nuori nainen juoksi minut kiinni ja kysyi, olenko tulossa Casas Botelho Eliakseen. Ilmeisesti olin ainoa yksinäinen nainen, joka jäi junan kyydistä. (Hänellä on sama nimi kuin minulla, joten äidin huhuillessa yläkerrassa tytärtään minä olin joka kerta vähällä vastata.) Olin niin ajoissa, että huoneisto oli vielä siivoamatta edellisten asukkaiden jäljiltä. Jätin tavarani huoneeseen ja kerroin, että haluan jäädä kolmeksi yöksi. Pinhãon maisemat ja ensivaikutelma oli vakuuttanut minut ja äidin tavatessani kysyinkin, saanko muuttaa heille.

 
Kävelin alas joenrantaan ja istuin helteiselle terassille minipretalle. Käveltyäni kylän ympäri (se meni tosi nopeasti) jäin kotikadulleni tosta mistalle ja kahville baariin, jossa paikalliset keskustelivat keskenään kilpaa huutaen. Vieressä oli kauppa, josta hain hedelmiä, jogurttia ja viiniä. Kämpillä odotti korillinen mandariineja ja pieni karahvi portviiniä. Maksoin majoitukseni, riisuin pois pitkät vaatteet ja asetuin taloksi. Ensimmäisen kerran tyhjensin vaatteet laukustani ja huuhtaisin pikkupyykin. Tyttö toi minulle kansituolin ja pikkupöydän huoneen ulkopuolelle. Hän pahoitteli, että yläkerran piha on vielä huonossa kunnossa talven sateiden jäljiltä.

Ulkona oli lämpimämpää kuin sisällä ja terassini jäädessä varjoon lähdin kävelemään kylille. LBV 79 -rantaravintolassa kukaan ei halunnut palvella minua ja nousin takaisin pääkadulle. Valinnanvaraa ei tässä pikkukylässä juurikaan ole. Menin Douro Grill Churrasqueiraan ja tilasin kanasalaatin ja pienen liha-annoksen. Kämpille palattuani sytytin kynttilät (turhaan kannan omia mukana, jossain täällä on Ikea) ja laitoin sähköpatterin päälle. Ilta kului kauniissa kodissani musiikkia kuunnellen ja mukavassa nojatuolissa läppäriä naputellen. Tarjolla olisi ollut myös tv.
 

Nukuin 10 tunnin unet. Onneksi käytössä oli sähköpatteri ja paksu peitto, yö oli sen verran viileä, että kivilattiainen huoneistoni tuntui aamulla varsin kalsealta ja olohuoneen ikkuna oli pellavaverhon takana kostea. Aurinko paistoi, sääennuste näyttää pilvistä päivää. Käytyäni suihkussa laitoin radion ja kahvinkeittimen päälle. Siinä samassa menivät sähköt, olikohan liikaa rasitusta kun samaan aikaan latasin puhelimen ja läppärin akkuja? Kun yläkerrasta kuului kolinaa, kävin kertomassa asiasta ja rouva tuli aamutakissaan katsomaan missä vika. Jollain vippaskonstilla hän sai sähköt palautettua, vaikka tunnustikin, ettei ymmärrä näistä yhtään mitään.

Huoleton Hulda lähti taas patikoimaan ilman laastareita, hattua ja emännän puhelinnumeroa. Aurinko alkoi lämmittää kevyen pilviharson takaa. Kylän sunnuntairauha oli vielä aamulla rikkumaton. Ukot kalastelivat joenrannassa. Minulla ei ollut minkäänlaista patikka- tai muutakaan karttaa ja päätin lähteä kävelemään Douron yläpuolelle nousevaa ajotietä. Ohitin useat viinitilat, rinteet olivat täynnä viiniköynnöksiä siisteissä riveissä. Tienpientareella kukkivat lupiinit ja muut kevätkukat. Oliivipuissa oli syksystä poimimatta jääneitä, tummia oliiveja, jotka maistuivat kirpeiltä. Rinne taisi olla siinä kohtaa liian jyrkkä niiden puiden tyhjentämiseen. Kulkemani tie oli hiljainen, joen toisella puolella bussit ja henkilöautot ajoivat kohti Pinhãota, täyttäen sen harvat ravintolat lounasaikaan. Muutaman kilometrin käveltyäni käännyin takaisin ja ennen kylää jäin Restaurante Cais da Foziin oluelle (1€). Lounaspaikkaa etsiessäni kylään saapui bussillinen mummoja, jotka täyttivät yhden harvoista ravintoloista. Kävelin rantaan ja istuin tosta mistalle Taberna do Rioon (iso lasillinen valkoviiniä vain 1€). Kahvin join kotikatuni baarin terassilla. Pyysin sen tuplana, nämä bicat kun ovat niin onnettoman pieniä. Terassilla istuessani kylään pärähti parikymmentä moottoripyörää. Kyllä näillä keleillä ja mutkaisilla vuoristoteillä kelpaakin ajella.

Ensimmäisen kerran kaivoin esille punaisen takkini. Sen alle puin legginsit ja trikoomekon, joita yleensä käytän vain kotioloissa. Tämän kylän miehet muistavat minut turistina, joka kulkee kylillä minihameessa ja trekkareissa (kenkävalikoimani on todella huono). Tein taas kunniakierroksen joenrannan ja juna-aseman kautta ja jäin syömään Ponto Grandeen, parin mummon ylläpitämään ravintolaan. Ilman yhteistä kieltä tai englanninkielistä ruokalistaa kyselin kalaa tai kanaa, ei ollut. Täti myi minulle 15 euron ateriakokonaisuuden. Sain soppaa, savunmakuisia oliiveja, leipää, makkaran (ei ollut chorizon veroista), väristä päätellen punaviinissä haudutettua luista nautaa, lammasta kasvisten kera + lisukkeet. Huh, ihan liikaa minulle, joka en yleensä syö punaista lihaa lainkaan. Portviinin ja punaviinin jälkeen tilasin vielä pienen kahvin. Koko hoito todellakin vain 15€! Kadulla koirat makaavat laiskoina, nostaen vain toista korvaansa kun minä tai joku auto ohittaa ne.

Vietin koti-illan ja menin taas aikaisin sänkyyn lukemaan. Heräsin varhain, mutta päätin nousta vasta kahdeksan aikoihin suihkuun. Taivas oli aivan pilvetön, tulee kuuma päivä. Varasin majoituksen kahdeksi yöksi Guimarãesta. Jätän vielä kolmannen yön harkintaan, jos paikka on mukava. Siinä tapauksessa Braga jää väliin ja palaan Lissaboniin päivää suunniteltua aiemmin. 

Kävin juna-asemalla kyselemässä Guimarãesin yhteyksiä ja ystävällinen virkailija totesi, että sinne kyllä pääsee, mutta ei helposti. Hän suositteli junamatkaa Reguan kautta Ermesindeen (melkein Portoon saakka). Sieltä pitäisi päästä bussilla tai junalla Guimarãesiin. Kaupassa ei myyty lainkaan banaaneja, joten lähdin vain vesipullo mukanani kävelemään ylös kivistä polkua ohittaen viinitarhoja ja -tiloja. Henki salpaantui jyrkästä noususta ja huikeista näköaloista. Tasamailla pidin vedenjuonti- ja kuvaustaukoja. Kolme kilometriä patikoituani saavuin Casal de Loivosin kylään, jossa on kirkko, hautausmaa ja taulu, johon on merkitty patikkareitit. Sellaisen paperiversion olisin minäkin tarvinnut. Baaria en löytänyt, saisin oluen vasta alhaalla Pinhãossa. Pihoilla kukkivat ruusut, magnoliat, kameliat ja hedelmäpuut. Kävelin alas kivistä tietä, joka alempana muuttui asvalttipäällysteiseksi. Loppumatkan laskeuduin rappuja, jotka päätyivät suoraan kotikadulleni.

Lounaalle jäin kotikadun Café Beira Rioon; rapea tonnikalasämpylä, viinilasillinen ja iso kahvi (4,45€). Aurinko paistoi kuumasti terassilleni, kävin suihkussa ja huuhtaisin pikkupyykit. Guimarãesin majapaikasta oli tullut sähköpostikysely, mihin aikaan saavun. Vastasin, että minulla on vaikeuksia löytää sopivia junayhteyksiä ja saman tien sieltä tuli kuvakaappaus aikatauluista, joiden avulla pääsen perille. Samoin Xavierin pojista jompi kumpi lupasi olla paikalla, vaikka saapuisinkin etuajassa. Portugalissa todella saa palvelua!

Tein viimeisen kävelykierroksen Pinhãossa ja löysin hieman piilossa olevan Restaurante Veladouron, joka oli kiinni. Ylitin Rio Pinhãon ja menin Restaurante Cais do Foziin. Tarjoilija kuuli tai ymmärsi minut väärin, päivällä kun pyysin Super Bockia sain Sagresia, nyt tilasin pikkupullon Porca de Murça brancoa ja sain lasillisen valkoviiniä. Tämä taitaakin olla varsinainen ukkokuppila, päivällä se oli täynnä paikallisia maanviljelijöitä, palomiehiä ja poliiseja lounastamassa. Listalla ei ollut kanaa eikä turskaa, tilasin salaatin ja kalafileen. Tarjoilija heltyi tuomaan pöytääni ruusun maljakossa ja tarjosi lasillisen portviiniä.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Porto


Aah, aurinko! Campanhãn asemalla kiskojen välit olivat täynnä vesilammikoita, mutta aurinko paistoi ja lämmitti mukavasti. Paikallisten mukaan ensimmäistä päivää pitkästä aikaa. Ilmankos talojen seinustat olivat kirjavanaan kuivumaan ripustetuista pyykeistä. Bolhãun metroasemalta ei tarvinnut kuin nousta raput Rua de Santa Catarinalle niin olin jo lähellä hosteliani. Sain petini saman tien naisten dormista. Vaihdoin trekkarit sandaaleihin, vaatteita en vielä uskaltanut vaihtaa kesäisiin. Kulkivathan paikallisetkin toppatakeissa ja talvisaappaissa, joillakin jopa pipo päässään. Kävelin mutkan kautta Ribeiraan ja jäin lounaalle Restaurante o Ganchoon. Tätä olinkin jo odottanut; bacalhau a bras ja Douron valkoviiniä! Ihan en kaikkea jaksanut, vaikka parhaani yritinkin. Kahvit join kotimatkan varrella aurinkoisella terassilla. Dormissa ei edelleenkään ollut kuin pieni kiinalaistyttö. Wifi ei toiminut yläkerrassa, otin läppärin ja vinho verden mukaan ja siirryin alakerran mukavaan olohuoneeseen.

Iltakävelylle lähdin ilman karttaa, kuvittelin löytäväni "Leijonabaarin" tuosta vain, mutta toisin kävi. Taisin kävellä Trindadeen saakka, mutta haittaako tuo? Kun lopulta löysin takaisin kotikadulle, ajattelin palkita itseni lasillisella, mutta sekin oli helpommin ajateltu kuin tehty, vain yksi Catarinan kuppiloista oli vielä auki, istuin sen terassille ansaitulle oluelle, ennen kuin menin  kämpille kuuntelemaan koululaisryhmän mekastusta.

Seitsemältä soi seinän takana herätysääni niin pitkään, että varmasti herätti kaikki muut paitsi omistajansa. Yläpedin ranskatar oli nuhaisena kuorsannut koko yön ja yksi neiti hiipi dormiin vasta aamuyöllä. Koululaiset rymistelivät ja metelöivät, kunnes poistuivat rakennuksesta ja jättivät autuaan hiljaisuuden jäkeensä. Kävin syömässä paahtoleipäaamiaisen ja respan tyttö printtasi minulle huomisen juna-aikataulun Pinhãoon. Kun olin lähdössä ulos, keittiöön oli tuotu omenia ja tuoreita mandariineja. Nappasin pari hedelmää mukaani ja lähdin kävelemään Ponte do Infante -sillan yli Vila Nova de Gaiaan. Kun pääsin joen yli, kamerasta loppuivat akut. Olin ladannut ne kotona ja kameran mukaan ne olivat täynnä. Ei auttanut muu kuin palata kämpille hakemaan Ixus. Samalla vaihdoin päälle kevyemmät vaatteet ja sandaalit. Kävin São Benton juna-asemalla ostamassa lipun huomisaamuksi. Ja kävelin uudelleen Ponte do Infanten yli Gaiaan. Onneksi olen yksin liikkeellä, kuka muu (muka) kestäisi tällaista edestakaisin harhailua? Rannalla tuuli niin kovin, että palasin Ribeiran puolelle ja jäin lounaalle suojaisaan Porto Escandidoon.

Aurinko paistoi kuumasti, taustalla soi fado. Pyykkinarut kitisivät, kun rouvat yläpuolella keräsivät kuivat pyykit pois auringon paahteesta. Ruuan tulo kesti niin kauan, että viini ehti lämmetä ja käräytin nahkani. Itse asiassa henkilökunta oli unohtanut tilaukseni sen jälkeen, kun sain viinin pöytääni. Vihdoin sain ruokani ja tarjoilijan kysyessä jälkiruokatoiveita kysyin, tarjoaako talo kahvin palkitakseen odotukseni. Kysymykseni ymmärtämiseen tarvittiin kolmaskin tarjoilija. Toki maksoin kahvin tippien muodossa, kun sitä ei kuitissa mainittu. Kävelin Catarinalle mutkan kautta ja etsin Cozinha dos Loiosin, joka näytti olevan auki. Siellä voisi poiketa illalla. Ihana kaupunki, tätä tulee ihan ikävä!

Dormissa väki vaihtui, sain seurakseni yhden puolalaistytön ja puheliaita neitoja Italiasta ja Espanjasta. Huoneeseen oli pedattu yksi ylimääräinen vuode ilmeisesti ylibuukkauksen takia. Suihkun ja siestan jälkeen lähdin etsimään Cozinha dos Loiosia, jonka löysinkin nyt helposti. Ovi oli kiinni, mutta isäntä itse tuli päästämään sisälle. Tapasin myös rouva Loiosin ja onnekseni molemmat puhuivat ymmärrettävää englantia. Baaritiskillä istuessani eteeni tuotiin turskalättyjä, leipää, oliiveja ja punaviiniä. Sen jälkeen vielä juustoa ja portviiniä ja pieni kahvi ennen laskua, joka oli vain 8€. He tarjosivat tyttärensä ylläpitämää majoituspaikkaa, jonne lupasin muuttaa, kunhan pääsen eläkeikään. Isäntä muisti jopa tulevan naistenpäivän ja poislähtiessäni vaihdoimme rouvan kanssa poskipusut.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Portugali 2014, Lissabon

Olin turhankin ajoissa kentällä, terminaali oli ulko-ovelle asti täynnä golffareita. Lento lähti puolisen tuntia myöhässä. Pitkäjalkaista onnisti; sain exit-paikan. Tuuli oli myötäinen ja laskeuduimme Lissaboniin etuajassa, siitä huolimatta olin hostelilla vasta yhdeksän aikoihin. Kannatti säästää vanha pahvikortti; se oli edelleen voimassa ja latasin siihen kolme matkaa (á 1,20€). Yhdellä vaihdolla (São Sebastião) pääsin metrolla hostelin lähiasemalle (Terrero do Paço). Harmikseni en päässyt samaan huoneeseen kuin viimeksi, sain petipaikkani dormista, joka oli pieni, tunkkainen ja täynnä. Kylpyhuone on käytävällä. Ruokailuhuoneen oli vallannut saksalainen poikajoukko, joka oli kärystä päätellen ilta-ateriallaan. Minulla ei ollut yhtään nälkä, jätin laukkuni dormiin, repun lokkeriin ja lähdin kulmille kävelemään. Ulkona tarkeni istua tervetulo-pretalla. Amazing Hostelin nurkalle oli ilmestynyt mukava musiikkibaari, en sitä viimeksi huomannut, johtuen ilmeisesti aukioloajoista (ke-la). Istuin hetken Sons do Mundossa ja maistoin heidän punaista muscateliaan.


Yö meni mitenkuten, kahdeksan hengen dormissa meitä oli kuusi asukasta, joista vain yksi kuorsasi vienosti. Alapuolelleni tuli joku isompi ihminen; kun hän meni sänkyynsä, koko yläpeti huojui. Aamuyöstä tuntui vilakalta ja kiskaisin ylimääräisen peiton jaloilleni. Nousin jo ennen kellonsoittoa ja kävin suihkussa. Sillä aikaa keittiöön oli ilmestynyt aamiainen, joten minulla olikin runsaasti aikaa. Respan poika suositteli siirtymään bussilla 728 Apolloniaan, mutta verryttelin jalkojani ja kävelin asemalle.
 
Sumuinen Lissabon jäi taakse. Kevät on jo pitkällä, sateinen helmikuu on tehnyt hyvää luonnolle. Ihailin junan ikkunasta vihreää nurmea, kukkivia puita (manteli/kirsikka?) ja pensaita. Pellot lilluivat vetisinä, appelsiineja näkyi puissa, mutta viiniköynnökset olivat vielä lehdettömiä rankoja. Pilvet rakoilivat Santaremin jälkeen, Entroncamentossa aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta. Espinhossa tuli näkyviin meri, mahtavat aallot ja pitkä hiekkaranta.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Matkavalmisteluja ja kuumeista odottelua


Aloimme suunnitella kevään matkaa heti syksyn reissujen jälkeen. Tarkoitus oli lähteä pääsiäisen viettoon Portugaliin ja tavata samalla tuttavapariskunta jossain Algarven alueella. Mahdolliset työkuviot tekivät kuitenkin sen, että aikaistimme matkaa jo maaliskuulle. Näin ollen Hannulla on käytettävissä vain viikon talviloma, minä pääsen reissuun taas edeltä. Pohjoisessa on vielä paljon ennen käymätöntä, enkä voi kieltää, etteikö Portokin kutsuisi minua. Yksin lähteminen tarkoittaa taas sitä, että minä kannan kaiken tekniikan ja kirjapinon. En ole vieläkään hankkinut itselleni tablettia ja joka tapauksessa haluan ottaa mukaan vanhan, hyvän Lonely Planetin ja portugalin kielen kurssikirjan. Sovimme treffit Lissaboniin, josta jatkamme yhdessä etelään.

Vertailimme lentohintoja ja päädyimme TAP:in suoriin lentoihin Lissaboniin. Muilla yhtiöillä ei olisi paljon säästöä tullut ja matka-aika olisi venynyt kohtuuttomasti. Harmi vain, että menolento on iltapäivällä, perillä vasta illalla. Siksi varasin itselleni yhden yön majoituksen tutusta Lisbon Amazing Hostelista, se on helppo löytää ja sijaitsee sopivasti metro- ja juna-aseman lähettyvillä. Seuraavana aamuna jatkan matkaa Portoon, jossa vietän kaksi yötä. Varasin sieltäkin majoituksen etukäteen, dormipaikka aamiaisella vain 11€/yö. Sen jälkeen tuleekin täysin uutta! Karttaa katsomalla seurasin Douro-jokea itään ja päädyin Pinhão nimiseen paikkaan. Noin tuhannen asukkaan kylästä ei montaa majapaikkaa löytynyt, varasin itselleni reissun kalleimman majoituksen; yhden makuuhuoneen ”villan”, jossa pitäisi olla vähän pihaakin. Maisemat ja patikkapolut houkuttelivat minua niin paljon, että majapaikan edustajan ottaessa sähköpostilla yhteyttä varasin kolmannenkin yön. Pinhãon jälkeen reittisuunnitelma on avoin, luultavasti suuntaan vielä pohjoiseen Guimarãesiin ja/tai Bragaan.

Helmikuussa aloin huolestuneena seurata sääennusteita. Kovin oli sateista ja viileää Portugalissakin. Maaliskuun alkuun luvattiin kuivempaa ja lämpimämpää. Sehän on edellytys yksinäisille patikkamatkoille. Olen juuri parantunut flunssasta enkä todellakaan halua sairastua uudelleen reissussa. AccuWeatherin ennuste Bragalle; brilliant sunshine!

Varustehankinnat jäävät vähäisiksi; uusi saippuakotelo Murciaan unohtuneen tilalle. Hankin jo syksyllä tuulta ja vettä jonkun verran hylkivät housut. Ajankohdan takia on pakko pukea päälle myös hupullinen takki, jossa on vetoketjut taskuissa (Lissabonin tarkuvarkaita vastaan). Kovin kesäisiä vaatteita ei tarvitse pakata mukaan, vaikka Algarvessa olisikin lämmintä. Cittarin tarjouksesta ostin slimmatun collegetakin kuudella eurolla. Se mahtuu hyvin takin alle, jos on kalsea keli ja lämmittää muuten mukavasti iltaisin hosteleissa.

Kun Hannu saapuu Lissaboniin (hänkin iltalennolla), vietämme yhden yön Lissabonissa ja jatkamme aamujunalla näillä näkymin Albufeiraan. Kohde tarkentuu vielä riippuen siitä, missä Satu ja Hannu asustavat sillä hetkellä. Kolmen yön jälkeen siirrymme bussilla Castro Verdeen, josta varasimme hotellihuoneen kahdeksi yöksi. Viimeisen Lissabon-yön vietämme tutussa Beira Mar Hostelissa.

Koska minulla oli iltapäivälento, ehdin pakata lähtöpäivänä. Sääennusteet näyttivät entistä paremmilta, joten kevensin vähän mukaan tulevia vaatteita. Jätin Hannun kannettavaksi osan lukemisistani, onhan minulla läppärillä monet matkablogit ja päivänlehdet luettavana. Ehkä aikaa jää myös oman matkakirjan oikolukemiseen, vaikka se tuntuukin tuskaiselta pieneltä ruudulta. Kukkapenkistä puski esiin jotain vihreää, kun lähdin.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Maaliskuu - matkailukuu

Maaliskuu alkoi mukavalla säällä; ilmassa oli selvästi jo kevään tuntua. Tiedossa viikonloppu ilman stressiä ja isompia ohjelmanumeroita. Lauantaina kävimme Myyrmäessä Vantaan Taidemuseossa katsomassa hienon Maailman ihanin tyttö -valokuvanäyttelyn. Samalla Hannu osti Vantaan Antikvariaatista Göran Schildtin kirjan "Dianan saari", jota on melkein mahdoton mistään löytää. Iltapäivällä istuimme autotallin aurinkoisella nurkalla lenkkioluella. Lounaaksi hyvää hernekeittoa. Hannu yllätti kaivamalla pakastimesta punssipullon. Illalla tein savujuustosalaatin ja sangrian, jotka kannoimme vinttiin. Kuuntelimme vanhoja vinyylejä; Paco de Luciaa (R.I.P.) ja Peter Gabrielia.

Sunnuntaina vierailimme äidin luona Virekodissa. Henkilökunta oli laittanut hänen mattonsa pesuun, mutta tyynyt olivat salaperäisesti kadonneet jonnekin. Päiväpeitto oli kylpyhuoneessa, vaatteita pitkin huonetta, isän valokuva vaatekaapissa, toisen asukkaan Aino-tossut tuolin takana, sukka kirjahyllyn kaapissa ja appelsiini tuolilla. Kävimme viemässä Onnille rannekellon nimpparilahjaksi ja kotimatkalla poikkesimme Ikeaan ostamaan paksuja kynttilöitä Bilteman lattialyhtyyn, jonka Hannu toi minulle pienestä vinkistä.

Illalla päivitimme Portugalin matkan tiedot, etsin juna-aikatauluja ja katselin karttoja (ihan turhaan, tulen kuitenkin olemaan eksyksissä suurimman osan matkasta). Vaarin vanha maaliskuun/marraskuun kaktus puskee nuppuja sitä mukaa, kun päivät pitenevät. Tietysti se kukkii sillä aikaa, kun minä olen reissussa.


Kuukauden kirja: Laurent Gaudé "Kirottu suku". Ranskalaisen kirjailijan pieneen italialaiseen kylään sijoittuva liikuttava tarina "kirotusta" perheestä, jota naapurit alkuun hylkivät ja karttavat. Lopunkaiken kyläläiset vetävät yhtäköyttä ja perhekin saa ansaitsemansa arvostuksen. Tarina etenee kauniisti sukupolvelta toiselle.