Logroño, Islallana

Aamulla oli aikainen herätys, mutta pakkaamiseen ja aamiaiseen (jogurtit) ei paljon aikaa mennyt. Kävelimme hiljaisia katuja Plaza Catalunian metroasemalle ja siirryimme metrolla Santsin juna-asemalle, jossa olimmekin hyvissä ajoin. Toisaalta turvatarkastuksiin ja tsekkauksiin kului aikaa. Juna lähti 7.30 kohti Logroñoa. Zaragozasta lähdimme liikkeelle matelemalla, kunnes vauhti loppui kokonaan. Kävi niin kuin K-junalle; ilmeisesti olimme ilman jännitettä. Kolmannella yrittämällä matka jatkui. Junassa näytettiin un film de Aki Kaurismäki "El Havre" espanjaksi dubattuna. Minä keskityin Peter Høegin kirjaan "Norsunhoitajien lapset".

Saavuttuamme Logroñoon ostimme heti bussiliput keskiviikoksi San Sebastianiin ja paikallisbussiliput Islallanaan. Haimme kaupasta juotavaa matkaan ja lähdimme pikkubussilla kohti Vigueraa. Matkan varrella saimme taas useita kommentteja, missä meidän on paras jäädä kyydistä. Ehdotin Hannulle, että otamme oluet Rosa Mari -baarissa, ennen kuin kävelemme Casa Verdeen. Saavuimme paikalle siestan aikaan ja Rosa Mari oli kiinni! Ei auttanut muu kuin jatkaa matkaa helteessä suoraan Casa Verdeen. Huhuilimme alakerrassa ja Ana tuli vastaanottamaan meidät koiran ja kissojen kera. Hän kehotti meitä siirtymään altaalle ja joku lapsista toimitti meille oluet. Sillä aikaa kun uimme, Ana valmisti lounaan, jonka söimme katoksen suojassa samalla rupatellen emäntämme kanssa. 

Hannun toivekakku?

Analla oli illalla työtapaaminen Logroñossa ja lähdimme hänen kyydillään kaupungille, Steve jäi lasten kanssa kotiin. Kävimme Calle San Juanin tapaspaikoissa ja palasimme kiltisti Anan kanssa kotiin. Hän ajoi Ajelandron kautta, jossa haisi possukarsinoilta. Alue on Riojan suurinta kinkuntuottajaseutua. Ohitimme myös Naldan, jonne on tullut uusi, hyväksi kehuttu ravintola. Loppuillan istuimme kynttilänvalossa Anan ja Steven kanssa heidän pihallaan jutellen ja tyhjentäen toisenkin Riojan. 

http://www.casaverde.org/

Nukuimme yön hyvin, oli hiljaista ja sopivan viileää. Perhe asustaa yläkertaa, alakerrassa on meidän lisäksemme vieraina ainoastaan pariskunta Belgiasta. Olimme sopineet aamiaisen yhdeksäksi, että pääsen valloittamaan vuorta ennen pahinta hellettä. Kymmenen aikaan lähdin tarpomaan kotikatuamme ja siitä erkautuvaa polkua rinnettä ylös. Hannu jätti vuoret väliin ja lähti kävelemään kohti Vigueraa. Taivas selkeni pilvistä juuri, kun ylämäki alkoi. Matka ylös oli vielä rankempi mitä muistin, mutta onhan edelliskerrasta jo neljä vuotta, kuntoni on ehkä huonompi ja eiliset oluet ja viinit saattoivat vaikuttaa asiaan. Kunnan työntekijät saisivat tulla perkaamaan polulla rehottavat piikkipensaat, kintut olivat aivan naarmuilla kun olin liikkeellä shortseissa.

Cliff of Islallana

Pidin juomataukoja ylös mennessä, viestittelimme Hannun kanssa ja sovimme treffit Manolon paikkaan, jos se vain on auki. Kuivassa maastossa laventeli ja yrtit tuoksuivat.

Vigueran kirkonkellot löivät yksitoista lyöntiä, kun pääsin ylös ja kävelin tasannetta pitkin ristille, joka näkyy kauas. Jokainen hikipisara ja puuskutus oli vaivan arvoinen. Paikalla oli kaksi perhettä, kaikki ottivat vuorollaan kuvia upeista näköaloista ja perheenjäsenistä. 

Pidin kymmenen minuutin tauon ja lähdin alamäkeen. Rinteessä on kaksi hankalaa kohtaa; talven vedet ovat uurtaneet uomia, hiekka ja pikkukivet pyörivät askeleiden alla. Onneksi olin ottanut trekkarit mukaan, niissä on hyvä pito ja tukea nilkoillekin. Silti vedin kerran sliparit, onneksi ei käynyt kuinkaan ja kamerakin pysyi ehjänä. Alamäki tuntui muuten mukavalta, toki se rasitti polvia. En pitänyt edes juomataukoja ja tulin nopeasti Rio Ireguan varteen. Nousin siitä vielä ylös päätielle, viestitin Hannulle, että Rosa Mari on auki ja jäin odottelemaan häntä. 

Manolo ei heti muistanut meitä, mutta istuessamme ulkona oluella hän kävi kysymässä, olimmeko viimeksi Casa Verden vieraina. Varmistimme paikan aukiolon illalla ja lupasimme tulla päivälliselle. "Oikaisimme" joenvartta pitkin ohi hedelmätarhojen ja kävimme päärynävarkaissa. Casa Verdessä huuhtaisimme päivän pyykit ja menimme altaalle.

Siestan aikana ukkosti ja satoi vettä. Eipä se paljon viilentänyt ilmaa, kun illalla lähdimme kävelemään Bar Rosa Mariin. Tuntuu, että Manolon äidin kuoltua (viime vuonna) naapuruston naiset ovat ottaneet paikan omakseen ja istuvat siellä kahvilla ja korttipelissä, johon Manolokin ehtiessään osallistuu. 

Tilasimme tutuksi tulleet annokset; mix salaatti, chorizot paistetuilla munilla ja pullo talon punaviiniä. Jälkiruokaa emme jaksaneet, vaihdoimme ne Americano-kahveihin ja konjakkeihin, jotka olivat kirjaimellisesti runsaat. Laskun pyöristimme 25 euroon. Kotimatkalla poimimme kypsiä, keltaisia luumuja puusta ja ihmettelimme lehmiä, jotka tasapainottelivat korkealla vuorella.