Ihana sienisyksy!

Oli hienoa vaeltaa Virossa, oli hienoa olla Tallinnassa, mutta oli myös ihanaa tulla kotiin. Oma sänky, oma suihku, oma keittiö, voiko enempää toivoa! Perjantaina tein kävelylenkin, kyllä oli kevyttä kulkea ilman rinkkaa! Kävelin viljelypalstoille ja kävi hyvä tuuri; tuttu palstanpitäjä tuli samaan aikaan paikalle ja sain luvan poimia lehti- ja palmukaalia. Pakastimessa on vielä laatikollinen Teijon suppareita ja tein sienipastaa kaalisilpulla.

Lauantaina ei ollut niin aurinkoista ja lämmintä kuin oli luvattu, mutta oiva sää lähteä sienimetsään. Ihan vaan metsässä haahuilun ja raittiin ilman takia, enhän minä mitään sieniä... Ei siellä mitään suppareita vielä ollut ja kantarelleja löydän harvoin, tateista puhumattakaan. Löysin kauniita vaaleanpunaisia sieniä, piti kilauttaa kavereille ja kysyä, voiko näitä syödä. Arvelinkin niiden olevan karvarouskuja (tunnen siis jo neljä sientä), jotka vaativat ryöppäyksen.

Sekoitin Hannun pasmat, kun kerroin, etten halukaan sienikuivuria synttärilahjaksi. Tahdon, että se ostetaan kimppaan heti, että saan sen mukaani Kopparön mökkireissulle (mikäli menemme autolla), jos sieltä vaikka löytyisi jo suppareita. 

Sunnuntaina oli niin hieno sää, että tein ensin lenkin ja lähdin sitten lähimetsään. Siellä on rauhoittavaa haahuilla ja verenpaine laskee entisestään (Hannun on parempi pysyä kotona, lääkityksen takia hänen verenpaineensa on laskenut jo liiankin alas). Hain puhelimestani viime syksynä löytämäni kantarellipaikat, nyt niistä löytyi - ei kantarelleja, vaan karvarouskuja. Kun keltaiset lehdet feikkaavat kantarelleja ja ruskeat suppareita, ei maassa ole vaaleanpunaisia lehtiä, joten rouskut on helppo löytää. Lisäksi ne ovat todella kauniita ja puhtaita. Illalla tein ensimmäistä kertaa elämässäni suolasieniä. Optimistina varasin vähän liian ison purkin...

Fillarilenkki Nikkilään, noin 40 km

Löfkulla

Tiistaina saattoi olla kesän viimeinen lämmin päivä. Jaloissa tuntui Torronsuolla (vanhoissa lenkkareissa) kävely ja näkötornien rappujen kiipeily, joten lähdin fillarilenkille. Nikkilään menevä loistava pyörätie houkutteli, vaikka onkin tylsää polkea sama tie kahteen suuntaan. Onneksi sitä voi molemmissa päissä vähän varioida. Vaihteen vuoksi poljin pätkän Kuninkaantietä.
 

Poikkesin molemmille kirkoille, Vanhaan kirkkoon - Pyhän Sigfridin kirkko - myös sisälle. Tällä kerralla paikalla ei ollut opasta, joka viime kesänä kertoi jostain Viron "sisarkirkosta". Olisiko ollut Paldiski Kirik, jonne tämän kesän Viron reissut eivät yltäneet? Paide, Padise tai joku muu? Liikaa samanlaisia nimiä...

Pyhän Sigfridin kirkko

Vanhalta kirkolta käännyin Nikkilän keskustaan, joka on mukavan tuntuinen baareineen ja ravintoloineen. Muutama vanha puutalokin on säilytetty ja pidetty kunnossa.

Nikkilä

Vintage Kaffe

Nikkilässä käännyin polkemaan Korsoon vievää, hyväpintaista pyörätietä. Vintage Kaffe on jo sulkenut ovensa, joten sekin jää ensi kesään. Kotiin tulin Kuninkaanmäen kautta ja vasta silloin muistin, että tämä reitti kannattaa polkea toisinpäin. Kuninkaanmäessä on nimensä mukaisesti isot mäet ja lenkin loppukilometreillä voimat alkavat olla vähissä. Vasta viimeiset 10 kilometriä kuuntelin musiikkia, kun muistin, että vanha mp3 on repussa.

Kotona maistui Ipa aurinkoisella pihalla, suihkun jälkeen tein tortilloja boneless ribseillä ja salaatilla.

Helsinkipäivä

Kansallismuseossa oli päättymässä Sami Parkkisen valokuvanäyttely "Isä ja poika". En saanut ketään kaveriksi mukaan, joten sain päättää lounaspaikan itse.

Valokuvat Arvi-pojasta syntymästä 8-vuotiaaksi olivat liikuttavan kauniita. 

Edellisestä käynnistäni Kansallismuseossa on aikaa ja katsoin samalla museon muutkin näyttelyt.

Toista maata -näyttely

Kävin katsomassa myös Taidehallin näyttelyn "Aistit -coming to our senses". Kävelin sen nopeasti läpi, ainoa mikä minua liikutti oli videoesitys meressä elävistä mustekaloista, seepioista ja muista olioista. Lounaalle menin Kaivopihan Street Canteeniin, joka oli mukava uusi tuttavuus. Hyvää ruokaa, hyvää musiikkia ja iloinen, värikäs sisustus.

Illalla aloitin Rekolan Raikkaan syksyn jumpat. En ole käynyt korona-aikana joogatunneilla, se tuntui tosi hyvältä kaiken kävelyn ja pyöräilyn jälkeen. Etureidet ovat niin jäykät, etten pystynyt istumaan polvillani lainkaan.

 

Kirjat:

Aki Cederbergin "Pyhä Eurooppa" on upea kirja Euroopan pyhistä paikoista (pyhätöistä), myyteistä, vanhoista tavoista ja uskoista, jotka edelleen ovat voimakkaasti elossa varsinkin Baltian ja Balkanin kulttuureissa. Cederbergin pariskunta on kiertänyt pyhiä paikkoja ja niissä vietettäviä festivaaleja. Minäkin voisin ottaa svastika-korvikseni käyttöön, mutta luultavasti joudun joka kerta selittämään jollekin, miksi kannan hakaristejä korvissani. Kirjan hienot kuvat on ottanut Justine Cederberg. Muutamat kirjoitus/ladontavirheet hieman häiritsivät ja olisin toivonut kirjaan hakemistoa esim. maittain.

Elena Ferrante "Amalian rakkaus". Kun äiti tekee itsemurhan Delian syntymäpäivänä, tytär alkaa tutkia äitinsä viimeisiä aikoja ja löytää itselleen tuntemattoman äidin, rakastuneen naisen. Samalla hän alkaa muistaa hetkiä omasta lapsuudestaan, joiden merkitys vasta nyt selviää hänelle itselleen. Ferranten upeaa kerrontaa Napolista.