São João da Madeira - Grijó 20,5 km + 5 km (kaksi kertaa keskustaan ja takaisin)

Slovenia/Slovakia -pari lähti aikaisin, heidän on tarkoitus päästä Portoon jo tänään. Omankin suunnitelmani mukaan minun piti olla tänään Portossa. Lupasin itselleni myös toisen junapäivän, mutta jalat tuntuvat nyt toimivan, kun lyhensin päivämatkoja.

Pysähdyin aamukahville pieneen kulmakahvilaan, ennen jyrkkää ylämäkeä. Hiljainen italialainen porhalsi ohi, annoin hänen mennä rauhassa edelleni, etten taas joudu ohittamaan häntä (ja hän tarjoamaan oluen minulle).

Galicia?

Matka jatkui osittain vilkkaan N1-tien laitaa, todella tylsää! Kun ohitin ylämäessä kanadalaiset, Sean kysyi, mistä saan kaiken energiani. Eikö hän tiedä, että suomalaiset naiset ovat sitkeitä ja vahvoja? Ohitin myös aikaisin lähteneen Slovenia/Slovakian, tyttö näytti kävelevän tosi huonosti. Tuskin pääsevät Portoon tänään.

Jossain pikkukylässä hukkasin reittimerkit, paikalliset tulivat apuun ja huutelivat pihoiltaan oikeaa suuntaa.

Turhia lupauksia, minä en ainakaan löytänyt!

Grijó

Vähän ennen Grijóa hiljainen italialainen käveli vastaani ja kysyi "Hostel?" Hän ei siis olekaan mykkä! Siinä kohtaa minun olisi pitänyt pysähtyä ja kaivaa opaskirja rinkastani, mutta kohautin vain olkiani ja jatkoin kohti keskustaa ohittaen ison hautausmaan ja luostarin. Ja vähän vielä keskustan ohikin. Onneksi minua alkoi epäilyttää ja käännyin takaisin. Joku paikallinen neuvoi kävelemään vielä kilometrin verran ja siinähän se albergue on. Nyt vastaani kävelivät Michael ja pitkä hollantilainen Rob, he olivat jo vieneet rinkkansa albergueen ja olivat menossa keskustaan. Albergue S. Salvadorin seinässä oli vain pieni kyltti, sisäänkäynti oli suljettu raskaalla rautaportilla. Sean tuli avaamaan oven minulle. Kysyin hiljaa Sonyalta, missä Michael nukkuu. Yläkerrassa, vastasi tämä ja vein rinkkani alakerran 4h-dormiin. 

Monasterio de Grijó

Kävin kuumassa suihkussa ja jätin pyykit kuivumaan aurinkoiselle takapihalle. Tosi viehättävä paikka! Kävelin uudelleen keskustaan, ostin apteekista lisää laastareita, vaikka vessapaperi varpaiden ympärillä toimiikin paremmin (Suen vinkki; puhdasta lampaanvillaa varpaiden suojaksi). Menin lounaalle Restaurante Antónioon, tarjoilija tarjosi leimaa vaelluspassiini, mutta sanoin hakevani sen luostarista, jos mahdollista. Syötyäni kävelin takaisin, itse luostari oli kiinni, mutta sen toimisto vielä auki ja sain leiman.

Kävelin takaisin albergueen läpi kauniin hautausmaan. Eläviä kynttilöitä ja oikeita kukkia! Eikä mitään pikkukimppuja, vaan kunnon puskat jokaiselle perheenjäsenelle. Liekö joku muukin juhlapäivä kuin vappuaatto?

Albergue S. Salvador

Sonya, Sean, Sue & Peter

Michael ja Rob olivat lähdössä illalliselle läheiseen kahvila-ravintolaan ja kutsuivat minut seurakseen aperitiiville. Hauska mies tuo hollantilainen, harmi että tiemme huomenna erkanevat tämän porukan kanssa. Juuri, kun miesten ruoka alkoi olla valmista pihagrillissä, joku kävi huikkaamassa, että vapaaehtoistyöntekijä saapui albergueen ja ottaa nyt vastaan kirjautumisia. Sen jälkeen jäin vielä sisäpihalle istumaan kanadalaisten ja uusiseelantilaisten kanssa, kun he kutsuivat minut pastaillalliselle. Sue ja Peter olivat majoittuneet kanssani samaan dormiin, viimeisinä saapuneet Paola ja Simón ottivat viereisen, avoimen 2h-dormin. Sue tiesi kertoa, että Alejandro majoittuu palokunnan tarjoamiin tiloihin. Noinko nopeasti nuorimies kyllästyi meihin?

Albergaria-a-Nova - São João da Madeira 24,1 km. Vanhainkodissa tavataan!

Taas tuli mukava kävelypäivä. Reitin löytymistä hämmensi aamuinen sumu ja se, että tien ylittämistä ja reittimerkkien huomaamista haittasi jatkuva rekkaliikenne. Lopulta poistuin päätieltä ja reitti jatkui osittain junaradan viertä. 

Pidin kahvipaussin Pinheiroda Bempostissa, perässäni sinne kävelivät Michael, Sue ja Peter. Sää oli sumuinen kymmeneen saakka.

Vastaani käveli joukko Fátimaan meneviä pyhiinvaeltajia, jotka lauloivat virsiä vaeltaessaan.

Sonya (CAN)

Saavuin isompaan kaupunkiin, Oliveira de Azeméisiin, jonka kirkon edessä kuvasin Sonyan. Harmi vain, että kirkossa ei ollut ketään leimaamassa vaelluspassejamme.

Kaupungin ulkopuolella pysähdyin Santiago da Riba-Ulissa edulliselle lounaalle. Ei olisi kannattanut, sillä iltapäivällä oli tolkuttoman kuuma.

Saavuin São João de Madeiraan ja kävelin taas läpi keskustan, ennen kuin ymmärsin tarkistaa opaskirjasta, missä mahdollinen yösijani sijaitsee. Käännyin takaisin ja paikallisten rouvien neuvomana löysin Santa Casa de Miseridecórdian, joka taitaakin olla vanhusten (dementikkojen) hoivakoti. Sopii minulle hyvin. Matkalla nappasin vastaani kävelevän Michaelin mukaani.

Tarjolla oli patja lattialla, lakana, tyyny ja peitto. Käytettävissä suihku, vessat ja takapiha, jonne sai pyykit kuivumaan. Eipä muuta tarvita oman (silkki)makuupussin lisäksi. Ehkä olisimme voineet osallistua vanhusten maalaus- ja musiikkiterapiaan?

Samaan majoitukseen saapuivat myös Alejandro ja slovenia/slovakia -pari, joka puhui keskenään samaa kieltä. Kielitaitoinen poika osasi myös toivottaa selkeästi "Hyvää ruokahalua!" Hän oli käynyt Suomessa Sodankylää myöten ja hattufriikkinä harmitteli edelleen, etteivät hänen rahansa olleet riitäneet lentokentällä neljäntuulenhatun ostamiseen. Tyttö oli ollut Suomessa Erasmus-vaihdossa. Slovakkipoika totesi, että maailman puhutuin kieli on "about English".

Sue ja Peter tulivat myöhemmin, koska Sue oli unohtanut kolikkokukkaronsa (ja luottokortin!) aamuiseen kahvilaan. Siinä oli mennyt tovi, ennen kuin puhelinsoittojen ja taksikyytien jälkeen he vihdoin kävelivät perille.

Illallisen söin Mr. Pizzassa, vihdoin sain kaipaamaani salaattia. Muuten paikka olikin vähän pikaruokalan oloinen.

Italialaiset Paola ja Simón saapuivat, he saivat viedä patjansa tyhjään naapurihuoneeseen. Simón totesi sen olevan "snoring free zone". Olisi pitänyt siirtää omakin patja sinne! Vanhuksista ei ollut haittaa (ehkä tämä olikin heille "päiväkoti"), mutta Michael kuorsasi koko yön. 

Agueda - Albergaria-a-Nova 23,1 km. +26 astetta (vähempikin riittäisi).

Keltaliivit tulevat!

Söin aamiaiseni alakerrassa, Antónia teki jo lähtöä. Totesin hänen voivan helposti tuplata minun päivämatkani; siinä kun hän ottaa askeleen, minä kipitän töpöjaloillani kaksi. Minäkin lähdin liikkeelle, oli vielä todella sumuista. En voi liikaa painottaa kirkasväristen vaatteiden tärkeyttä, varsinkin Camino Portuguésilla, jossa kävellään paljon ajoteiden varrella. Ohitin Michaelin, korealaiset ja hiljaisen italialaisen, hekin olivat lähteneet aikaisin. Välillä tuli vastaan isojakin ryhmiä matkalla Fátimaan, heitä seurasi huoltoauto. Pysähdyin kahvilaan, josta ranskalaisrouvat juuri poistuivat. Korealaisetkin tulivat sinne omine eväineen. Odotellessani tonnarileipääni Michael liittyi seuraamme. Italialainen kiirehti ohi. Radiossa soi Princen "Purple rain" ja minun oli pakko kysyä tarjoilijalta, onko laulaja nuori portugalilaistyttö. Kyllä, sama jonka Savoyn konsertissa olimme!

Vielä liian pieni vahtikoiraksi, ei edes haukkunut minua!

Via Crucis

Tuli taas mukava kävelypäivä. Kylän jälkeen matka jatkui metsään, jonka puita koristivat punaiset ristit. Liekö ollut joku pääsiäisajan vaellus, Via Crucis? Kun kahdella aiemmalla caminollani mietin paljonkin edesmenneitä läheisiäni ja ystäviäni, nyt huomaan ajattelevani ainoastaan iloisia asioita. Toki lähetän terveiseni isälle, kummisedälle ja varsinkin isoäideilleni (ihmettelevät varmaan keskenään, mitä oikein touhuan). Kun aikoinaan olin pääsiäisviikolla Naistenklinikalla synnyttämässä Suvia (Lohja ei halunnut pitää ennenaikaista synnyttäjää), jouduin ruuhkan takia nukkumaan jonkun yön käytävällä. Tuli seurattua telkkarista Helsingin Tuomiokirkon Via Crucis -näytelmää. 22 vuotta myöhemmin olin samassa sairaalassa Suvin mukana, kun hän synnytti (viisi viikkoa etuajassa) Onnia. Mikä ilon päivä se olikaan, myös minulle! Kaikki lastenlapseni ovat minulle yhtä rakkaita, mutta Onnilla on aivan oma sopukkansa sydämessäni.

Albergaria-a-Velha

Ah, ihana Gisela João!

Kävelin läpi Albergaria-a-Velhan, jonka puiston puissa roikkui vielä pääsiäiskoristeita. Gisela João konsertoi kaupungissa toukokuussa, voi harmi! Reitti jatkui takaisin metsään, keltaiset ruksit tolpissa helpottivat menoa; ei tänne, nounou! Ohitin ranskalaiset, jotka olivat pysähtyneet nurmikolle hoitamaan jalkojaan.

Viimeinen kuralätäkkö (niinhän minä luulin!)

Metsässä oli kurainen tie, jonka lätäköt pystyi kiertämään polkuja pitkin. Luulin jo, että ne olisivat tämän caminoni viimeiset lätäköt. Kuulin enkelten laulua, taivaaseenko olen tulossa? No ei. Albergaria-a-Novan kirkossa oli meneillään puolenpäivän messu ja virrenveisuu kuului kauas kaiuttimista. Juuri ennen albergueta ohitin hiljaisen italialaisen ja kirjauduin sisään ensimmäisenä. Luulin jo, että paikassa on moottoripyörien vuokrausta, mutta joku isännän tuttu pärräporukka oli poikennut kaffelle.

Albergaria-a-Nova

Respan tyttö kertoi, että kylällä on illalla joku festa, tuskin kuitenkaan jaksan sinne lähteä. Tosin alberguessa ei ollut ruokaa tarjolla, ainoastaan self service -baari ja jossainhan on syötävä. Asettauduin tyhjään yläkerran dormiin, italialainen ja alati häsläävät ranskalaiset (koko ajan kokkaamassa, pakkaamassa, pyykkäämässä tai siivoamassa) jäivät alakertaan. Menin ulos aurinkoiselle pihalle kirjoittelemaan. Michael saapui, samoin Sue ja Peter. Hiljainen italialainen ojensi selkäni takaa oluen pöydälleni, sanomatta sanaakaan. Kai hän näin halusi osoittaa tappionsa siitä, että olin nopeampi.

Pesin pikkupyykin keittiössä kuumalla vedellä (vaikka se ei olekaan luvallista) ja juttelin samalla mukavan hollantilaisnaisen kanssa. Hän kulkee caminoa hitaasti yhdessä miehensä kanssa. Jätin muut kokkaamaan pastojaan ja kävelin keskustaan syömään hyvin haudutettua possua. Ravintolat olivat piilossa, varsinaisia salakapakoita. Vatsani heitti edelleen volttia ja pyysin kahvini aveciksi brandya, mutta sitä ei ollut saatavilla (!). Otin sen sijaan pienen viskin ja heti helpotti.

Churros!

Keskustassa raikasi musiikki, oli torvisoittoa, tivolia ja myyntikojuja. Jotain muuta bändiä varten varustettiin toista esiintymislavaa, tarjolla taitaa illalla olla vähän railakkaampaa musiikkia. En löytänyt kauppaa, ostin huoltikselta aamuksi mehua, jogurttia ja keksejä.

Loppuillan istuin muiden kanssa pihalla ja tasasimme vinho verden. Dormissa seuranani oli vain hiljainen Alejandro Argentiinasta. Hän nukkui huoneen toisessa päässä, minä toisessa. Pidimme ikkunat kiinni, rekkaliikenne jyrisi läpi yön läheisellä tiellä.

Mealhada - Águeda 25,4 km. Hyvä vaelluspäivä, mutta liikaa asvalttia.

Tänään saikin kävellä pitkään, ennen kuin löytyi ensimmäinen aamukahvipaikka. Kipitin ohi italialaismiehen, joka tikkasi kävelysauvojaan kivettyyn katuun. Ärsyttävää kuunneltavaa.

Vasta Avelãs de Caminossa oli kahvilabaari, istuin ulos aurinkoon tuplakahville ja tuoreelle vaniljatäytteiselle croissantille. Tikkaava italialainen saapui, samoin Sonya ja Sean. Heillä on sentään kumitulpat kävelysauvoissaan. Annoin tikkaajan lähteä reilusti edelläni ja jäin juttelemaan kanadalaisten kanssa. Tarjosin heille salmiakkia, Sean puisteli päätään, mutta Sonya otti mielellään ja kertoi, että hänen äidillään on aina näitä. Sanoin, että olinkin sitä mieltä, että hänen täytyy olla suomalainen, kun näin hänet ensimmäisen kerran Tomarissa. Mutta ei, isoäiti on kuulemma Puolasta. Annoin hänelle loppuaskin (minullahan näitä riittää) ja lähdin matkaan. Ohitin taas tikkaavan italialaisen.

Matka jatkui osittain teollisuusalueen ohi ja vilkasliikenteisen tien laitaa. Pysähdyin virvokkeelle tienvarsiravintolaan, jonne vilkutin myös ohittamani ranskalaisdaamit. Sen jälkeen reitti siirtyi takaisin metsäpolulle. Vastaani tuli pyöräilyseurue, joka pysähtyi ylämäen päälle puuskuttamaan ja miehet tekivät käsillään aaltoja kävellessäni heidän ohitseen! Loppumatka kuluikin läpi viinitarhojen.

Águeda

Águeda, viehättävän näköinen kaupunki. Tuskin tulen tutustumaan keskustaan, sillä Albergue Sto António sijaitsee sen toisella puolella. Sinne olikin tosi hyvät opasteet.

I've seen the sign! (Siis tuo vasemman puoleinen, tietenkin.)

Albergue Sto António

Wau, mikä paikka! Ei puuttunut kuin uima-allas. Ihana puutarha, hyvät dormit (liinavaatteet!), keittiö, olohuone = 12€. Hiljainen italialaismies oli jo paikalla, valitsin petini vielä tyhjästä 4h-dormista ja kävin suihkussa. Paikalla ei ole ravintolaa (aamiaisen voi kuitenkin tilata halutessaan etukäteen) ja take away -tilaus toimii iltaisin. Lähdin köpöttelemään Lidliin, kun Peter kirjautui albergueen. Vaimonsa Sue käveli vastaani Lidlin kassi kädessään ja kyseli, onko vielä pitkäkin matka.

Ostin valmiin Caesar-salaatin, sämpylän, kirsikkatomaatteja, jogurttia, hedelmiä ja viinin, ensimmäiset (pääsiäis)karkit yht. 7,80€. Söin lounaan ulkona, samaan aikaan touhukkaat ranskalaismademoisellet levittivät kaikki tavaransa pitkin aurinkoista nurmikkoa. Toinen heistä oli saanut puremia niskaansa, ilmeisesti viime yön majoituksesta. Turhaan olin kadehtinut heidän varaamiaan pehmeitä täkkejä! Sue ja Peter olivat majoittuneet samaan dormiin kanssani. Prahalainen pitkä tyttö, Antónia, ihmetteli, mihin asettua ja kutsuin hänet dormiimme. Toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua 2h-dormiin hiljaisen italialaisen kanssa, mutta hän otti kutsuni ilomielin vastaan. Tuskin tarvitsee edes tikkaita päästäkseen yläpetiin... Kanadalaiset saapuivat, nuoripari taisi taas ottaa 2hh, kun ei heitä dormissakaan näkynyt. Samoin iloiset korealaiset.

Michael, Peter & Sue

Illalla ajattelin tilata itselleni take away -annoksen, mutta Sue, Peter ja Michael kutsuivat minut yhdessä valmistamalleen illalliselle. Istuimme ulos syömään, oli vielä lämmin ilta. Uusia perunoita, pieniä vihreitä paprikoita (pimientos), juustoa, keitettyjä kananmunia ja tonnikalasalaattia. Voitti mennen tullen kaikki take away -annokset. Uudet camino-ystäväni nimittivät minut Speedy Conzalesiksi. "The fastest small mouse in the Camino Portugués". Tasasimme viinit ja tiskien jälkeen nousimme toiseen kerrokseen nukkumaan.

Boa noite!

Coimbra -Mealhada 23 km, eksyksissä ja privaattikyydillä takaisin reitille

Sekoitin (taas kerran!) Coimbran kaksi juna-asemaa keskenään, kun aamulla lähdin jatkamaan matkaani. Kävelin ensin Coimbra A:lle, jossa yksi mies neuvoi minua palaamaan takaisin ja ylittämään sillan joen toiselle puolelle. En ihan uskonut, palasin kuitenkin takaisin lähtöpisteeseeni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että asuin viimeksi Rua Sofian varrella. Jatkoin matkaa Coimbra B:lle, siellä matkani tyssäsi tietöihin. Tein pitkän mutkan joen ylittävälle sillalle, mutta siellä on käveleminen kielletty. Palasin takaisin, vastaani kävelivät Sue ja Peter (NZ) ja hetken kuluttua myös Sonya ja Sean (CAN) tulivat ihmettelemään karttojaan. Koska haluan kävellä yksin, jätin muut pähkäilemään reittiä ja lähdin rivakasti ylittämään siltaa, jonka reunassa on kapea kävelytie. Ei olisi kannattanut ja muut olivatkin huitoneet perääni, että älä nyt sinne päin lähde! Mitään reittimerkkejä ei näkynyt ja melko pian totesin olevani eksynyt, mutta ajattelin, että kävelemäänhän tänne olen tullut ja jatkoin sillan ylitettyäni mukavaa maantietä. Eiköhän jostain löydy bussi, jolla pääsee eteenpäin, tai ainakin takaisin Coimbraan. Saavuin johonkin kylään/kaupunkiin jonka kaupungintalosta (junta) kyselin, missä oikein olen. Herra viskaali selitti, että olen harhautunut kauas caminolta ja että minun pitää kävellä takaisin Coimbraan. No way! Olin jo hukannut 2,5 tuntia hyvää kävelyaikaa ja kysyin, pääseekö tästä kyläpahasesta bussilla mihinkään. Samaan aikaan kaupungintalon parkkipaikalle kurvasi pikkubussi, jonka nuorehkon naiskuljettajan kanssa  kaupunginviskaali (liekö itse pormestari?) lähti neuvottelemaan ja pyysi hetken kuluttua minua keräämään kamani ja nousemaan bussin kyytiin. Tyttö ei puhunut englantia, mutta kartan avulla ehdotin, että hän heittää minut johonkin merkityn reitin varrelle, mieluummin toivoisin hänen pysähtyvän jonkun kahvilan kohdalla.

Tyttö karautti bussin isoa tietä ohi Coimbran keskustan ja vei minut Trouxemiliin, jonka kahvilan kohdalla hän pysäytti bussin. Yritin tarjota 10 euroa, mutta tämä vain pudisteli sievää päätään; kaupunki tarjoaa! Michael istui kahvilla ja nauraen lupasi olla kertomatta muille, että tulin osan matkasta bussilla (kerroin sen ihan itse). Join tuplakahvin ja söin pähkinöillä päällystettyjä pikkuleipiä, ennen kuin jatkoin kulkuani.

Olin aamulla ympäröinyt varpaani vessapaperilla, sillä laastarit eivät tahdo pysyä paikoillaan ja irrotessaan niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Johtuuko pitkistä varpaistani, että minulla on enemmän kipua ja huolta niistä kuin muutamasta rakkulasta?

Kävelin viehättävän kylän läpi, vanhukset istuivat kotiensa ulkopuolella, katujen yläpuolella roikkui vielä pääsiäiskoristeita. Pieni kappeli oli koristeltu kauniisti ilmeisesti häitä varten.

Saavuin Mealhadaan, joka on selvästi keskeistä viinintuotantoaluetta. 

Pysähdyin keskustan kävelykadun varrelle syömään hyvän savulohipatongin lounaaksi. Terassilta tien toiselta puolelta vilkuttivat Michael ja ranskalaiset mademoisellet. Syötyäni jatkoin matkaa pitkin ison ajotien vartta Albergue Hilárioon. Onneksi se on sisäpihalla isoon tiehen nähden, viereinen ravintola (jonka wifiä pystyi käyttämään) oli aivan ajotien laidalla. Ohi jyristi jatkuva rekkaliikenne ja vähän kauempaa kuului myös junaliikenteen ääniä.

Albergue Hilário

Kävin suihkussa (vielä oli hyvin tilaa), pesin pyykit ja aloin neulan avulla poistamaan tikkuja, jotka sain käteeni kaaduttuani sinä kurjana päivänä kuraan ja (karhunvatukka)puskaan. Huomasin ne vasta nyt, kun ne alkoivat tulehtua. Michael istui pihalla auringossa ja hän tuli ihmettelemään, mitä oikein touhuan. Omia rakkuloitaan hän aikoi puhkoa vasta aamulla. Miten mies, joka on kävellyt lähes kaikki Euroopan caminot, ei tiedä, miten rakkuloita hoidetaan?!!!

Kävin oluella naapuriravintolan terassilla ja sain kanadalaiset seurakseni. He olivat majoittuneet 2h-huoneeseen, samoin korealaiset. Ranskalaisdaamit, Sue, Peter ja Michael majoittuivat dormiin, Michael onneksi toiseen laitaan kuin minä. Tosin hän väitti valinneensa paikan siksi, että minä kuorsaan! Ravintolan sisällä haisi pahalta ja päätimme illalla lähteä muualle (max 500 metriä) syömään. Ravintolatarjontaa oli runsaasti, johtuen ilmeisesti vilkkaasta rekkaliikenteestä. Päädyimme Churresceriaan, jossa tilasin kebab-annoksen, joka oli valtavan kokoinen. Vähän ennen kuin lähdimme syömään, dormiin majoittui Fátimaan kävelevä portugalilaisporukka. Oh dear, kuinkahan myöhään nuo tulevat nukkumaan? 

Kuten pelkäsimme, he saapuivat vasta kymmenen aikaan, antoivat puhelimien soida ja ramppasivat kylppärissä.