perjantai 26. huhtikuuta 2019

Coimbra -Mealhada 23 km, eksyksissä ja privaattikyydillä takaisin reitille

Sekoitin (taas kerran!) Coimbran kaksi juna-asemaa keskenään, kun aamulla lähdin jatkamaan matkaani. Kävelin ensin Coimbra A:lle, jossa yksi mies neuvoi minua palaamaan takaisin ja ylittämään sillan joen toiselle puolelle. En ihan uskonut, palasin kuitenkin takaisin lähtöpisteeseeni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että asuin viimeksi Rua Sofian varrella. Jatkoin matkaa Coimbra B:lle, siellä matkani tyssäsi tietöihin. Tein pitkän mutkan joen ylittävälle sillalle, mutta siellä on käveleminen kielletty. Palasin takaisin, vastaani kävelivät Sue ja Peter (NZ) ja hetken kuluttua myös Sonya ja Sean (CAN) tulivat ihmettelemään karttojaan. Koska haluan kävellä yksin, jätin muut pähkäilemään reittiä ja lähdin rivakasti ylittämään siltaa, jonka reunassa on kapea kävelytie. Ei olisi kannattanut ja muut olivatkin huitoneet perääni, että älä nyt sinne päin lähde! Mitään reittimerkkejä ei näkynyt ja melko pian totesin olevani eksynyt, mutta ajattelin, että kävelemäänhän tänne olen tullut ja jatkoin sillan ylitettyäni mukavaa maantietä. Eiköhän jostain löydy bussi, jolla pääsee eteenpäin, tai ainakin takaisin Coimbraan. Saavuin johonkin kylään/kaupunkiin jonka kaupungintalosta (junta) kyselin, missä oikein olen. Herra viskaali selitti, että olen harhautunut kauas caminolta ja että minun pitää kävellä takaisin Coimbraan. No way! Olin jo hukannut 2,5 tuntia hyvää kävelyaikaa ja kysyin, pääseekö tästä kyläpahasesta bussilla mihinkään. Samaan aikaan kaupungintalon parkkipaikalle kurvasi pikkubussi, jonka nuorehkon naiskuljettajan kanssa  kaupunginviskaali (liekö itse pormestari?) lähti neuvottelemaan ja pyysi hetken kuluttua minua keräämään kamani ja nousemaan bussin kyytiin. Tyttö ei puhunut englantia, mutta kartan avulla ehdotin, että hän heittää minut johonkin merkityn reitin varrelle, mieluummin toivoisin hänen pysähtyvän jonkun kahvilan kohdalla.

Tyttö karautti bussin isoa tietä ohi Coimbran keskustan ja vei minut Trouxemiliin, jonka kahvilan kohdalla hän pysäytti bussin. Yritin tarjota 10 euroa, mutta tämä vain pudisteli sievää päätään; kaupunki tarjoaa! Michael istui kahvilla ja nauraen lupasi olla kertomatta muille, että tulin osan matkasta bussilla (kerroin sen ihan itse). Join tuplakahvin ja söin pähkinöillä päällystettyjä pikkuleipiä, ennen kuin jatkoin kulkuani.


Olin aamulla ympäröinyt varpaani vessapaperilla, sillä laastarit eivät tahdo pysyä paikoillaan ja irrotessaan niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Johtuuko pitkistä varpaistani, että minulla on enemmän kipua ja huolta niistä kuin muutamasta rakkulasta?


Kävelin viehättävän kylän läpi, vanhukset istuivat kotiensa ulkopuolella, katujen yläpuolella roikkui vielä pääsiäiskoristeita. Pieni kappeli oli koristeltu kauniisti ilmeisesti häitä varten.


Saavuin Mealhadaan, joka on selvästi keskeistä viinintuotantoaluetta. 

Pysähdyin keskustan kävelykadun varrelle syömään hyvän savulohipatongin lounaaksi. Terassilta tien toiselta puolelta vilkuttivat Michael ja ranskalaiset mademoisellet. Syötyäni jatkoin matkaa pitkin ison ajotien vartta Albergue Hilárioon. Onneksi se on sisäpihalla isoon tiehen nähden, viereinen ravintola (jonka wifiä pystyi käyttämään) oli aivan ajotien laidalla. Ohi jyristi jatkuva rekkaliikenne ja vähän kauempaa kuului myös junaliikenteen ääniä.

Albergue Hilário
Kävin suihkussa (vielä oli hyvin tilaa), pesin pyykit ja aloin neulan avulla poistamaan tikkuja, jotka sain käteeni kaaduttuani sinä kurjana päivänä kuraan ja (karhunvatukka)puskaan. Huomasin ne vasta nyt, kun ne alkoivat tulehtua. Michael istui pihalla auringossa ja hän tuli ihmettelemään, mitä oikein touhuan. Omia rakkuloitaan hän aikoi puhkoa vasta aamulla. Miten mies, joka on kävellyt lähes kaikki Euroopan caminot, ei tiedä, miten rakkuloita hoidetaan?!!!

Kävin oluella naapuriravintolan terassilla ja sain kanadalaiset seurakseni. He olivat majoittuneet 2h-huoneeseen, samoin korealaiset. Ranskalaisdaamit, Sue, Peter ja Michael majoittuivat dormiin, Michael onneksi toiseen laitaan kuin minä. Tosin hän väitti valinneensa paikan siksi, että minä kuorsaan! Ravintolan sisällä haisi pahalta ja päätimme illalla lähteä muualle (max 500 metriä) syömään. Ravintolatarjontaa oli runsaasti, johtuen ilmeisesti vilkkaasta rekkaliikenteestä. Päädyimme Churresceriaan, jossa tilasin kebab-annoksen, joka oli valtavan kokoinen. Vähän ennen kuin lähdimme syömään, dormiin majoittui Fátimaan kävelevä portugalilaisporukka. Oh dear, kuinkahan myöhään nuo tulevat nukkumaan? 

Kuten pelkäsimme, he saapuivat vasta kymmenen aikaan, antoivat puhelimien soida ja ramppasivat kylppärissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti