Padrón - San Miguel - Caldas de Reis 20 km (plus harhailukilometrit)

Heräsin kuudelta ja menin aamupesulle, kun muut vielä nukkuivat. Jokaisessa kerroksessa oli vain yksi wc/suihku yhteiskäytössä ja melkein kaikista oli vessapaperi loppu. Seitsemältä havaitsin jo pimeässä elonmerkkejä ja raotin ikkunaluukkuja nähdäkseni pukeutua. Menin keittiöön laastaroimaan jalkojani, saksalaispyöräilijä tankkasi siellä jo aamiaistaan. 

Kuten arvasin, kaupungista ulos pääseminen oli minulle taas päivän vaikein rasti. Ehdin jo ilahtua kilometripylväistä, mutta ne johdattivat minut viiden kilometrin "pururadalle", josta reipas eläkeläisryhmä palautti minut pisteeseen A ja yksi herroista saattoi minut oikealle polulle. Olisi pitänyt kävellä takaperin, niin olisin helpommin löytänyt caminon keltaiset nuolet. 

Parin harharetken jälkeen päädyin vihdoin San Miguel de Valgaan, jossa pysähdyin aamiaiselle. 

San Miguel de Valga

Sen jälkeen alkoi ylämäki ja sataa tihuutteli. Ehdin vetää sadesuojan rinkan päälle ja pukea takin päälleni, mutta mäen päällä riisuin molemmat.

Ketään ei tarvinnut tänään ohittaa, oli miellyttävää kohdata hymyileviä kasvoja, mutta hieman rasittavaa tervehtiä jokaista (italialaiset voi huoletta unohtaa, he eivät kuitenkaan vastanneet). Ei yksi eikä kaksi kysynyt mihin olen menossa ja kehottivat minua kääntymään. Portugalilaiset arvelivat minun olevan matkalla Fatimaan, heidän pyhään paikkaansa.

Carracedoon saapuessani Sta Mariñan kirkonkelloja soitti äkkiväärä mies, jolla ei tainnut olla kaikki muumit laaksossa. Ajattelin jo että jee, onkin oluen aika, mutta kirkonkellot soivat jokaisen ohikulkijan kohdalla. Samaan aikaan pellolta karkasi tielle kili, jota yritin hätistellä pois autojen edestä takaisin äitinsä luokse. Kello oli joka tapauksessa yli puolenpäivän ja otin oluen, perille ei ollut kuin muutama kilometri. Baarin edustalla istuessani hymyilytti, kun kuulin kirkonkellojen kalkattavan vähän väliä.

Loppumatka oli mukavaa metsäpolkua.

Caldas de Reisiin saavuttuani hakeuduin Sto Tomăs -kirkolle, siitä oli helppo löytää itsensä kartalta. 

Kävelin Rio Umian ylittävän sillan toiselle puolelle. Siinä kohtaa minun olisi pitänyt mennä Albergue Timoneihin, mutta olin merkinnyt itselleni Albergue Doña Urracan ja palasin hetken matkaa taaksepäin ja etsin Puente Romanan, jonka vieressä Urraca sijaitsee.

Caldas de Reisissä on eri lämpöisiä vesialtaita (therma), joissa jotkut paikalliset pesevät pyykkinsä ja vaeltajat lepuuttavat jalkojaan. Sellaiseen minunkin olisi pitänyt upottaa rasittuneet jalkani.

Albergue Urraca osoittautui kunnalliseksi perusmajapaikaksi useille kymmenille yöpyjille. Kaikki alapedit oli jo varattu, sain yläpetini (6€) jolle ei ole kiva kiivetä rakkulaisilla jalkapohjilla. Olin kuitenkin tyytyväinen, että sain yösijan, myöhemmin saapuneet saivat etsiä sen muualta. Kävin huuruisessa suihkussa ja pesin pyykit, jotka vein ulos kuivumaan. 

Lähdin lasilliselle istumaan kauniin jokinäkymän viereen, nauttien samalla auringonpaisteesta.

Tyhmä kaupunki, kauneudestaan huolimatta! Ravintolat olivat joko kiinni tai niistä sai ruokaa vasta kahdeksalta. Palasin keskustasta kotikulmille ja harkitsin jo hakevani kaupasta säilykesimpukoita kera vihannesten, viinin ja leivän, mutta niiden jakaminen sai odottaa Hannua seurakseni. Kohdalleni sattui Cervecería Vinoteca Luva. Chipironesia ei ollut tarjolla, mutta tyttö lupasi paistaa minulle mustekalaa ja eturuuaksi sienimunakasta. Nimestään (vinoteca) huolimatta laitoin ensimmäisen viinilasillisen vaihtoon, toinen (Ribeiro) olikin erinomainen. 

Vinoteca Luva

Tuplaespresson kanssa jälkkäriksi tilaamani Veteranon kanssa tyttö ei todellakaan pihdannut. Paikalle alkoi kertyä muitakin asiakkaita, lähinnä kahvittelemaan ja seurustelemaan. Sain rauhassa kirjoitella ja nauttia viinistäni. Tarjoilija laskutti minulta ruuista, tuplakahvista ja juomista 10,90. Jätin 15€ ja taputin sydäntäni.

Puente Romana