Vairão - Pedra Furada 23 km

Petasin illalla yhden filtin muovitetun patjan päälle, pujotin itseni silkkiseen makuupussiin ja laitoin toisen filtin päälleni. Olin pukenut kaikki pitkät yövaatteet päälleni, silti tuntui kylmältä. Toinen saksalaisnaisista kuorsasi. Aamulla he halusivat avata ikkunan ja tuulettaa muutenkin kalsean kämpän. En jäänyt paahtoleipä-neskahviaamiaiselle. Söin vähän omia eväitäni ja täytin keittiössä vesipulloni. 

Kävelin hetken matkaa hiekkaista metsätietä. Vilarinhossa kulku muuttui taas asvaltiksi tai kivetyksi (roomalais)tieksi. Joku majapaikan pitäjä oli ottanut keltaisen nuolen käyttöönsä ja kävelin hetken väärään suuntaan. 

Yksi mutka oli huonosti merkitty, onneksi huomasin keltaisen nuolen johtavan polkua pitkin alas joenvarteen.

Parsakaali (tms.) kukkii Portugalissa valkoisena, Espanjassa näin niitä keltaisina. Matka jatkui pitkin kivettyjä teitä, Arcosissa pysähdyin kahville ja sain leiman vaelluspassiini. Puolenpäivän pretan otin vasta, kun matkaa oli jäljellä enää seitsemän kilometriä. Pikkukylien vanhat ukot olivat kuin jotain Kummeli-hahmoja.

Pyhiinvaeltajien levähdyspaikalle oli istutettu kukkia vanhoihin kenkiin. Tänään olikin mukava reitti. Alkoi olla kuuma, mutten viitsinyt pysähtyä riisumaan vaatteitani. Silloinhan olisin joutunut kantamaan nekin (vaikka ovatkin kevyitä ulkoiluvaatteita). Olin jo pari kertaa päivän aikana nähnyt nuoren miehen, joka hyvin voisi olla suomalainen. Viimeisellä kilometrillä ennen minun määränpäätäni tavoitin hänet ja heittäydyin juttusille. Hän onkin tanskalainen, matkalla Barcelokseen.

 

Casa de Maria

Restaurante Antonio

 

Saavuin Pedra Furadaan, joka oli tämän päivän etappini. Harmi vain, että opaskirjan mainitsema Albergue Antonio on suljettu. Yksi kylän rouvista ohjeisti minut Casa de Mariaan. Ovet olivat kiinni, mutta joku naapuri kehotti (portugalin kielellä) minut pihalle ja laskemaan rinkkani penkille. Kuuntelin sujuvasti ja jäin odottamaan, mitä tapahtuu. Jonkun ajan kuluttua pihalle klenkkasi kainalosauvoineen nuorimies, joka päästi minut tilavaan neljän pedin huoneeseen (15€). Ulkona on kaunis puutarha ja uima-allas, pahus kun jätin uikkarit kotiin! Kävin suihkussa ja menin pihalle pyykinpesuun. Sain seurakseni kaksi tyttöä Tsekistä. Ripustin pyykit pihalle kuivumaan ja lähdin katsomaan kylän "keskustaa". Läheltä löytyy Restaurante Antonio, eipä juuri muuta. Se näytti olevan avoinna, astuin sisälle ja jäin seuraamaan, kun baarissa työskentelevä nainen siivosi. Kukaan ei kysynyt minulta mitään ja epäilin vain kahvilapuolen olevan näin varhain avoinna. Lopulta hain tiskiltä lasillisen viiniä ja kysyin, onko mitään syötävää saatavilla. Lista oli lyhyt (ja kevyt), koska keittiö oli vielä kiinni. Sain tonnarisalaatin ja Antonio tuli seurustelemaan kanssani. Kun harmittelin alberguen olevan kiinni, hän kertoi ottavansa siihen Ukrainasta tulevia pakolaisia asumaan. Pitkin vaellusta olen huomannut portugalilaisten huomioivan Ukrainan sodan sini-keltaisin värein (muutenkin kuin keltaisella Santiago-nuolella ja sinisellä Fatima-nuolella). Parvekkeilla näkyy keltaisista ja sinisistä muovipusseista tehtyjä rusetteja, ala-asteen ikkunat on peitetty sini-keltaisin paperein ja Ukrainan lippuja näkyy siellä täällä.

Juttelin Antonion kanssa Portugalin matkoistani, kun sisälle pölähti suuri joukko kylänväkeä kahvittelemaan. Heillä oli mukanaan ukrainalaisnainen, jonka joku perhe oli ottanut kotiinsa asumaan. Palasin kämpille, tytöt valmistivat majatalon retkikeittimellä pihalla illallistaan. Neljänteen petiin saimme portugalilaisen pienen naisen. Hän lähti vielä illemmalla kylille syömään, me kolme vietimme leppoisan koti-illan.